Hei, katso hevonen! kuiskaa tyttö sormi osoittaen kirkkopuiston laidalla laiduntavaa suomenhevosta. Suojatietä ylittävä seurue pysähtyy, pyörätuolissa istuva iäkäs herra havahtuu.

Suomenhevostamma Kullannuppu, kotoisammin Nuppu, ja hevosmies Heikki Mikola ovat ratsastuslenkillä Turun keskustassa. Aurinko paistaa ja ruoho on vihreää. Nuppu nyhtää voikukkaa.

Kaupunkiratsastusta harrastava Heikki ja Nuppu ovat Turussa lähes yhtä tunnettuja kuin Michael Monroe ja Saku Koivu. Ratsukon voi nähdä kaupungin keskustassa päiväkävelyllä lähes päivittäin, satoi tai paistoi.

Tytöt tulevat tervehtimään. Osa on ratsukon tuttuja aikaisemmilta ratsastuslenkeiltä.

– Mitä Nupulle kuuluu? Yksi tytöistä kyselee.

Nupulle kuuluu hyvää, vaikka onkin hieman väsynyt. Edellisenä päivänä oli videokuvauksia ja tänäänkin kuvataan. Yöunet ovat jääneet hieman vähäiselle ja laitumella on tehty jotain muuta kuin nukuttu.

Nuppu nostaa päätään, tytöt silittävät ja matka jatkuu.

Kaviot  kopisevat asfaltilla terävästi.  Yllättyneet, iloiset ja haltioituneet ilmeet seuraavat ratsukon kulkua tuomiokirkon liepeillä. Tuttuja on joka puolella, autot pysähtelevät ja ihmiset tulevat tervehtimään. Hevonen kiinnostaa, ja ratsukkoa on helppo lähestyä.

Heikki hymyilee, heilauttaa tuon tuosta kättä tervehdykseksi ja pysähtelee rupattelemaan. Tavallisin kysymys on, voiko Nuppua silittää.

– Kyllä voi, mutta ei ihan edestä, sillä omia varpaita pitää varoa. Eikä takaa, sillä hevosen näkökenttä ei yletä sinne, Heikki opastaa.

Nuppu seisoo rauhassa, antaa silittää, eikä varmasti pure, mutta ensimmäisellä kerralla taputtelija saa harvoin vastakaikua ihailulleen. Nuppu on enemmänkin oman arvonsa tiedostava diiva kuin kaikille hörisevä maskotti. Korvat osoittavat useammin taakse kuin eteen ja ilme on hieman nyrpeä. Kun matkanteko pysähtyy, Nuppu sulkee silmät ja ottaa tirsat tai pistää turvan ruohikkoon.

Toisinaan tervehtijä on syystä tai toisesta Nupun mieleen. Silloin Heikki saa jo hieman toppuutella hevosen uteliaisuutta. Ja koirista Nuppu pitää erityisesti.

Riina Soljan Nuppu tunnistaa jo kaukaa ja kurottautuu lopulta jopa haistelemaan Riinan ojentamaa kättä.

– Hevoset olivat aina kiehtoneet minua, mutta vierastin niitä, koska minulla ei ollut kokemusta näin isosta eläimestä. Nuppu on niin hyväkäytöksinen, että uskaltauduin tutustumaan. Meistä tuli hyvänpäiväntutut jo vuosia sitten, nainen kertoo.

Nupun tapaamisen jälkeen Riina on jo uskaltautunut ratsastamaan tuttavan hevosella.

Nuppu käy välillä myös ikkunaostoksilla.

Jokirannassa siintää tuttu sininen koju. Hevosen askel vauhdittuu, ilme pehmenee ja korvat nousevat höröön. Jäätelökioskin eteen Nuppu pysähtyy pyytämättä. Heikki hyppää selästä ja astelee tamman kanssa kojun luukulle.

Diivan elkeet ovat tipotiessään, kun 160-senttinen suomenhevonen pistää isännän vierellä parastaan. Korvat höröllään ja silmät kirkkaana, hörähdystä tapaillen se odottaa rauhassa, kun jäätelökioskin tyttö pyörittää vaniljapalloa. Ympärille kerääntyy ihastelevia ihmisiä.

