Image

Olavi Uusivirrasta tuli Suomen paras liveartisti, kun hän lopetti valittamisen – "Useammallekin telkkarihommalle olen sanonut, että ei kiitos"

Olavi Uusivirrasta tuli Suomen paras liveartisti, kun hän lopetti valittamisen – "Useammallekin telkkarihommalle olen sanonut, että ei kiitos"
”Mä ajattelen, että kaikkia keikkoja määrittää sellainen jana, jonka toisessa päässä on kaaos ja toisessa kontrolli. Monet esitykset on tylsiä siksi, että halutaan olla koko ajan siellä kontrollin puolella”, sanoo Olavi Uusivirta.
Julkaistu: 22.8.2020

Olavi Uusivirta on hiukkasen myöhässä haastattelusta, mutta se ei yllätä. Kyllähän rokkitähdet tiedetään. Uusivirralla on ollut aiemmin päivällä keikka. Ja vaikka kyse olikin vain verkon kautta striimatusta konsertista, niin kaipa muusikot nyt senkin jälkeen ottavat pari kaljaa? Tai viisi. Kymmenen.

Ehkä olisi suosiolla kannattanut sopia tapaaminen huomiselle. Mutta juuri nyt ruskea Kia jo kaartaakin Stansvikin kesäkotialueen parkkipaikalle.

”No moikka”, hymyilevä hahmo huudahtaa noustessaan autosta.

”Ja sori, että kesti vähän. Kävin ostamassa meille eväitä”, hahmo sanoo ja alkaa pakata kassiin etupenkille kasattuja herkkuja: kirsikoita, pensasmustikoita, cashewpähkinöitä, suklaa-lakukuulia ja pikakahvitarvikkeita. Kahvi näyttää olevan sekä luomua että reilua kauppaa.

Sitten hahmo vetää auton takakontista päälleen samaan aikaan tyylikkään ja boheemin näköisen neuleen, jossa on leveitä raitoja ja leopardikuviota. Myöhemmin paljastuu, että paita on merkiltään Dries van Noten ja hankittu edellisellä viikolla tämän lehtijutun kuvauksia varten. Merkin neuleet maksavat keskimäärin viisisataa euroa kappale.

”Pitäiskö tehdä ensin pieni kävely?” Olavi Uusivirta ehdottaa ja hymyilee koko kasvojensa leveydeltä.

Neule istuu täydellisesti, ilta-aurinko kultaa maiseman, Uusivirran askel on kepeä ja tammilehdosta kantautuu peipon pirteä helskyttely.

Suomirock ei tosiaan ole entisensä.

Tuntuu hassulta, että Olavi Uusivirta on vasta 36-vuotias.

Hänen esiintyjänuransa on nimittäin kestänyt kohta jo kaksi vuosikymmentä. Lahjakas teinipoika bongattiin televisioon Kallion lukiosta, ja pian ylioppilaskirjoitusten jälkeen ilmestyi esikoisalbumi, joka oli nimeltään asiaankuuluvasti Nuoruustango.

Alusta asti Uusivirta vaikutti ihmelapselta. Hän sekä lauloi, soitti, näytteli että juonsi. Hän kirjoitti vuorotellen kolumneja ja kappaleita. Suomirokin menneitä vuosikymmeniä heijastelevat ja niihin viittaavat biisit päätyivät pian soitetuimpien radiokanavien listoille. Esimerkiksi sellaiset kappaleet kuin On niin helppoo olla onnellinen ja Me ei kuolla koskaan ovat jääneet osaksi 2000-luvun musiikkiperintöä.

Nyt Uusivirta ja hänen yhtyeensä (jossa tosin on vuosien mittaan tapahtunut henkilövaihdoksia) ovat julkaisseet laskutavasta riippuen jo kahdeksan tai yhdeksän albumia. Vaikka esikoislevy floppasi, muut julkaisut ovat menestyneet keskimäärin hyvin. Kolme albumia on myynyt kultaa ja Olavi (2016) sai vuoden rock-albumin palkinnon Emma-gaalassa.

