Riku Rantalan tekee mieli röökiä. Siksi entinen tupakkamies on tuolla R-kioskin tiskillä ostamassa Sisuja. Ja tekeväthän pastillit hyvää kurkullekin. Rantala on nimittäin myös juttumies, ja kohta hän pääsee taas puhumaan valtavasti. Heti kun Sisut on maksettu.
Rantala on vanttera, duunarin näköinen partasuu, seikkailumatkailija, tv-tähti, nuorisoidoli, perheenisä ja onnellinen mies farkuissa, hupparissa ja lyhyessä rotsissa. Hiukset ovat tutun lyhyet, eivät enää hienosti kammatut niin kuin silloin kauan sitten. Mutta sen tarinan Tuomas Milonoff kertoo tämän lehden seuraavassa jutussa. Nyt puhutaan Rantalasta itsestään.
Kymmenen vuotta sitten Riku Rantala ja Tuomas Milonoff olivat maailmankiertäjähippejä, mutta vähän yllättäenkin heistä on tullut Suomessa mielipidevaikuttajia, joihin poliitikkoihinsa pettynyt nuoriso tukeutuu. Madventuresin myötä Rantalasta ja Milonoffista on muotoutunut eräänlaisia tämän päivän shamaaneja: uskottavia siksi, että he ovat ylittäneet maailmojen rajan ja palanneet kertomaan siitä meille. Kun Rantala ja Milonoff käynnistivät Lihaton lokakuu -kampanjan Docventures-dokumenttiohjelmasarjansa yhteydessä, 30 000 suomalaista lopetti kuukaudeksi lihansyönnin.
Kävellään Rantalan autolle, joka on Puistolan juna-aseman parkkipaikalla. Hän on luvannut näyttää, mistä on kotoisin.
Puistolan kirjasto sijaitsee osoitteessa Nurkkatie 2. Kirjaston punatiilinen rakennus on niin tavallisen näköinen, että sen ulkonäkö pakenee lähimuistista saman tien. Riku Rantala asui lapsuutensa tässä ihan vieressä, valtavassa tulitikkuaskissa, stidarissa. Parakkimaiset rivitalot ovat saaneet lempinimensä ulkonäkönsä perusteella. Ne eivät ole erityisen kauniita, mutta käytännöllisiä kylläkin, sellaisia kuin rakennemuutoksen Suomeen 1960- ja 1970-luvuilla rakennetut talot tapaavat olla.
Rantala kävelee tottunein askelin kirjaston ovesta sisään.
Hän muutti perheensä – upseeri-isän, englanninopettaja-äidin, pikkuveljen ja pikkusiskon – kanssa Puistolaan Kruununhaasta vuonna 1985. Perheelle tarvittiin isompi asunto, ja se löytyi lähiöstä.
11-vuotias Riku Rantala ei ollut muuttoon tyytyväinen. Hän oli viihtynyt Kruununhaassa hyvin, ja vastahan sinnekin oli ehditty asettua. Rantalat olivat muuttaneet Rikun lyhyen elämän aikana jo neljästi. Ensin Haminasta Kruununhakaan, sieltä Kashmiriin, Pohjois-Intiaan, jonne isä lähti rauhanturvaajaksi, sitten rajan toiselle puolelle Pakistaniin ja lopulta takaisin Suomeen.
Puistolassa Rantala joutui taas aloittamaan kavereiden metsästyksen alusta, hivuttamaan itsensä ulkopuolelta sisäpuolelle. Onneksi kaiken sen muutoksen keskellä ainakin yksi asia pysyi. Kirjoja oli saatavilla kaikkialla.
”Kirja kädessä mä olin skidinä lähes aina”, hän sanoo.
”Mä luin kaiken eteen tulevan pois kuleksimasta.”
Lukeminen lähti käsistä jo Intiassa. Riku oli oppinut lukemaan jo neljävuotiaana, ja isän reilun vuoden ulkomaankomennuksen aikana kuusivuotiaalla pojalla oli paljon luppoaikaa. Naapurustossa ei asunut samanikäisiä lapsia.
Sotilastarkkailijoiden vaimot olivat jättäneet Rantaloiden Intian asuntoon arkullisen kirjoja. Rantala löysi, ilmeisesti äitinsä huomaamatta, sieltä kaikenlaisia aarteita. Esimerkiksi Ursula Pohjolan-Pirhosen kirjoittamissa keskiajalle sijoittuvissa romanttisissa tarinoissa oli uskomattomia seikkailuja.
