Nyrkkeilyskandaalissa ulvotaan väärää huutoa – Uskokaa nyt, sukupuolia on enemmän kuin kaksi
Naisten olympianyrkkeilyn äärellä on kohistu ”miehestä, joka hakkaa naisia”. Samalla näkyy kipeästi, miten huonosti urheilussa on ymmärretty se, että ihmiskunta jakautuu useampaan kuin kahteen sukupuoleen.
Totta, näky oli irvokas. Algerian Imane Khelifin ja Italian Angela Carinin olympiakohtaaminen päättyi 46 sekunnin jälkeen. Kyynelehtivä Carini totesi olevansa mahdottoman edessä ja Khelifin ylivoimainen olemus musersi motivaation alkuunsa.
Hetken dramaattisuutta lisäsi tieto siitä, että Khelif hyllytettiin vuosi sitten Kansainvälisen Nyrkkeilyliiton IBA:n MM-kisoissa sukupuolitestiin liittyvien epäselvyyksien vuoksi. Kansainvälinen Olympiakomitea kuitenkin totesi niin Khelifin kuin samoista syistä samoista MM-kisoista hyllytetyn taiwanilaisen Lin Yu-tingin olevan olympiakisakelpoisia. Samalla KOK totesi IBA:n päätöksen olleen perusteiltaan mielivaltainen.
Kun Khelif eteni voittoisasti olympiakehässä, ei globaali yleisö muuta sytykettä tarvinnut. Asetelmasta räjähti kommentointivyöry, jossa kovin moni asian taustoista mitään ymmärtämätön on kiirehtinyt kauhistelemaan, kuinka naista hakkaava mies päästetään olympialaisiin.
Lisäksi taas kerran on päästy toitottamaan wokesta, tuosta aikamme taikasanasta, jota on näppärä tuupata minkä tahansa asian kylkeen siinä vaiheessa, kun ei asia-argumentteja enää löydä.
”Tärkeintä on ulvoa omaa tunnetilaa isoon ääneen ja torjua kaikki asiaperusteinen keskustelu woke-kortilla.”
Vaikka sohvaperunat, irtopisteitä kärkkyvät populistipoliitikot ja pintajulkisuuden kuohuista elinkeinoaan tekevät wanna-be-julkkikset ovat kauhistelleet naisten olympianyrkkeilijän olevan ilmiselvä mies, asia ei niin ole.
Se tosiasia, että ihmisen sukupuoli ei aukottomasti näy jalkojen välistä eikä leukaluun paksuuden tai lihasmassan tai parrankasvun perusteella, ei tätä kiihkossaan ulvovaa porukkaa kiinnosta. Asian analyyttinen pohdinta, viileä tutkijapuheen kuuleminen tai asiaperusteiden kohtaaminen ei ole heidän juttunsa.
Ei tämän nyrkkeilyskandaalin, eikä minkään muunkaan aikamme asiakysymyksen, käsittelyn kanssa.
Tärkeintä on ulvoa omaa tunnetilaa isoon ääneen ja torjua kaikki asiaperusteinen keskustelu woke-kortilla. On surullista, että tämä meininki on tullut yhä vahvemmin myös urheilua käsittelevään puheeseen.
Ehkä woke-sana ei aivan aina turhakaan ole, mutta tämän nyrkkeilyepisodin yhteydessä se kyllä on. Olympiakehässä nähty tilanne ei johdu mistään wokesta.
Pikemminkin se johtuu siitä, että urheilun johtamisjärjestelmä, koko urheilemisen kulttuuri ja urheilua seuraava yleisö eivät ole vieläkään heränneet ymmärtämään sitä, mitä tiedemaailma on viime vuosikymmenet yrittänyt näistä sukupuoliasioista kertoa.
Sitä tosiasiaa, että ihmiskunnan jakaminen kahteen sukupuoleen ei perustu mihinkään muuhun kuin opittuun tapaan jakaa ihmiskuntaa kahteen sukupuoleen, ei ole haluttu ottaa vastaan.
Miksi urheilussa ei ole tätä haluttu?
No siksi, ettei ihmiskunta ole vielä oikein muutenkaan tähän herännyt.