Samaan aikaan Uusivirta on esimerkiksi ehtinyt valmistua Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi ja perustaa perheen siellä tapaamansa Saara Kotkaniemen kanssa.

Näyttää siltä, että häneltä onnistuu melkein kaikki. Kaipa silloin on sitten helppoa olla onnellinen, vai onko? Sitä olemme nyt lähteneet selvittämään Helsingin Laajasaloon, tarkemmin ottaen Stansvikin kartanon maille, jossa sijaitsee 1950-luvulla rakennettu kesämökkikylä.

Tämä on Uusivirran lapsuuden kesien idylli, jota hän esittelee innokkaasti, luettelee arkkitehtien nimiä ja vuosilukuja ulkomuistista. Hänen isovanhempansa hankkivat hieman siirtolapuutarhamökkiä isomman kesäkodin mökkikylästä heti sen valmistumisen jälkeen – se kun oli kaupungin virkamiesten työsuhde-etu.

”Me oltiin aina kaikki kesät täällä serkkujen kanssa. Vaikka mökki on aika pieni, niin siellä on parhaimmillaan nukkunut parikymmentä henkeä”, Uusivirta kertoo.

Nyt täällä viettää aikaa jo neljäs sukupolvi, muun muassa Uusivirran kuusivuotias tytär. Viime vuosina artisti ei tosin ole ehtinyt juuri mökkeillä, sillä kesällä on kiihkein keikkakausi. Tänä vuonna on toisin. Koronavirus tyhjensi kalenterin hetkessä.

Nyt muusikko-näyttelijällä on vihdoin aikaa opetella tekemään kasvismakaronilaatikkoa uudella tavalla, lukea Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan seitsemäs osa loppuun ja käydä lenkillä.

"Sanoisin, että ikävuosina 20–30 en ollut kovin hyvä tai kiinnostava esiintyjä. Ennemminkin se oli sellaista... vaivaannuttavaa rimpuilua.”

Lapsuudesta kysyminen herättää Uusivirran epäluulot. Hän vilkaisee ensin sivusilmällä ja muotoilee sitten vastaustaan pitkään.

“Niin... mä en tiedä oikein, että mikä narratiivi tässä pitäisi valita...mähän voisin kertoa, että olen tosi köyhistä oloista, mutta olen nyt sitten onnistunut tekemään tällaisen luokkanousun. Tai sitten voisin sanoa, että mulla oli tosi onnellinen lapsuus. Että ainoana lapsena olen aina saanut kaiken vanhempieni huomion.”

Narratiivista riippumatta yksi asia käy selväksi. Uusivirran perheessä oli välillä tiukkaa rahasta, mutta kulttuurista pääomaa riitti yllin kyllin. Isä työskenteli dramaturgina eri teattereissa ja rakasti musiikkia. Hän kuljetti poikaansa mukana erilaisilla festareilla ja keikoilla pienestä saakka. Äiti taas oli lastentarhanopettaja, joka oli viettänyt ison osan nuoruudestaan Ylioppilasteatterissa.

Kun Olavi oli viisivuotias, perhe muutti Karkkilaan. Syy oli Aki Kaurismäki.

Elokuvaohjaaja oli muuttanut vasemmistolaiselle pikkupaikkakunnalle jo muutama vuosi aiemmin ja vetänyt mukanaan sekalaista seurakuntaa elokuva-alalta. Vastapäätä Kaurismäen taloa sijaitsi vanha navetta, ja 1980-luvun lopulla siihen perustettiin yksityinen päiväkoti Karkki. Kaurismäki oli yksi perustajista. He halusivat päiväkotiin vahvan painotuksen taidetoimintaan.

”Kun sille tarhalle alettiin miettiä sopivaa johtajaa, jollekin siellä tuli mieleen mun äiti”, Uusivirta sanoo.

Äidin päiväkodin lisäksi pikku-Olavi pääsi myös äidin teatterikerhoon, jota tämä veti lapsille Karkkilan työväenopistossa. Lisäksi hän piirsi paljon ja kävi kuvataidekerhossa. Pitkään hän haaveilikin sarjakuvapiirtäjän ammatista.

