Oikeus toimii paperilla
Jos oikeusjärjestelmämme keksittäisiin nyt uudelleen, kukaan ei ehdottaisi sellaista systeemiä kuin nykyinen, kirjoittaa Julia Korkman.
Artikkeli on julkaistu Imagen numerossa 1/2019
Kiinnostuin oikeuspsykologiasta aika tarkkaan 20 vuotta sitten. Lasten kuuleminen rikostapauksissa oli tuolloin nousemassa yhdeksi keskeiseksi psykologian tutkimusaiheeksi.
Melko vaatimatonkin tietämys riitti sen ymmärtämiseen, että lasten kuulemiseen heitä koskevissa oikeusprosesseissa liittyi aikamoisia epäkohtia.
Aiheesta on sittemmin saatu runsaasti tutkimustietoa, ja nykyään tiedetään huomattavan paljon paremmin, että lapsen kuuleminen vaatii erityisosaamista.
Oletin silloin, että juuri lapsen kohtaaminen oikeudessa olisi erityinen ongelma, enkä osannut ajatella, että aikuisten kohdalla olisi sen suurempia pulmia.
Kun tarkastelee oikeusprosessia kokonaisuudessaan, voi vain ihmetellä, kuinka huonosti se sopii yhteen ihmisluonteen kanssa ja kuinka vähän siinä hyödynnetään olemassa olevaa tutkimustietoa.
Prosessin perusteet syntyivät kauan sitten. Silloin tutkimustietoa ihmisen käyttäytymisestä oli niukasti. Ei ymmärretty, miten ihminen havainnoi maailmaa, muistaa asioita ja kertoo kokemuksistaan. Tämän päivän teknisiä mahdollisuuksiakaan ei ollut vielä olemassa.
Nykyään käytössä olisi sekä tutkimustietoa että modernia teknologiaa, mutta oikeusjärjestelmän kehittäminen laahaa perässä.
Jos järjestelmä suunniteltaisiin tänä päivänä alusta alkaen, kukaan hullu tuskin ehdottaisi nyt käytössä olevaa systeemiä.
Yksi oikeusjärjestelmän isoista ongelmista on se, että rikoksesta epäillyn, uhrin ja muiden asianosaisten kuulusteluita ei tallenneta esitutkinnan aikana. Ei tallenneta, kun ei ole ennenkään tallennettu.
Nauhoittamisen sijaan poliisi kirjoittaa kuulustelusta pöytäkirjan. Siihen viitataan myöhemmin oikeudenkäynnissä, mutta asianosaisia täytyy myös kuulla uudelleen oikeudessa niin kutsutun välittömyysperiaatteen mukaisesti. Sillä tarkoitetaan ihmisen kuulemista oikeudessa niin, että tämä on fyysisesti läsnä. Näin oikeuden jäsenet voivat havainnoida häntä, kun hän kertoo kokemuksistaan. Käytäntö on sama, jos käräjäoikeudesta mennään hovioikeuteen.
Tämän luulisi tarkoittavan sitä, että asianosaisia kuullaan välittömästi, mahdollisimman pian tapahtumien jälkeen siis, mutta valitettavasti näin ei ole. Välittömästi saattaa tarkoittaa prosessin kestosta riippuen useita vuosia – tai lähes vuosikymmen – tapahtumien jälkeen.
Oikeuslaitoksemme suurin yksittäinen ongelma on juuri tämä: prosessin kesto. Suomi on saanut sen vuoksi useita tuomioita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta. Syystä.
Tamperelainen kollegani oli hiljattain oikeudessa todistajana lapseen liittyvässä rikosasiassa. Hän oli kuullut kyseistä lasta esitutkinnassa. Kun mentiin hovioikeuteen, kuulemisesta oli kulunut seitsemän vuotta.
Se on pitkä aika kenelle tahansa, mutta lapselle se on ikuisuus. Se on valtaosa siitä ajasta, jonka hän muistaa.
Sen lisäksi, että vuosikausia kestävä oikeusprosessi kuormittaa osapuolten henkistä sietokykyä, se on myrkkyä muistille. Kun tapahtumista kuluu yhä enemmän aikaa, keskeisen näytön eli todistajanlausuntojen laatu heikkenee.
Yksi helppo ratkaisu asiaan olisi, että kuulustelut tallennettaisiin videolle esitutkintavaiheessa ja niihin voitaisiin tarvittaessa palata oikeudessa.
Näin olisi mahdollista myös tarkastella kuulusteluolosuhteita jälkikäteen. Se on tärkeää, kun halutaan arvioida todistajien kertomusten luotettavuutta. Painostiko poliisi epäiltyä tunnustamaan? Annettiinko uhrille aikaa ja rauhaa kertoa kokemuksistaan? Vai esitettiinkö suoria kysymyksiä liian tiuhaan tahtiin?
Oikeusjärjestelmämme jättää hyödyntämättä videoinnin kaltaisen helpon ja halvan mahdollisuuden ja kuulustelee asianosaisia yhä edelleen ”paperille”.
Tuo kirjoitettu yhteenveto kuulemisesta saattaa olla kaukana oikeasti tapahtuneesta sananvaihdosta.
Videointi tarjoaisi myös ratkaisun varsin tavalliseen ongelmaan: siihen, että osapuoli jättää saapumatta oikeudenkäyntiin ja oikeudenkäyntiä joudutaan sen vuoksi lykkäämään. Jos videoitu kuulustelu olisi olemassa, osapuolille voitaisiin tarjota mahdollisuus tulla kuultaviksi oikeuteen. Jos he jäisivät pois, voitaisiin hyödyntää esitutkinnassa kuultua kertomusta. Silloin muistikuvatkin olivat tuoreempia.
