”No en kai mää nyt sentään” – Nylon Beatia, Eppu Normaalia ja suomalaista vaateteollisuutta vaivaa kansallinen käsijarru: kainostelu
Konserttipaikalla himmailu tuntuu tarpeettoman ujolta, mutta kieltämättä myös nerokkaalta. Hurmos ei synny helpoilla lippukaupoilla, kirjoittaa tuottaja Hanna Parhaniemi.
Moni odotti suurta spektaakkelia, kun Nylon Beat ilmoitti palaavansa ensi vuonna lavalle jättikonsertin merkeissä. Ilmeisesti jättimäisyydellä tarkoitettiin kuitenkin vain konsertin mittaa, sillä paikka ei ainakaan ole se jättimäisin. Olympiastadionin sijaan duo esiintyy Helsingin jäähallissa, jonne mahtuu karkealla matikalla ehkä viidesosa siitä, mitä Olympiastadionille mahtuisi.
Ei ole yllätys, etteivät kaikki halukkaat saaneet lippua konserttiin. Julkistettiin lisäkonsertti. Sekin myytiin loppuun. Julkistettiin toinen lisäkonsertti. Samalla Nylon Beatin sosiaalisessa mediassa kerrottiin, että yhtye tekee historiaa esiintymällä kolmena peräkkäisenä iltana Helsingin jäähallissa. Kolmaskin konsertti myytiin loppuun. Julkistettiin neljäs konsertti, koska yhtye haluaa, että kaikki halukkaat pääsevät mukaan.
Olisiko sittenkin pitänyt varata suosiolla Olympiastadion? Vai oliko jo alun alkaen tarkoitus nostattaa yleisön lippukiimaa näyttämällä pienemmillä konserteilla, että kysyntää riittää? Uskon, että myös ”historiallinen teko” oli laskelmoitu. Helsingin jäähallin varauskalenterissa tuskin on kovin monena viikkona tyhjiä päiviä peräkkäin.
”Eppu Normaalin kohdalla juuri Olympiastadionin valinta olisi ollut yllättävää.”
Myös Eppu Normaali ujosteli. Se ilmoitti hieman ennen Nylon Beatia, että rupisee riimit viimeisen kerran ensi vuonna Tampereen stadionilla. Sitä ennen yhtye tekee myös kiertueen sekä toisen isomman konsertin jalkapallostadionilla Helsingin Töölössä – tai siis kaksi, Tampereellakin toisen. Koska ensimmäiset konsertit myytiin nopeasti loppuun.
”Moni luuli, että lopetamme keikkailun Olympiastadionille, mutta koska olemme Eppu Normaali, emme tee asioita kuten muut – tai kuten oletetaan. Halusimme päättää esiintymisemme kotistadionille, vaikka tiesimme, että siinä saattavat tulla seinät vastaan. Olimme varautuneet lisäkonserttiin, mikäli näin todella käy.” Näin kitaristi Juha Torvinen toteaa yhtyeen Facebook-sivuilla.
Eppu Normaalin kohdalla juuri Olympiastadionin valinta olisi ollut yllättävää. Ei sillä, etteikö se voisi stadionia täyttää yleisöllä. Mutta täyttäisikö se lavan? Siellä ei riitä suomalainen ”no en kai mää nyt sentään” -asenne. Tarvitaan tulta ja tappuraa. Olisi vaikeaa kuvitella Martti Syrjää laulamassa Tahroja paperilla, kun jättitykit tuuttaavat sylikaupalla sydämenmuotoisia konfetteja yleisön päälle. Se olisi odottamatonta.
”Eikö tosiaan missään paikassa ollut enää viltin vilttiä?!”
Laskelmoinnissa tai lisäkonserteilla kikkailussa ei ole mitään pahaa. Eikä siinä, että valitsee rajallisemmat seinät juuri siksi, ettei hurmosta synny, jos lipun saaminen on helppoa. Sekä Nylon Beatin että Eppu Normaalin konsertit olisivat unohtuneet päivässä kaikilta muilta paitsi tosifaneilta, jos otsikoihin ei nousisi jatkuvasti lisäkonsertin lisäkonserttia tai sosiaaliseen mediaan ”Jes, minä sain lipun”, ”Nyyh, en saanut vieläkään lippua” -kommentteja.
Minä en ostanut kumpaankaan konserttiin lippua, mutta en ole immuuni hysterialle. Kun tajusin, että Makian ja Kummelin yhteistyömalliston Heikki Silvennoisen tonnin seteli -ilmeellä varustetut viltit on myyty loppuun, meinasin seota. Googlasin vimmatusti yritystä yritysten perään. Eikö tosiaan missään paikassa ollut enää viltin vilttiä?! Olin aiemmin jo halunnut sellaista, mutta nyt tuntui, että viltti oli pakko saada.
Jäin rannalle ruikuttamaan. Itken ulkopuolisuuttani malliston pyyhkeeseen, joka ei ole sama asia.
Kunpa Makia tekisi nylonbeatit. Ehkä siinä olisi se kaivattu voima, joka nostaisi suomalaisen vaatebisneksen mudasta.
