Apu

Oikean laidan outolintu

Oikean laidan outolintu

Kansanedustaja Pertti Salolainen on sielultaan luonnonsuojelija, jolla on lähetystehtävä. Salolainen ei vain julista vaan antaa luontokuviensa puhua puolestaan.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Timo Pyykkö, Pertti Salolainen
Mainos

Kansanedustaja Pertti Salolainen (kok) asui lapsena Helsingin Toukolassa. Kesäisin Pertti pinkaisi kanoottinsa kanssa Vanhankaupungin lahdelle.

– Kävin melomassa lahdella. Siellä oli hieno linnusto ja siellä saattoi silloin vielä nähdä jopa punasotkia.

Kanootistaan Pertti katseli lintuja tuntien ajan. Hän tiiraili, kuinka punasotkat viihtyivät merenlahdella ja kuinka ne sukeltelivat pohjasta itselleen syötävää: kotiloita ja vesikasvien siemeniä. 

Punasotkat Salolainen tunnisti matalasta otsasta ja isosta nokasta. Koiraan tunnuksena oli ruosteenpunainen pää. 

Lintujen lisäksi nuorta Salolaista kiinnosti kaikki luontoon liittyvä. Hän oli mukana Helsingin toisen suomalaisen lyseon, Tossun, luonnontarkkailijoiden kerhossa. 

Kesäaikaan Salolainen pääsi tätinsä perheen kalastajatilalle Turun ulkosaaristoon, Kustaviin.

Siellä hän koki Itämeren ihmeellisyyden.

– Tuohon aikaan Itämeri oli kristallinkirkas. Näkyvyys oli jopa kahdeksan metriä. Ihailimme usein parvissa uivia kaloja ja värikkäitten vesikasvien kauneutta soutuveneestä käsin, Salolainen sanoo.

Saaristolaiselämä jätti Salolaiseen pysyvän jäljen. Hän osti Kustavista kesäpaikan perheelleen 1970-luvulla. 

– Tässä ollaan Kanadan Kalliovuorilla. Se on aivan upea vaelluskohde.

Luonto muuttui Salolaiselle kuvauskohteeksi. Hän alkoi nähdä ympäristössään monenlaista kauneutta. 

– Minulla oli paljon ystäviä, joiden mielestä oli olemassa vain mustia ja valkoisia lintuja, mutta minä näin kaiken toisin, esteettisin silmin.

Salolainen alkoi kuvata. 

Ensimmäinen kamera oli Asahi Pentax. Sen hän osti ollessaan Yleisradion Lontoon kirjeenvaihtajana. 

– Se oli edistyksellinen kamera. Aloin sillä harrastaa kuvaamista.

Kamera keikkui miehen mukana lomamatkoilla aina. Salolainen ikuisti kaikkea: lintuja, eläimiä, puita, maisemia, kasveja ja kaloja. 

Pian kuvia oli niin paljon, että hän keksi koota niistä vuosikalenterin ystävilleen lahjaksi. 

Tähän mennessä kalentereita on ilmestynyt jo 21 kappaletta. 

Salolainen, 74, kuvailee erästä tämän vuoden kalenteriin ottamaansa kuvaa näin: ”Kuljet niityllä ja yhtäkkiä sinusta tuntuu, että joku tarkkailee sinua. Niityn kukkien ja heinien seasta näkyy siro valkohäntäkauriin pää. Isot kauniit silmät seuraavat sinua tarkkaan.” 

Salolainen on kuvauskalustonsa kanssa kolunnut jo melkein koko maailman. Hän on kuvannut Skotlannissa Handa Islandilla lunnien pesiä, Intiassa norsun selästä tiikereitä, Kanadan Kalliovuorilla valkopäämerikotkia, Tyynellä valtamerellä hetula­valaita ja merisaukkoja ja Brasiliassa jaguaareja.

Useimmiten jalat ovat vieneet miestä painavan rinkan kanssa luonnonsuojelualueille, haastaviin maastoihin ja koskemattomiin erämaihin. 

– Meillä oli kaverin kanssa projektina koluta Suomen viimeisimmät erämaat. 