Kahdeksanvuotiaana Olavi sai ensimmäisen kerran kokeilla itseään vanhemman Jiri-serkun rumpuja. Niistä lähti aivan upea ääni, ja poika ilmoitti välittömästi vanhemmilleen haluavansa samanlaiset.

Rumpusettiin ei kuitenkaan Uusivirran mukaan olisi ollut varaa, eivätkä rummut olisi pieneen kaksioon oikein mahtuneetkaan.

”Mutta jotenkin isä ja äiti vain sai ne järjestettyä”, Uusivirta sanoo päätään hieman puistellen.

Hän sai säilyttää rumpusettiään Karkkilan kirjastossa. Kun kirjasto meni illalla kiinni, kahdeksanvuotias poika haki rumpunsa verhojen takaa ja laittoi mankasta soimaan Beatlesin kasetin. Sen tahtiin hän harjoitteli yksinään.

Vähän myöhemmin vanhemmat löysivät Olaville rumpujensoiton opettajan. Ja paria vuotta myöhemmin piano-opettajan. Ja siitä parin vuoden päästä kitaransoiton opettajan.

Jos Olavi Uusivirran elämä olisi elokuva, katsoja alkaisi ehkä haukotella jo ensimmäisen vartin jälkeen. Niin tasapainoisen onnellisesti kaikki tuntuu soljuvan eteenpäin kohti valoisaa tulevaisuutta.

Torkkelinmäen Iggy Pop. Niin Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Ilkka Mattila nimitti Olavi Uusivirtaa keikka-arviossa viisi vuotta sitten. Uusivirta on viime vuosina opittu tuntemaan antaumuksellisena esiintyjänä, joka heittää lavalla pois paitansa, suutelee faneja, hakkaa itseään perseelle ja daivaa hikisenä hurmioituneen yleisön päälle.

Mutta niin ei ole ollut aina.

”Sanoisin, että ikävuosina 20–30 en ollut kovin hyvä tai kiinnostava esiintyjä. Ennemminkin se oli sellaista... vaivaannuttavaa rimpuilua”, Uusivirta kertoo.

Sitten kuitenkin tapahtui jotain. Tarkemmin sanottuna tapahtui Suomen MM-rallin Lahden erikoiskoe elokuussa 2012. Sen yhteyteen oli järjestetty runsaasti oheisohjelmaa, muun muassa Olavi Uusivirran keikka.

Se ei erityisesti kiinnostanut rallikansaa, ja konsertin jälkeen Uusivirta istui takahuoneessa naama mutrussa. Hän päivitteli suureen ääneen, miksi tämmöinenkin keikka piti tehdä. Ja miksi taas ne muut loistaa tänäkin vuonna Provinssin päälavalla, ja me kökitään jossain vitun Lahdessa.

Kun rokkitähti oli aikansa valittanut, peliin puuttui miksaaja Robert Palomäki. Hän on musiikkipiireissä tunnettu hahmo, joka aloitti uransa 16-vuotiaana legendaarisen Kingston Wall -yhtyeen miksaajana.

Palomäki sanoi, että Olavi, sä voisit olla ihan järjettömän hyvä esiintyjä, jos vaan lakkaisit olemasta tuollainen uitettu koira. Jos lopettaisit tuon vitun ruikuttamisen.

Siihen Uusivirta ei osannut sanoa oikein mitään.

Lause kuitenkin jäi hänen mieleensä, ja pian syntyi päätös: ei enää valittamista. Ei enää vertailua.

Elävä musiikki on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut aika paljon vähemmän eläväksi. Monet artistit haluavat konsertteihinsa tietokoneelta apuraitoja, efektejä ja päälle vielä hienon valoshow’n. Se tarkoittaa, että keikka pitää käsikirjoittaa, tehdä aikakoodit ja tarkat biisilistat. Silloin ei jää tilaa spontaaniudelle.

Ehkä siksikin Olavi Uusivirta ja hänen yhtyeensä esiintymiset herättävät nykyään entistä enemmän huomiota. He ovat nimittäin menneet koko ajan enemmän toiseen, päinvastaiseen suuntaan. Kappaleet valitaan jokaista keikka varten erikseen, joskus vasta aivan viime hetkellä, ja lavalla todella improvisoidaan. Vähän niin kuin seitkytluvulla!