– Nuppu on persoona, Heikki sanoo.

Heikki maksaa jäätelön ja saa kioskin työltä muutaman murentuneen vohvelin kaupan päälle. Pehmeä turpa hamuaa vohvelit nopeasti, ja Heikki maistelee jäätelöä. Puolet jäätelöstä mies antaa tuttuun tapaan hevoselle.

Matka jatkuu, kun Heikki taluttaa hevosen yli Aurajoen. Sillalta näkee jokirannan pitkälle molempiin suuntiin. Nuppu sulkee silmät ja tuulenvire heiluttelee tuuheaa vaaleaa harjaa. Ihmiset pysähtyvät kuvaamaan ja kyselevät hevosen hoidosta, sen kengistä ja iästä.

Nuppu pääsee hetkeksi jokirannan ruohoravintolaan laiduntamaan. Kotvan kuluttua Heikki hyppää hevosen selkään ja matka jatkuu kohti Kauppatoria.

Neljä  ensimmäistä vuotta Nuppua harjoitettiin ravuriksi. Harjoittelusta huolimatta tamman jalat eivät löytäneet paikkaansa ja se sekoili toistuvasti askeleissaan. Ravi muuttui peitsiksi tai yltyi laukaksi. Sitten nuori hevonen päätyi tilalle, jossa siitä toivottiin ratsua.

– Päättäväistä tammaa yritettiin saada jonkin aikaa aisoihin. Eihän siitä mitään tullut. Nuppu ei viihtynyt kentän kehällä, ja jos joku hyppäsi sen selkään, se ei suostunut liikkumaan tai sitten se pyrki vauhdikkaaseen laukkaan, Heikki kertoo kuulleensa.

Lopulta viisinkertaisen ravikuningas Vieskerin tyttärestä tuli seikkailija, joka rakastaa vauhtia, asfalttia ja jokirannan parhaita ruohotupsuja. Jos Nuppu saisi päättää, se lähtisi kotitallilta aina kaupungin suuntaan, mieluiten reippaassa laukassa.

– Nuppu tykkää myös metsälenkeistä ja on harvinaisen ketterä kalliokiipeilijä. Monipuolinen lenkkeily pitää kehon ja mielen virkeänä, Heikki tuumaa.

Kaupungilla ratsastaessaan Heikki ja Nuppu ovat päätyneet mitä eriskummallisimpiin paikkoihin. Turussa kuvatussa, syksyllä ensi-iltaan tulevassa Mika Kaurismäen 1600-luvulle sijoittuvassa elokuvassa Tyttökuningas Nuppu ja Heikki esiintyvät pienissä sivurooleissa.

Elokuvan isoon joukkokohtaukseen haettiin hevosia. Lopulta kohtauksia tuli enemmän molemmille ja elokuvassa esiintyneet ritariratsukot tulivat tutuiksi.

– Käymme toisinaan tervehtimässä päiväkotien lapsia Nupun kanssa. Koululaisten ja taideleiriläisten kanssa meillä on ollut jo useita yhteisiä projekteja. Eilen kuvattiin erästä dokumenttia, Heikki kertoo.

Heikki tutustui hevosiin 20 vuotta sitten, kun hänen pienet  tyttärensä aloittivat ratsastusharrastuksen. Ensimmäiset vuodet mies seisoi kehän laidalla katsomassa. Sitten hänestä itsestään tuli tuntiratsastaja. Reilun 10 vuoden päästä, kun tyttäret eivät enää juuri ratsastaneet, oli Heikki jo osallistunut muutamiin pieniin kilpailuihin ja ratsuttanut vieraiden hevosia.

Kemistin työnsä ohessa hän kouluttautui vähitellen monenlaisten hevoskilpailujen tuomariksi, viimeiseksi estekilpailujen ratamestariksi. Nykyään hevosharrastus on jokapäiväistä.

Heikki lenkkeilee Nupun kanssa päivittäin ja tuomarointiin hän käyttää useita kymmeniä viikonloppupäiviä vuodessa.

