Keväällä verkossa levisi meemi kirjankansista: Africa is a country -blogi oli kerännyt Afrikasta kertovia kirjoja. Kaikkien kannessa oli akasiapuu, useimmiten auringonlaskussa kuvattuna – kuin Leijonakuningas-elokuvasta. Vastaavasti on helppo löytää Intiasta kertovia kirjoja, joiden kannessa komeilee Taj Mahal tai kastimerkitty nainen huivissa.

”Kuvapankkikuvat ovat usein liian itsestäänselvä lähtökohta kannelle. Jos lähtökohtana pidetään sitä, että kuvapankista etsitään kanteen jotenkin sisältöä kuvaava kuva, suljetaan pois monia tapoja tehdä hienoja kansia”, Gummeruksen päägraafikko Jenni Noponen sanoo.

Kaikista saman genren kirjoista tulee Noposen mukaan samannäköisiä. Dekkarit tunnistaa mustasta kannesta, romanttisen historiallisen romaanin kannessa on nainen röyhelöpuvussa. Graafikko Jussi S. Karjalaisen mukaan kuvapankkikuvat ovat etenkin käännöskirjallisuuden vitsaus.

”Aiemmin se oli kirjakerhokirjojen ja pokkareiden ongelma. Nyt kuvapankkikuvien silmiintuijottelevat naiset auringonlaskussa ovat uineet laajemmin käännettyyn kaunokirjallisuuteen. Hyvissäkin käännöskirjoissa mennään sieltä, missä aita on matalin. Ei ajatella, millainen kansi tukisi kirjaa, vaan mikä kansi sulkee mahdollisimman vähän ostajia pois”, Karjalainen sanoo.

Kansainvälisesti verrattuna Suomessa tehdään edelleen laadukkaita kirjankansia.

”Päägraafikon roolissa näen kaikenlaista tekemistä. Alalla on todella asialleen omistautuneita kirjagraafikoita, jotka suhtautuvat innostuneesti ja kunnianhimolla työhönsä. On graafikoita, jotka ymmärtävät kirjagrafiikan perinteitä ja historiaa ja pystyvät tuottamaan laadukkaita kansia”, Jenni Noponen sanoo.

Noposen mukaan hyvä kirjankansi lähtee typografiasta. Typografian pitää kuvata kirjaa, kirjailijan tyyliä ja houkutella katsomaan. Kuvia ei edes tarvita, jos typografia on riittävän hyvää.

Kansien merkitys on kasvanut koko ajan, kertoo puolestaan WSOY:n käännöskirjallisuuden kustantaja Henrikki Timgren. Vaikka kirjanimikkeitä julkaistaan aiempaa enemmän, suuret kustantamot julkaisevat entistä vähemmän romaaneja. Niiden ulkoasuun panostetaan.

”Kirjojen genre on kansissa todella tärkeä. Nykyään lukijoilla on hyvä kyky erotella kuvia. Maailma on niin visuaalinen, että tekstityyppi tai värisävy ohjaavat lukijaa tiettyyn genretulkintaan. Siksi on tärkeää, että tulkinta on oikea. Suuri kaunokirjallinen romaani ei saa sekoittua sarjamurhaajakirjaan”, Timgren sanoo.

Sekä Noponen että Karjalainen toivovat poikkeamista genrestä, sitä, että lukija yllätettäisiin kannessa.

”Kustantamoilta puuttuvat persoonalliset taiteelliset linjat – tai linjan määrittelee markkinointi, joka ei osaa vaatia ja perustella kaupallisia vaatimuksiaan riittävän hyvin”, Karjalainen arvelee.

Maailman suurissa kustantamoissa kannet saatetaan määrittää värejä myöten markkinatutkimusten perusteella. Henrikki Timgren sanoo, että Suomessa, ainakaan WSOY:ssä, tämä ei ole tavallista.

”Meillä meininki on luomumpaa, markkinointitutkimuksia ei vielä käytetä”, Timgren sanoo. ”Kustantaja toki keskustelee tarkkaan kannen tekijän kanssa, millaista kantta haetaan, mutta ääneen lausuttuja tai ohjeistoon kirjoitettua sääntöjä ei ole.”