Suomen paras livebändi, sanoo tunnettu suomalainen muusikko, kun häneltä kysyy mielipidettä Uusivirran yhtyeestä. Ja kun kollega kehuu, senhän täytyy olla totta.

Uusivirralla on itsellään asialle selitys.

”Mä ajattelen, että kaikkia keikkoja määrittää sellainen jana, jonka toisessa päässä on kaaos ja toisessa kontrolli. Monet esitykset on tylsiä siksi, että halutaan olla koko ajan siellä kontrollin puolella”, artisti aloittaa.

”Kiinnostavinta on olla jossain siellä välillä, vaihdella koko ajan sitä kohtaa. Silloin esiintymiseen muodostuu sopiva jännite. Yleisöstä alkaa tuntua, että mitä vain voi tapahtua. Sellainen hyvä vaaran tunne.”

Hän on pyrkinyt kehittämään esiintymistään myös käytännöllisillä tavoilla, ”heittämällä kaikki piuhat helvettiin”. Käytännössä se tarkoittaa sitä että hän on luopunut korvamonitoreista ja suurelta osin myös kitaransoitosta.

Silloin voi nimittäin olla vapaa, liikkua ja riehua miten päin vain.

”Tästä ei ehkä usein puhuta, mutta laulajien kitaransoittohan on musiikilliselta kannalta enimmäkseen ihan turhaa. Pystysolistit haluavat vain saada tekemistä käsilleen, hakevat turvaa siitä kitarasta.”

No, helppohan Uusivirran on sanoa. Jos näyttelijänkoulutuksessa jotain käytännön taitoja saa, niin ehkäpä juuri sen, mitä lavalla voi tehdä käsillään.

”Se oli semmoinen aivan minityyppi, ja vielä Karkkilasta. Mutta rumpuja se soitti upeasti. Me kaksi oltiin bändissä varmaan ne introverteimmat tyypit, ja tultiin siksi heti hyvin toimeen keskenämme. Varsinkin alussa Olavi jännitti esiintymisiä, ja oli siksi lavalla aivan punainen.”
Jussi Nikkilä, entinen bändikaveri

Äidin päiväkodin, Karkkilan ala-asteen ja satojen soittotuntien jälkeen oli suurempien ympyröiden aika. Uusivirta pyrki Kruununhaan yläasteen musiikkiluokalle, jonka pääsykokeisiin hän matkusti Karkkilasta yksin.

Kun hän odotti vuoroaan koulun kellarin musiikkiluokkaan johtavassa portaikossa, vierelle ilmaantui poika, joka kysyi, että mitä sä soitat. Se oli Kruununhaan yläasteella ihan normaali kysymys, toisin kuin Karkkilassa.

Vielä samana iltana Uusivirta pääsi portaikossa tapaamansa pojan mukaan bänditreeneihin Länsi-Pasilan nuorisotalolle. Siitä tuli hänen ensimmäinen bändinsä, ja sen nimi oli Fugu. Yhtyeessä soittivat muun muassa Jussi Nikkilä ja Ylermi Rajamaa, jotka suuri yleisö on myöhemmin oppinut tuntemaan ohjaajina, näyttelijöinä ja muusikkoina.

Jussi Nikkilä muistaa, että vuotta nuorempi Uusivirta oli bändiläisten silmissä alussa aivan lapsi.

”Se oli semmoinen aivan minityyppi, ja vielä Karkkilasta. Mutta rumpuja se soitti upeasti. Me kaksi oltiin bändissä varmaan ne introverteimmat tyypit, ja tultiin siksi heti hyvin toimeen keskenämme. Varsinkin alussa Olavi jännitti esiintymisiä, ja oli siksi lavalla aivan punainen.”

Pikkuvanhat fugulaiset käyttivät isiensa samettitakkeja ja polttivat pikkusikareita. Heidän yläasteaikansa kohokohta ulkomaankiertue. Jussi Nikkilän äiti toimi aktiivisesti Suomi–Venäjä -seurassa, ja hän järjesti Fugulle kaksi keikkaa moskovalaisissa kouluissa.