”Mä aina skippasin ne lemmenkohtaukset, kun ne oli tylsiä. Mutta ne tarinat oli ihan himmeitä.”
Täällä Puistolan kirjastossa tuleva maailmanmatkaaja taas törmäsi muun muassa Jules Verneen ja tämän ihmeellisiin tarinoihin maailman kiertämisestä ja lentolaitteista. Aaro Hongan romaaneissa seikkailtiinkin sitten Afrikassa, ja Bukowskin Postitoimisto räjäytti tietenkin pankin rivoudellaan. Eroottisen Fanny Hillin pikkupoika sortui varastamaan, kun ei kehdannut lainata sitä.
”Tosin mä myös palautin sen.”
Rantala kertoo, ettei hän oikein ikinä ole saanut unta, jos ei ensin lue jotain. Kirjallisuuden lajilla ei ole niin väliä, kaikki painettu kiinnostaa. Poliitikoiden elämäkerrat hän löysi jo lapsena, kuten myös pikkusiskonsa tyttökirjat, jotka Rantala luki kaikki paremman puutteessa. Vanhempana hän löysi kesäisellä Porin reissulla majapaikasta Tony Halmeen kirjan Jumala armahtaa – minä en ja luki sen muutaman humalaisen yön aikana. Thaimaan reissulla vessalukemisena taittui hotellista löytynyt Sauli Niinistön Viiden vuoden yksinäisyys.
Radan halkaiseman Puistolan itäpuoli on omakoti- ja rivitalojen aluetta, länsipuolella nousevat 1970-lukulaiset Tapulikaupungin kerrostalot kaupungin vuokra-asuntoineen. Vähäosaisemmalla seudulla sai pikkupoikana helposti turpaansa.
Sitä voi olla vaikea uskoa, mutta Tapulikaupunkiin yläasteelle siirtyneen Rantalan pelastukseksi koitui se, että hän oli lukenut lapsena paljon.
Yleensä hyvin koulussa menestyvät valitsivat selviytymistaktiikakseen väistelyn, mutta Riku oli oppinut kirjoja lukemalla kielellisesti lahjakkaaksi. Vittuilusta ja kritisoinnista tuli hänen tapansa pärjätä. Taidoista annettiin pian kunniamainintakin, lempinimi ”Kriitikko”. Rantalalla oli vähän joka asiasta skeptinen mielipide. Kun Puistolaan 1980-luvun lopussa ilmestyi yhtäkkiä skinejä, asiaa kummeksunut Rantala meni kohteliaasti tiedustelemaan näiltä, miksi heillä oli Levi Straussin farkut jalassaan, vaikka Strauss oli juutalainen.
Erityisesti Rantalaa otti päähän snobius. Varsinkin radan itäpuolella oli paljon yrittäjäperheiden lapsia, ja jos rahaa oli, sen piti näkyä.
”Siellä vittuiltiin niille, joilla ei ollut merkkivaatteita. Se ärsytti mua ihan helvetisti, että piti olla tietynlainen”, hän sanoo.
Mutta nyt on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen Rantalan nuoruudessa. Ensin on tietenkin käytävä kirjaston poistohyllyllä, siellä kun näyttää olevan kirjoja, ja niitähän Rantala ei voi vastustaa.
”Sitä mä ihmettelen, että miten te poistatte näin hyviä kirjoja?” Rantala ihmettelee kirjastohoitajalle samalla, kun maksaa kahdeksan kirjaansa.
Viisisataa markkaa oli iso raha 14-vuotiaalle pojalle. Sen verran Riku Rantala hävisi paikallisen papin pojalle pokerissa. Velkarahat oli saatava jostain, joten Rantala pestautui 1988 Malmin Prismaan kärrypojaksi. Siitä alkoivat Riku Rantalan työt, joihin hän onkin sitten suhtautunut lähes yhtä maanisesti kuin lukemiseen.
Rantalan kärrypoika-aikoina ostoskärryihin ei ollut vielä asennettu rahapanttimekanismeja, joten asiakkaat hylkäsivät käyttämiään kärryjä ympäri ostoskeskusta. Talvella niitä löytyi jäätyneinä parkkipaikan lumipenkoilta. Se oli raskasta työtä.
”Siihen aikaan myytiin ihan älyttömästi kiinankaalia”, Rantala muistelee 25 vuotta myöhemmin Malmin Prisman salaattihyllyn vieressä.