Kun lapset muuttivat pois kotoa, Mikola hankki hevosen. Ensin tuli ylläpitoon pietturioripoika, joka loukkasi jalkansa. Aurajoen rantojen valaistut ja tasaiset tiealueet tarjosivat parhaat kävelyttämismahdollisuudet hevosen kuntoutukselle. Pikkuhiljaa reissut pidentyivät aina Turun kaupunkiin asti. Kesäksi hevonen lähti takaisin kotilaitumelle ja tallipaikka jäi tyhjäksi.

– Siinä vapaapäiviä vietellessäni huomasin tukkani kasvaneen ja menin parturiin. Kotiin tullessani minulla oli taas hevonen, Heikki nauraa.

Parturin ulkopuolella tuttu nainen oli tarjonnut parkkilippua ja vinkannut samalla, että hänellä olisi pikaisesti tarjolla yksi joutavanpäiväinen suomenhevonen.

– Kävin katsomassa tammaa ja teimme pienen maastolenkin. Suoraan liikkuva ja hyvin vauhdikas tyttöhän se oli. Nuppu tuli hoitoon ehdolla, että saisin sen varmasti palauttaa syksyllä, sillä lainahevoseni oli silloin taas palaamassa. Toisin kävi, Heikki naureskelee ja lisää, että Nuppu oli luonteeltaan juuri tarpeeksi omituinen hänelle.

Ratsastuslenkit kaupunkiin alkoivat hiljalleen myös Nupun kanssa. Kaupungin ääniin, autoihin ja ihmisvilinään totuttaminen kesti vuosia ja vaati erityistä luonnetta paitsi hevoselta, myös ratsastajalta.

– Pystymetsästä en suosittele kaupunkiseikkailuja kenellekään. Pitää olla täydellinen ja molemminpuolinen luottamus hevosen kanssa, ja muita liikenteessä liikkuvia pitää kunnioittaa, Heikki vakavoituu.

Ratsukko odottaa liikennevalojen vaihtumista. Vihreä!

Yliopistonkadulla autot ajavat hidastelematta ja turhan läheltä ohi rauhallista käyntiä kadun laidassa kulkevan ratsukon. Nuppua se ei silti häiritse, sen ilme ei värähdäkään, mutta korvat ovat jälleen kääntyneet höröön.

Kauppatori on hevosen lempipaikkoja. Siellä Nuppu on usein saanut maistella annoksen ranskalaisia.

Kauppatorin laidalla ihmisiä kerääntyy ratsukon ympärille ja Heikki pysähtyy rupattelemaan. Nuppua silitetään ja ihaillaan. Hevosen ilme on lempeä, venytetty kaunis kaula kaarella se tähyilee kauaksi ranskalaiskojulle lainkaan reagoimatta bussien sihinöihin, hälytysajoneuvoihin tai taputteleviin ihmisiin.

Heikki kertoo kyselijöille, ettei Nuppu yllättävän tilanteen edessä pullikoi tai pillastu, se vaan pysähtyy ja jää paikalleen jököttämään. Siinä sitten tuumataan tovi ja neuvotellaan, mitä tehdään. Välillä pitää olla viekas ja sovittelutaidot ovat tärkeät.

– Kerran kävimme hyvältä etäisyydeltä katsomassa Tyksin edustalla Medihelin lähtöä. Nousun ilmavirta hieman ihmetytti Nuppua, muuten se ei juuri tapahtumasta välittänyt, Heikki kertoo.

Ennen  kotimatkaa ratsukko poikkeaa vielä katsomaan hevostarvikeliikkeen ikkunasta alennusmyynnin tarjouksia.

– Nyt mennään jokirannan ravintolaan välipalalle, Heikki juttelee Nupulle ja tamma kuuntelee korvat takaviistossa suunnaten rannan heinikkoon.

Toisella puolen Aurajokea kotimatka taittuu puusiltoja pitkin. Uudelleen yli joen kapeaa junaratasiltaa pitkin, jonka Heikki taluttaa aina hiekkatielle asti.

Ratsastaja hyppää selkään, antaa merkin ja Nuppu lähtee vauhtiin. Ensin askeleet hieman etsivät paikkaansa, sitten nousee laukka.

Ratsukko häviää hetkessä näkyvistä.

teksti Tiiu Kaitalo

Nupun ilme muuttuu jäätelökojulla. Ratsastuslenkin

kohokohta on isännän kanssa jaettu vaniljajäätelö.