Jostain ihmeen syystä pojat lähetettiin matkalle keskenään. Heidät vietiin Moskovan-junaan ja annettiin mukaan paksu pinkka ruplia. Silloin maailma aukesi. Moskovassa kukaan ei valvonut, mihin ruplia käytettiin. Vodkaa sai hotellihuoneen käytäviltä ja yökerhoon pääsi maksamalla. Prostituoidut tunkivat hotelliin ja tyrkyttivät seuraansa. Uusivirta ja hänen bändikaverinsa heittelivät seteleitä ympäri hotellihuonetta ja ottivat toisistaan valokuvia kierimässä niiden päällä. Ympärillä lojui tyhjiä pulloja ja tupakka-askeja.

Niin rokkitähti kukaan heistä ei ole ollut enää sen jälkeen.

Kruununhaan yläasteelta on tapana mennä Sibelius-lukioon, mutta Jussi Nikkilä oli keksinyt, että haluaakin mieluummin Kallioon. Vuotta nuorempi Uusivirta seurasi perässä. Hän ajatteli, että haluaa tehdä muutakin kuin musiikkia, esimerkiksi näytellä ja kirjoittaa.

Oikeastaan Uusivirta ei ajattele, että musiikki ja näytteleminen ovat kovinkaan erilaisia asioita. Kummassakin on kyse esiintymisestä, ja juuri sitä hän on halunnut tehdä lapsesta asti.

Kallion lukion jälkeen oli kuitenkin pari välivuotta, jolloin Uusivirta keskittyi pelkästään musiikkiin: esikoisalbumi ilmestyi, ja siltä odotettiin paljon. Ne odotukset eivät oikein täyttyneet, ja nuoresta muusikosta alkoi tuntua, että jonkinlainen yhteisö olisi mukava. Ja ehkäpä koulutuskin.

Teatterikorkeakoulun ovet aukesivat kolmannella yrittämällä.

Kahvit on juotu, ja Uusivirta kaivaa kassistaan esiin punaviinipullon. Nytkö se rokkimeininki alkaa?

”Jos otetaan ihan silleen sivistyneesti”, Uusivirta kuitenkin ehdottaa ja kaataa viiniä juomalaseihin. Ilta pimenee mökin ympärillä. Rokkitähti etsii jalkaansa villasukat, ja esittelee mökin seinälle kiinnitettyjä ”Miian ja Olavin mökkisääntöjä”. Miia on hänen serkkunsa, ja lapsuuden säännöt menevät näin.

1. Ei rantaan ilman aikuista.

2. Ei känkkäränkkää.

3. Äiti ei saa tulla vintille.

Kun rokkitähti kääriytyy vielä pehmeään vilttiin, tunnelma on kotoisa, melkeinpä hygge. On sopiva aika puhua läheisistä ihmisistä. Puolison ja tyttären lisäksi on kaksi nimeä, jotka nousevat säännöllisesti esiin.

Toinen heistä on jo mainittu Jiri-serkku eli muusikko Jiri Kuronen. Yhdeksän vuotta vanhempi Jiri soitti Olavin kanssa Stansvikin juhannusnuotioilla akustista kitaraa, toi hänelle levyjä Popparienkeli-kaupasta ja kehotti teini-ikäistä serkkuaan harkitsemaan laulujen tekemistä ja muusikon uraa ihan oikeasti, ”kun sulla on toi nimikin”.

Niin, uusi Olavi Virta eli Olavi Uusivirta. Se ei epäilyistä huolimatta ole taiteilijanimi.

Jiri Kuronen on koko Uusivirran uran ajan toiminut hänen mentorinaan, ja he soittivat pitkään samassa bändissä, siis Olavin bändissä. Kuronen kuului kuitenkin myös muihin bändeihin, ja vähitellen hänestä tuli liian kiireinen. Pian Lahden rallitapahtuman jälkeen Kuronen jätti serkkunsa yhtyeen. Samaan aikaan lähti myös kitaristi Jaakko Murros.

Tarvittiin siis uusia jäseniä, tai vähintäänkin yksi.