Sille tosiasialle ei silti voi mitään, että vaikka suurin osa ihmiskunnasta voidaan luokitella ikään kuin selkeästi miehiksi ja naisiksi, koko ihmiskuntaa ei voi.
”Näitä muunsukupuolisia ihmisiä on maailmassa paljon.”
Selkeän rajan vetäminen miesten ja naisten välille on lopulta kovin vaikeaa. Näennäisen ilmiselvä asia muuttuu haastavaksi, kun huomaa, että on niin paljon ihmisiä, jotka ovat jotakin siitä väliltä. Vähän kumpaakin, eivät kokonaan kumpaakaan. Tai eivät ollenkaan kumpaakaan.
Näitä muunsukupuolisia ihmisiä on maailmassa paljon. Ei suhteellisesti, ei prosentteina, mutta määrissä kyllä. Heitä on maailmassa miljoonia. Siis enemmän kuin vaikkapa suomalaisia.
Ei miljoonien ihmisten olemassaoloa voi sillä perusteella kiistää, että heidän laisiaan on suhteellisesti vähän.
Joten, uskokaa nyt, sukupuolia on enemmän kuin kaksi!
Näin on jo puhtaasti fysiologisten, ja siksi mitattavien, perusteiden vuoksi. Arvovaltaisissa tutkijapuheenvuoroissa on todettu, että jos asiaa tarkastelee vain fysiologian kautta, sukupuolia on kahden sijasta yli sata erilaista. Jos mukaan otetaan hieman kiistanalainen peruste, ihmisen oma kokemus sukupuolestaan, määrä vain kasvaa.
Näin se vaan on. Tuntuipa sellaisen asian kohtaaminen miten hirveältä tahansa.
Ja aiheuttipa se urheilun kaltaisessa erityisympäristössä miten isoja käytännön hankaluuksia tahansa.
”Oikeastaan urheilu onkin ainoa iso ja näkyvä inhimillisen kulttuurin ilmiö, jossa koko toimintarakenne perustuu siihen, että se on jaettu miesten ja naisten sektoreihin.”
Se, ettei ihmiskunnalla ole ollut isompaa tarvetta pohtia sukupuolikäsitteiden ahtautta, johtuu monesta asiasta. On ollut kulttuuriin, uskontoihin, politiikkaan ja erilaisiin käytännön asioihin liittyviä syitä.
Lisäksi asiassa on vaikuttanut sekin, että arkisessa elämänmenossa on varsin vähän asioita, joissa sukupuolten rajan tarkalla määrittelyllä on mitään eriytyistä yleistä merkitystä. Siksi yksilöille tärkeään asiaan ei ole ollut yleistä reagointipainetta.
Oikeastaan urheilu onkin ainoa iso ja näkyvä inhimillisen kulttuurin ilmiö, jossa koko toimintarakenne perustuu siihen, että se on jaettu miesten ja naisten sektoreihin. Tähän perusjakoon on tietenkin ollut pätevät käytännön perusteet, mutta juuri siksi juuri urheilussa olisi kysymystä sukupolvijaon ajanmukaisuudesta syytä pohtia aivan erityisen syvällisesti.
Urheilevan maailman enemmistön näkökulmasta vanha jako miehiin ja naisiin olisi varmaan mielekäs jatkossakin, mutta ainakin osa lajiyhteisöistä joutuu kyllä hiljalleen pohtimaan tätä asiaa uusiksi. Kun fakta on, että tietty osa ihmiskuntaa sijoittuu jonnekin miehen ja naisen välimaastoon, tai kokonaan ulkopuolelle, johtaa ehdoton sarjajako miehiin ja naisiin väistämättä ongelmiin. Se, mitä Pariisissa on nyt nähty, konkretisoi tämän.
Kun juuri urheilu, ja erityisesti naisten urheilu, on se elämänalue, jossa kysymys sukupuolidiversiteetistä nousee konkreettisesti koko urheilusisältöön vaikuttavaksi asiaksi, olisi tähän jo ajat sitten ollut syytä jotenkin reagoida.
Se törmäys, mikä Pariisissa koettiin, ei siksi ole kummankaan kohuottelussa olleen nyrkkeilijän aiheuttama.