Miehet tekivät patikointiretken muun muassa rajavyöhykkeelle Lappiin. Sevettijärven kupeesta he löysivät koskemattoman maaston, jossa kirves ei ollut koskaan heilunut. 

– Se vaellus oli elämys. Näimme alkuperäisluontoa, karhun raapimisjälkiä ja luonnontilaista metsää, joka oli saanut kasvaa kaikessa rauhassa

– Kuvasin seisovan karhun Kuhmossa. Asento on aika tyypillinen, kun karhu etsii vainua ja haistelee ympäristöä.

– Kumpuileva sumuinen maisema on kuvattu Brasiliassa lähellä Rio de Janeiroa. 

Luonnonihailijasta tuli vuosien saatossa luonnonsuojelija. Ja samalla pessimisti. 

Salolainen on nähnyt, kuinka oman mökin ranta on muuttunut näkymättömäksi levämössöksi ja kuinka suomalainen maatalous, viemärit ja kalanviljely ovat lianneet Saaristomeren.

– Minun Itämereni Kustavissa on tuhottu yhden sukupolven aikana. Se on järkyttävää.

Salolainen on huolissaan myös maailman tilasta, väkiluvun kasvusta ja luonnonvarojen liiallisesta käytöstä. Hän katsoo kauhuissaan, kuinka maailma tuhoutuu hirvittävällä vauhdilla. Hän on ottanut iskulauseekseen: ”Ihmiskunta on menossa suoraa päätä helvettiin, mutta meidän sukupolvemme vielä ensimmäisessä luokassa.”

– Täytyy olla aika yksinkertainen ihminen, jos ei pysty tajuamaan, mihin me olemme menossa.

Suomalaisiakaan Salolainen ei päästä helpolla. 

– Meillä on hieno luonto, mutta pidämme sitä puhtaampana ja alkuperäisempänä kuin mitä se todellisuudessa on.

Salolainen muistuttaa, että Etelä-Suomessa on jäljellä vanhoja metsiä enää alle kaksi prosenttia. Metsiä on hakattu, soita kuivatettu ja järviä ja rannikkoa saastutettu. 

– Ihmisen ahneus on rajaton. Se arvokas maailma, joka meillä vielä on, tulee tuhoutumaan.

Luonnon tämänhetkinen tila on tehnyt Salolaisesta onnettoman ihmisen, joka kärsii koko ajan. Pakon edessä hän on oppinut: kärsimys on ihmisen osa. 

– Taviokuurna on myöhäissyksyn vieras Helsingissä, jossa sillä on paljon sen herkkua, pihlajanmarjoja.

Puolueessaan kokoomuksessa Pertti Salolainen on ollut outolintu. 

Jatkuvan talouskasvun ihannoinnin sijaan hän on ajanut luonnon etua. Yhteiskunnassa hän ei ole ollut niin radikaali kuin toisinajattelija ja kehityskriitikko Pentti Linkola, mutta Salolainen on valinnut oman – usein kiviseltäkin tuntuvan – tiensä. 

– Koen, että olen luonnonsuojelufilosofi. Jos vihreät ovat paljolti sosiaalipoliitikkoja ja ajavat ilmastonmuutosasiaa, minä haluan suojella luontoa laajemmin.

Aina oma väki, saati keskusta, perussuomalaiset tai demaritkaan, eivät ole ymmärtäneet Salolaisen valintaa.

– Olen ollut varsin yksinäinen näine ajatuksineni. Kokoomuksesta vain Sirpa Pietikäinen on ollut hengenheimolaiseni.

Salolainen ei ole lannistunut, vaan hän on tehnyt kaikkensa aatteensa hyväksi. Hänestä on tullut puolueessaan lähetystyöntekijä.

Salolaisen toiminta ei ole jäänyt pelkäksi filosofoimiseksi. Hän ei ole jäänyt seisomaan tumput suorina suon tai aarniometsän laitaan, vaan hän on puhunut luonnonsuojelusta niin poliitikkona kuin yksityishenkilönä ja ajanut tärkeiksi kokemiaan asioita. 

Salolainen perusti Suomeen WWF:n (World Wide Fund for Nature) Maailman luonnonsäätiön kansallisen rahaston vuonna 1972. Tänään hän on järjestön kunniapuheenjohtaja.