”Mä soitin kyllä ihan ensimmäisenä Timolle, lähinnä kai siksi, että se on musta Suomen paras kitaristi”, Uusivirta sanoo.

Timo on tietysti Timo Kämäräinen, ja hän on monen muunkin mielestä Suomen paras kitaristi ja kysytty muusikko. Uusivirran soitto tuli kuitenkin oikeaan aikaan. Ismo Alangon Säätiö oli hajonnut vähän aikaisemmin, ja Kämäräisellä oli vapaata kalenterissa.

Pian hänestä tuli Uusivirralle ja yhtyeelle enemmän kuin kitaristi. Kämäräinen tuotti uudistuneen yhtyeen seuraavan, vuonna 2014 ilmestyneen Ikuiset lapset -levyn. Soundi muuttui edellisestä julkaisusta paljon. Kerroksellisen ja monimutkaisen äänimaiseman sijaan keskityttiin perusasioihin.

Tavoitteena oli jonkinlainen musiikillinen pizza Margherita, eli ”kuorrutukset helvettiin ja perusasiat kuntoon”, kuten Uusivirta kuvailee. Linja miellytti myös levy-yhtiöjehua Riku Mattilaa. Kun hän kuuli demot, jotka Kämäräinen oli kasannut haagalaisessa kellarissa, viesti oli selvä: ”Älkää muuttako mitään, yrittäkää nyt vain olla tyrimättä tätä studiossa.”

Kämäräisen myötä yhtyeelle löytyi siis uusi suunta, ja muutos näkyi pian myös keikoilla. Nelihenkinen porukka toimi yhteen hyvin, ja Kämäräisen taidokas kitarointi antoi laulajalle tilaa sekoilla halunsa mukaan.

Ei siis ihme, että Uusivirran melkein joka neljäs lause alkaa, että Timo sitä ja Jiri-serkku tätä.

Lahden rallitapahtuman jälkeen alkanut asenteenvaihdos on selvästi saanut lisäpotkua yhtyeen uudesta jäsenestä.

Uusivirta on yhtyeineen ehtinyt parinkymmenen vuoden aikana tehdä aika monenlaista musiikkia, vaikka tuotokset onkin aina luokiteltu pop-rock-kategoriaan. On folk-albumia, livelevyä, americanaa, progehommia. Suurimmat hitit ovat kuitenkin enemmän poppia – eihän rock ole enää 2000-luvulla oikein muodissa.

Artistin itsensä mielestä tärkeää on itseilmaisu ja kehittyminen, ei numeraalinen kasvu eli valtava levymyynti. Hän haluaa kasvaa ”ennemminkin syvyysuuntaan” kuin saada paljon uusia faneja nopeasti. Ja juuri siksi hän sanoo kieltäytyneensä joistakin mahdollisuuksista kasvattaa suosiota nopeasti.

Viittaako se Vain elämää -ohjelmaan?

”En nyt halua ehkä lähteä yksilöimään ohjelmia. Mutta siis prime time -televisioon, kyllä. Useammallekin telkkarihommalle olen sanonut, että ei kiitos.”

Mutta mistä Uusivirran musiikki sitten oikeastaan kertoo? Mihin teemaan tai asiaan hän huomaa kerta toisensa jälkeen palaavansa?

”No, jos Oskari Onniselta kysytään niin kaipa niistä kappaleista aika monet kertoo nuoruudesta. Sellaisesta pitkittyneestä nuoruudesta.”

”Eniten maailmassa rakastan matkustamista. Se tunne, kun tie aukeaa edessä, etkä tiedä, mitä sieltä on tulossa, ketä ihmisiä tulet tapaamaan… se on vaan niin... vapauttava.”

Kun YouTubesta katsoo Uusivirran keikkatallenteita, hän vaikuttaa eri ihmiseltä kuin näin livenä. Lavalla tepastelee kaunis ja korskea rokkikukko, oikea festareiden seksipeto.

Stansvikin mökissä sama mies vaikuttaa pikemminkin varovaiselta ja hieman jähmeältä. Jännittääköhän häntä vähän? Vuosien mittaan Uusivirta on antanut paljon haastatteluja, mutta ei kuulemma tällaisia, joissa nauhuri saa pyöriä ihan rauhassa.