Koulu oli aina ollut Rantalalle helppoa, joten innostuttuaan työnteosta hän saattoi yläaste- ja lukioaikoina tehdä koulun ohella jopa 30 viikkotuntia töitä. Koulupäivän jälkeen hän otti nopeat päiväunet kotona ja lähti Prismaan iltavuoroon. Kun kaverit nukkuivat viikonloppuisten juhlien jälkeen pitkään, Rantala heräsi ennen seitsemää aamuvuoroon. Lukiossa kaverit alkoivat käydä reilaamassa, mutta Rantala ei ehtinyt mukaan. Hänen piti kantaa banaanilaatikoita Prismassa. Työnteko kuitenkin kannatti. Se toi tunteen itsenäisyydestä. Pian Rantala ylennettiin kärrypojasta hedelmä- ja vihannesosastolle.
”Palkka oli 16 markkaa tunnissa, kun oli kärryissä. Tässä hevi-osastolla se oli ensin 25 markkaa ja sit se nousi aika nopeesti yli 30 markan”, hän muistelee.
Madventuresissa Rantala on profiloitunut heikompiosaisten puolustajaksi. Mutta oli hän työläisen asialla jo lapsenakin.
Rantala oli ollut Prismassa töissä jo hyvän aikaa, kun hän yhtenä päivänä alkoi paremman puutteessa lueskella kahvin lomassa työehtosopimusta. Vähän aikaa sitä selailtuaan hän tajusi, että hänelle maksettiin pienempää palkkaa kuin hänen työaikansa olisi velvoittanut. Pienen vänkäämisen jälkeen työnantaja myönsi virheen. Myöhemmin kävi ilmi, että monia muita nuoria työntekijöitä oli kohdeltu samalla tavalla.
”Ihmettelin, että mikä järki tässä on. Tää on saatanan iso osuuskauppa, niin mikä järki on sniiduilla lapselta pois kahta markkaa tunnissa. Miksei tätä voi hoitaa reilusti?” Rantala sanoo.
Hän oli samoihin aikoihin lukenut Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian ja alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten valta ja varallisuus tuntuivat jakautuvan Suomessa edelleen melko epäreilusti.
Ja sitten Suomeen iski lama.
Toki Rantala oli nähnyt köyhyyttä jo kuusivuotiaana Intiassa. Siellä hän oli vanhempien kiellosta huolimatta lahjoittanut pitkään kaikki viikkorahansa katulapsille. Mutta nyt köyhyys iski vielä paljon lähemmäksi. Monet perheelliset työkaverit saivat lähteä Prismasta, ja kotikulmilla postit ja pankit muuttuivat kaljabaareiksi.
Samoihin aikoihin Somaliasta alkoi saapua entistä enemmän pakolaisia Suomeen ja Malmille perustettiin pakolaiskeskus. Ensimmäiset merkit pakolaisvastaisuudesta alkoivat näkyä. Se näkyi Prismassakin. Eräänä päivänä kassalta soitettiin hedelmä- ja vihannesosastolle ja pyydettiin apua. Kun Rantala ehti paikalle, hän tapasi humalaisen keski-ikäisen miehen uhkailemasta nuorta somalipoikaa biljardikepillä.
”Sain sen sitten rauhoitettua ja päästiin ulos siitä kaupasta, niin yhtäkkiä se äijä rupes itkemään”, Rantala kertoo.
Kävi ilmi, että mies koki ahdistavaksi sen, että samaan taloyhtiöön muuttanut somaliperhe pesi koiriaan taloyhtiön saunassa. Sauna oli miehen mielestä joutunut siksi huonoon kuntoon. Miehen kiukunpurkauksen aihe tuntui Rantalasta samaan aikaan naurettavalta ja jotenkin inhimilliseltä. Yhtäkkiä hän ymmärsi, miten helppoa hänen oli suhtautua asiaan olankohautuksella, koska hänen lähipiirissään eivät kulttuurit juuri toisiinsa törmäilleet.
Sitten joukko Prisman työntekijöitä tulee ihmettelemään kaupan kuuluisinta ex-työntekijää.
”Senkun Riku tuut takaisin töihin vaan”, nuori mies sanoo.
Muistellaan hetki menneitä.
”Vieläks siellä kaapissa lukee, että ’Riku on Håkan’?” Rantala kysyy.
Kaapinoveen kirjoitettu sisäpiirivitsi on kuulemma jo kulunut lähes lukukelvottomaksi. Sen sijaan Rantalan vanha palkkanauha, 500 markkaa, on vasta vähän aikaa sitten löytynyt kaapin päältä.