Hän oli perustamassa eduskuntaan myös ympäristöministeriötä Matti Ahteen kanssa 1980-luvulla.

Lisäksi hän on ollut mukana ajamassa ja toteuttamassa kymmeniä uusia kansallispuistoja Suomeen. Tällä hetkellä Salolainen yrittää saada perustetuksi eduskunnan ympäristö- ja luontoryhmän kanssa kansallispuiston Porkkalaan.

Salolainen kokee, että työ on vielä kesken. Siksi – ja haastavan ulkopoliittisen tilanteen vuoksi – hän lähti vielä tämän kerran politiikkaan mukaan.

Sääksi on napannut saaliikseen siian Kangasalla. Lintu syöksyy veteen 100 kilometrin tuntinopeudella.

– Kuvasin uivan jaguaarin Pantanalissa Brasiliassa noin 15 metrin päästä. Kaunis eläin.

Kun Salolainen viimeksi kiipesi Kanadassa Kalliovuorille, hän ajatteli, että paikka on maanpäällinen paratiisi. Kotkat liitelivät pilvettömällä taivaalla ja alhaalla kimmelsi smaragdinvihreä järvi. 

Siihen maisemaan Salolainen pysähtyi. Hän pisti reppunsa maahan, otti kameransa esille ja ikuisti maiseman, kotkan ja alppikukat.

– Kun menen luontoon, se on minun kirkkoni. Jos jotakin jumalallista on olemassa, se on läsnä siinä hetkessä.

Salolainen sanoo olevansa panteisti. Hänen käsityksensä mukaan jumala on yhtä kuin kaikkeus.

Kun Salolaisen vaimo Anja sairastui syöpään ja kuoli kymmenen vuotta sitten, Salolainen sai luonnosta elämäänsä lohtua ja tasapainoa.

Anjan kanssa hän ehti tehdä monta unohtumatonta vaellusretkeä. Rakkaus luontoon yhdisti heitä.

Luonnossa kulkeminen on ollut monasti hyvää vastapainoa stressaavalle työlle.

– Kun olen pistänyt vaelluskengät jalkaan ja repun selkään, kaikki muu on unohtunut.

– Kotoinen kurttulehtiruusu on taiteellinen ilmestys, kun pakkanen on koristellut ruusunmarjat.

– Kuvausmatkalla Kanadan Kalliovuorilla. Lake Louise ja taus­talla jäätikkö.

Salolainen on saanut olla terve ja hyväkuntoinen. Ikä ei ole rajoittanut liikkumista vielä.

Siksi uudet reissut pyörivät jo mielessä. Seuraavaksi Salolainen suunnittelee taas reissua Kalliovuorille. Tällä kertaa tarkoitus on kiertää vuoret toista kautta. Australiaankin Salolainen haluaisi. Siellä hän ei ole ollut kertaakaan kuvaamassa. 

Mutta yksi paikka on muistoissa ylitse muiden.

– Asuessani ja työskennellessäni Lontoossa jouduin Skotlannin lumoihin. Haluaisin vielä kerran mennä Handa Islandille. 

Viimeksi Handa Islandilla Salolainen oli menettää henkensä. Hän kuvasi lunneja jyrkänteen reunalla, kun hurrikaani nousi ja oli viedä hänet mukanaan. 

Salolainen tarrautui kynsillään maahan ja makasi tuulen ja rankkasateen riepottelemana.

Vaikka kokemus oli hurja ja unohtumaton, Salolainen palaa halusta päästä saarelle takaisin. 

Vielä kerran hän haluaisi nähdä lintujen tuhannet pesät ja kirkkaissa vesissä leikkivät hylkeet. Eikä hän panisi pahakseen, jos pääsisi uimaan Atlantin valtameren hiekkarannalle.

– Maailma on täynnä taianomaisia paikkoja. Usein sellaisessa paikassa vasta tajuaa, miten mitätön ihminen on. ●

Teksti Minna Nevalainen, luontokuvat

Pertti Salolainen, henkilökuva Timo Pyykkö

Julkaistu: 14.9.2015