”Olisiko mahdollista hakea jokin viitearvoperuste, jolla miesten ja naisten sarjojen rinnalle tulisi kolmas muunsukupuolisten sarja?”
Kuten aluksi sanoin, näky oli irvokas. Oma asiantuntemukseni ei riitä sanomaan sitä, oliko näky kuitenkaan sen irvokkaampi, kuin minkä tahansa ylivoimaisen urheilijan edessä musertuvan vastustajan näkeminen.
Voi olla, että Khelifin ja Carinin paikka ei ole samassa sarjassa, mutta se ei vielä sinänsä oikeuta syyttämään Khelifiä yhtään mistään. Eikä anna perusteita väittää häntä mieheksi.
Hän on mikä on. Hänellä on se keho ja fysiologia mikä hänellä on. Kun urheilun säännöstö sallii hänen osallistua olympialaisiin, on turha syyllistää tai syyttää häntä yhtään mistään, jos hän päätyy olemaan omassa sääntöjen mukaisesti määräytyneessä sarjassaan ylivoimainen.
Mikään ei tässä oikeuta sitä nimittelevää vyöryä, jonka hän on saanut osakseen.
Kuten jo todettu, koko tilanne on seurausta kansainvälisten lajijohtajien kyvyttömyydestä reagoida. Toistaiseksi reagointi on parhaimmillaankin ollut lähinnä juridisesti, eettisesti ja tieteellisestikin arveluttavaa puuhailua. Pahimmillaan on jopa patistettu urheilijoita lääkekuureihin, joilla kehon normaali hormonituotanto saadaan laantumaan.
Sitä on vähemmän nähty, että olisi otettu tosiasiat tosiasioina ja avattu kiihkoton keskustelu siitä, miten eri lajien sarjajakoja pitäisi jatkossa rakentaa.
Inhimillisesti katsoen on karua, jos urheilijat pakotetaan mahtumaan joihinkin keinotekoisiin ”miehen” ja ”naisen” rajoihin. Olisiko hedelmällisempää lähestyä asiaa samoin kuin olemme iät ja ajat osanneet kamppailu- ja voimalajien painoluokittelua. Kun on sarjat eri painoisille urheilijoille ja nyrkkeilyssä voi siksi olla monta kultamitalistia, olisiko mahdollista hakea jokin viitearvoperuste, jolla miesten ja naisten sarjojen rinnalle tulisi kolmas muunsukupuolisten sarja?
Tämä nyt oli vain heitto, ja varmasti siinä on puutteensa, mutta jotakin tämän tyyppistä ajattelua tulisi nyt avata. Muuten tämä Pariisissa nähty näytelmä tulee jatkossa toistumaan yhä useammin.
Kun sille ei voi mitään, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi, on asian kieltämisen sijasta opeteltava elämään tämän todellisuuden ehdoilla.
Kaiken ajankohtaisen kauhistelun keskellä on hyvä muistaa, että huippu-urheilu on aina poikkeusihmisten hommaa. Jokainen olympiavoittaja edustaa erityisyyttä.
Tämä on aina syytä muistaa, kun ihmettelemme Khelifin kaltaista nyrkkeilijää tai Caster Semenyan kaltaista juoksijaa. Kaikkia urheiluhistorian huippuja yhdistää joku sellainen lahjakkuuden laji, jota suurimmalla osalla muuta ihmiskuntaa ei ole. Jollakin on erityisen nopeaa solukkoa, jollakin jättimäiset keuhkot, jollakin hämmästyttävä hapenotto – ja jollakin on erityisyyttä hormonituotannossa.
Näin katsoen kaiken fyysisen lahjakkuuden voisi määritellä epänormaaliudeksi. Esimerkiksi Usain Bolt oli aivan epänormaali tapaus ihmiseksi. Oliko se epäreilua muita juoksijoita kohtaan?
Jostakin syystä emme yleensä kauhistele fysiologista erityislahjakkuutta. Päinvastoin, ihastelemme sitä. Sukupuoliasioiden kohdalla kuitenkin kauhistumme.
Miksi oikeastaan?