Terrrrrrrrrrrr-rrrrr-rrr-rrrvetuloa Imagen järjestämälle kuvitteelliselle journalismin oppitunnille. Tänään käymme Riku Rantalan uran avulla läpi yhden hyvän ja yhden huonon esimerkin nuoren toimittajan työskentelystä.
Oppitunnin opettajana toimii tuossa kuljettajan paikalla istuva Rantala itse, ainakin sen verran kuin ehtii. Hänen kun pitää samaan aikaan keskittyä ohjastamaan autonsa Puistolasta Pasilaan. Rantalalla on tämän oppitunnin jälkeen tapaaminen Yleisradiossa.
Haettuaan lukion jälkeen muutaman vuoden suuntaansa, esimerkiksi puolen vuoden ajan kadettikoulusta, Riku Rantala löysi kutsumuksensa journalismista. Hän opiskeli tiedotusoppia Tampereen yliopistossa, intoili gonzo-journalisti Hunter S. Thompsonista, työskenteli viikonloppuisin Prismassa ja ahtaajana Sörnäisten satamassa ja päätyi lopulta vuonna 1999 rikos- ja oikeustoimittajaksi Helsingin Sanomiin. Siellä Rantala teki historiallisen skuupin.
Oli lauantai helmikuun lopulla 2001. Jari Isometsä oli vasta kärynnyt Lahden MM-kisoissa infuusioneste Hemohesin käytöstä, kun tuntematon mies soitti omituisen vinkin Helsingin Sanomien urheilutoimitukseen. Soittajan mukaan Ala-Tikkurilan Shelliltä olisi löytynyt Hiihtoliiton lääkärinlaukku, joka sisälsi doping-aineita.
Urheilutoimituksesta soitettiin rikostoimittaja Rantalalle. Vinkki kuulosti hullun hourailulta, mutta krapulainen Rantala päätti lähteä tarkistamaan asiaa, koska Ala-Tikkurilan Shell sijaitsee aivan Rantalan lapsuudenkodin vieressä Helsingin ja Vantaan rajalla.
Rantala ajatteli, että vaikka keikka osoittautuisi turhaksi, hän voisi käydä samalla reissulla tapaamassa vanhempiaan.
Mutta turhaa keikkaa siitä ei tullut. Seuraavana maanantaina Helsingin Sanomissa ilmestyi uutinen, jossa toimittaja Rantalan ansiosta paljastettiin, että Suomen Hiihtoliitto oli sotkeutunut korviaan myöten dopingiin. Muutamaa päivää myöhemmin Mika Myllylä, Harri Kirvesniemi, Milla Jauho ja Virpi Kuitunen kärysivät kielletyistä aineista. Riku Rantalan loistava tulevaisuus rikostoimittajana näytti selvältä. Mutta viikkoa myöhemmin hän teki ison virheen.
Kuukausi oli vaihtunut maaliskuuksi. Rantala oli juhlimassa ystävänsä syntymäpäiviä Katajanokalla sijaitsevassa ravintola Poseidonissa. Paikalla oli myös muita toimittajia, ja keskustelu ajautui Rantalan silloisen kollegan Harri Nykäsen paljastukseen, jonka mukaan Veikkauksen toimitusjohtaja Matti Ahde olisi ahdistellut naispuolisia alaisiaan seksuaalisesti. Paljastuksesta oli syntynyt iso mediakohu, ja Ahteen leirissä oli jyrkästi kiistetty nykyään dekkarikirjailijana toimivan Nykäsen uutisen paikkansapitävyys.
Rantalaa ärsytti se, että Nykäsen luotettavuus oli kyseenalaistettu. Varsinkin Iltalehden kolumnisti Aarno ”Loka” Laitinen oli Rantalan mielestä mennyt liian pitkälle Nykäsen arvostelussa. Ilta jatkui, ja Rantala piti illan mittaan aiheesta pitkiä palopuheita. Sitten Poseidon suljettiin, mutta humalainen toimittaja jatkoi paasaamistaan ravintolan ulkopuolella. Yhtäkkiä yksi seurueen jäsenistä näppäili puhelimeensa Laitisen numeron ja löi puhelimen Rantalan käteen.
”Mitä sä täällä vaahtoot, soita sille”, Rantalan kollega sanoi.
Puhelu meni vastaajaan, ja silloin Rantala teki virheen, jota hän tuli vielä katumaan.
”Siinä oli läppä kesken, kännissä, ryhmäpainetta…”, hän muistelee.
Ja niinpä nuori mies jätti Laitisen vastaajaan uhkaavan viestin, jossa hän vaati Laitista kadulle selvittämään asiaa.