”Yleensä on aina ne samat kysymykset. Ootko enemmän näyttelijä vai muusikko. Miten kahden taiteilijan perheessä yhdistetään työ ja vapaa-aika. Just joo.”

Ensimmäisellä tapaamisella nuo kysymykset kysyttiin myös tätä lehtijuttua varten. Mutta kyllä, vastaukset niihin tuntuivat melko rutinoituneilta (en ajattele asiaa sillä tavalla ja kiitos ihan hyvin, kun isovanhemmat auttavat).

Jos lukee Uusivirrasta viime vuosina tehtyjä lehtijuttuja, niistä erottuu kaksi pääteemaa.

Tai oikeastaan jutut jakautuvat kahtia, kenties artistin persoonan eri puolien mukaan. Joko puhutaan juuri siitä hurmoksellisesta esiintymisestä (kuinka monta paitaa ehtii kastua keikan aikana hiestä ja missä vaiheessa ne heitetään pois päältä) tai sitten äänessä onkin eräänlainen light-versio Jörn Donnerista.

Olavi Uusivirta puhuu mielellään lukemisen tärkeydestä ja namedroppailee muodikkaan sivistyneesti. Ja juuri nyt yöpöydällä on esimerkiksi Maria Matinmikkoa, Rachel Cuskia ja niin, se Proust. Mutta hänen unohtumattomin lukukokemuksensa on tietenkin James Joycen Ulysses, nimenomaan Leevi Lehdon suomentamana.

”Lehdon versio on erilaisten alaviitteiden takia paljon enemmän asiayhteyksissä kiinni kuin aikaisempi Saarikosken suomennos”, Uusivirta huomauttaa. Hän luki kirjajärkäleen vuonna 2013, kahden ja puolen kuukauden reppumatkallaan Kaakkois-Aasiassa. Kokemus kuulemma ”formatoi mielen kovalevyn uudelleen”.

Uusivirran lukeneisuus on jo sen verran yleistä tietoa, että hän pääsi viime vuonna valitsemaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittajan. Palkintopuheessaan artisti korosti, kuinka tärkeää on ”luoda tuleville sukupolville hedelmällinen maaperä elävälle ja innostavalle aktiivisen lukemisen ja kirjoittamisen kulttuurille”.

Sanalla sanoen Olavi Uusivirta on, no, melko vakavamielinen henkilö ollakseen vielä melko nuori rokkari.

Hän ei juuri kerro vitsejä. Sen sijaan hän unohtuu usein tarinoimaan esimerkiksi Helsingin arkkitehtuurista tai siitä, miten lapset menettävät nykyään viattomuutensa aiemmin kuin ennen.

Tätä vakavamielisyyttä korostaa, että Uusivirta puhuu – ainakin näin haastattelutilanteessa – tyypillisen näyttelijämäiseen tapaan. Korostetun. Selkeästi. Ja. Hitaasti. Välillä hän nousee seisomaan korostaakseen jonkin asian painoarvoa, elehtii runsaasti käsillään tai katsoo vakavana kauas kaukaisuuteen.

Ja mitä hän silloin sanoo? No, vaikkapa seuraavanlaisia asioita.

”Eniten maailmassa rakastan matkustamista. Se tunne, kun tie aukeaa edessä, etkä tiedä, mitä sieltä on tulossa, ketä ihmisiä tulet tapaamaan… se on vaan niin... vapauttava.”

Tietysti Uusivirta haaveilee myös esikoisromaanin kirjoittamisesta. Mutta siitä hän ei oikeastaan haluaisi sanoa mitään, aihe vähän vaivaannuttaa. Pitikin mennä avaamaan suunsa pari vuotta sitten haastattelussa, nyt tästä kysytään aina.

”Joo, siitä ei pitäisi kyllä puhua enää yhtään. Pitäisi puhumisen sijaan tehdä se.”

Onneksi Olavilla on vielä aikaa.

Onhan hän vasta 36-vuotias. ■

Kommentoi »