Nykyinen paapomiskulttuuri ärsyttää Anna Erikssonia: ”Jokaisen on opittava tuntemaan oma varjonsa”
Muusikko ja elokuvaohjaaja Anna Eriksson häpeää nuoruutensa lapsellisuuksia ja ylilyöntejä, mutta kokee iän tuoneen rauhaa ja varmuutta.
Koin viimeksi Jumalan läsnäolon, kun kuvasimme E-elokuvaa Namibiassa, Kalaharin autiomaan dyyneillä. Ei ole ihme, että monet suuret uskonnot ovat syntyneet juuri autiomaassa – siellä ihminen joutuu kasvokkain kaiken sen kanssa, mitä on yrittänyt unohtaa ja jättää taakseen. Halusin elokuvassa tutkia ajan henkeä: kuinka eksyksissä ja yksinäisiä olemme monin tavoin. Kohtasin myös toisenlaisen autiomaan. Se lepäsi Atlantin rannalla ikuisena ja maagisena. Autiomaassa ovat läsnä alku ja loppu.
Lapsuuteni sitkein haave oli tulla balettitanssijaksi. Tanssin balettia lähes kahdeksan vuoden ajan ja rakastin sitä. Lukioikäisenä halusin lähteä opiskelemaan teologiaa tai lääketiedettä. Lopulta ammatti valitsi minut – laulajan urasta en ollut edes osannut unelmoida, mutta kohtalo puuttui peliin.
Liikutun yleensä kyyneliin kuunnellessani poikani Joosepin pianonsoittoa. Hän sekä säveltää että soittaa pianoa ja viulua – ja tekee kaiken valtavalla palolla. Olen äärettömän ylpeä hänen sinnikkyydestään ja keskittymiskyvystään.
Pelkään kuollakseni sitä, että alan kuollakseni pelätä jotakin. Tiedän kokemuksesta, kuinka valtavan otteen pelot voivat saada ja miten ne vievät elämänilon. Kaikkia pelkoja ei kannata ”käsitellä” – usein ne ovat vain ohimeneviä impulsseja, jotka tulevat ja menevät kuten muutkin tunteet. Tärkeintä on olla lähtemättä niiden vietäväksi. Kyse on lopulta päätöksestä.
Häpeän syvästi monia nuoruuden lapsellisuuksia ja ylilyöntejä, jotka kumpusivat kokemattomuudesta. Ikä on onneksi tuonut mukanaan rauhaa ja varmuutta – pelkästään hyviä asioita. Nuoruudesta en kaipaa oikeastaan mitään, paitsi ehkä sitä maailmaa, joka tuntui vapaammalta ja mielenkiintoisemmalta kuin nykyinen. Olemme monella tapaa köyhempiä tällä teknologian epäjumalan aikakaudella.
En aio koskaan antaa anteeksi sitä, että… Annan anteeksi helposti ja unohdan nopeasti. Ihminen on erehtyväinen ja usein keskenkasvuinen – olemme kaikki maailman tuulten vietävinä. Olen sydämestäni humanisti ja uskon ihmiseen ja ihmisyyteen. Mielestäni pitäisi uskoa enemmän ja toivoa vähemmän: toivo passivoi, mutta usko vaatii päättäväisyyttä ja kuria. Nykyinen paapomiskulttuuri ärsyttää minua. Jokaisen on opittava tuntemaan oma varjonsa, eikä kukaan voi tehdä sitä työtä toisen puolesta.
Sukurasitteeni on taipumus ajatella ensin pahinta. Olen yrittänyt päästä siitä irti, mutta se ei ole helppoa. Huolestun helposti ja hermostoni on herkkä, joten joudun toisinaan väkisin kääntämään ajatukseni pois negatiivisesta. Ja aina kun siinä onnistun, tunnen suurta helpotusta ja mielihyvää.
Aistin yksinäisyyttä enää aika harvoin – siitä kiitos rakkaalle perheelleni. Olen kulkenut pitkän tien tunteakseni yhteenkuuluvuutta maailman, itseni ja lähimpien kanssa. Aiemmin ulkopuolisuus leimasi elämääni vahvasti. Taiteen tekeminen on auttanut minua löytämään paikkani ja muuttamaan pelot ja vastoinkäymiset voimavaraksi, jopa inspiraation lähteiksi.
Hermoni menevät, jos en saa tarpeeksi unta ja ruokaa. Mieheni kutsuu minua leikillisesti ”muovituolien potkijaksi”. Nimitys juontaa juurensa kaupunkilomilta: jos ruokaa ei kuulu riittävän nopeasti, alkaa kiukku ja hammasten kiristys!