Seuraavana aamuna hän heräsi kotoaan kauhuissaan.
”Soitin heti Lokalle ja pyysin anteeksi”, Rantala kertoo.
Laitinen oli kuitenkin jo ehtinyt ilmoittaa asiasta Helsingin Sanomien silloiselle päätoimittajalle Janne Virkkuselle. Rantala sai varoituksen ja ymmärsi saman tien, ettei määräaikaiselle työsopimukselle tule jatkoa. Ura Hesarissa loppui siihen känniseen puheluun.
”Eniten harmittaa se väkivaltaläppä, kun se ei oikeesti ole yhtään mua”, Rantala miettii.
Hän sanoo olevansa varma, että vaikka Laitinen olisi vastannut puhelimeen, uhittelu olisi jäänyt turvan aukomiseen.
”En oo oikeesti koskaan tapellut.”
Nyt Rantala parkkeeraa autonsa Ylen pihaan Pasilassa ja kertoo vielä yhden tarinan. Se on tärkeä tarina, sillä se liittyy sattumaan.
Nuorena Riku Rantala oli innokas partiolainen. Valtaosa viikonlopuista kului metsässä Helsingin Sinihaukkojen kanssa rymytessä. Leiri-iltoina koko porukalla oli aina hirveä nälkä ja parasta oli, jos ruuasta vastaavat olivat tehneet pitsaa. Siihen liittyi nimittäin hyvän maun lisäksi toinenkin erikoispiirre. Pitsan kanssa pelattiin itse kehitettyä noppapeliä.
Ensin jokaiselle pelaajalle arvottiin uusi kansalaisuus. Jos pelaaja sai arvonnassa kotimaakseen esimerkiksi Intian tai jonkin muun kehitysmaan, ei hyvälläkään pelillä ja korkeillakaan silmäluvuilla voinut voittaa kuin mitättömiä siivuja mehukkaasta pitsasta.
Jos arpa taas suosi pelin alussa ja pelaaja sai uudeksi kotimaakseen esimerkiksi Yhdysvallat, tuli pelin edetessä huonoillakin silmäluvuilla pitsaa suuhun melkein enemmän kuin jaksoi syödä.
Nyt parkkeeratussa autossaan istuva Rantala sanoo, että tuo peli herätti ajattelemaan sattuman vaikutusta elämässä.
Jälkikäteen näyttää siltä, että Riku Rantalan kokemukset muodostavat loogisen polun, jonka tuorein päätepiste on Docventures-ohjelma. Mutta todellisuudessa, jos etsitään Rantalan onnistumisten salaisuutta, polku kulkee paljon epävakaammalla alustalla.
”Oon vain sattunut pelaamaan hyvän pelin. Ja olisi voinut käydä toisinkin. Silloin tonne olis jäänyt masentunut ukkeli, jolla olisi hirveesti haluja ja ehkä vähän lahjojakin, mutta joka ei vain sattunut onnistumaan. Että kyllähän tässä on käynyt hirvee tsäkä”, Rantala sanoo.
Se on tietysti poliittinen kannanotto niitä vastaan, jotka haluavat leikata yhteiskunnan palveluita uskoen siihen, että selviytyminen on vain omasta ahkeruudesta kiinni. Rantalan mukaan kaikki voisi olla ihan toisin, jos hän olisi sattunut asumaan sillä heikompiosaisten puolella Puistolaa. Tai jos hän ei olisi silloin nuorena urpoillut mahdollisuuksiaan Helsingin Sanomissa.
Niin, Rantala kyllä nautti rikosjournalismin kiehtovista tarinoista, mutta masentui niiden julmasta maailmasta. Niinä aikoina pitkät roskaruuan ryydittämät työpäivät päättyivät lähes poikkeuksetta baariin. Alle 170-senttinen mies painoi niihin aikoihin yli 90 kiloa.
Työttömäksi jäätyään Rantala istui monta pitkää iltaa kaljalla vanhan lukiokaverinsa Tuomas Milonoffin kanssa ja pohti elämäänsä. Hän oli 27-vuotias ja paiskinut koko ikänsä töitä. Ehkä nyt olisi aika irrottautua hetkeksi arjesta. Milonoffin kanssa oli ollut puhetta jopa pitkästä maailmanympärimatkasta. Mitenköhän se olisi… osaisivatkohan he tosiaan tehdä siitä jonkinlaisen tv-ohjelman? ■
Lue tämän jutun jatkojuttu Madventuresin Tunnasta.
