Image

Nuoret ja lupaavat, osa 4: Linda Åström, Supercellin viestintäjohtaja

Nuoret ja lupaavat, osa 4: Linda Åström, Supercellin viestintäjohtaja

He ovat johtajia, osakkaita, hallitusammattilaisia ja kolmekymppisiä. Nyt he kertovat työstään ja siitä, mitä se heille merkitsee.
Teksti Oskari Onninen
Kuvat Akseli Valmunen
Mainos

Linda Åström, 30, Supercellin viestintäjohtaja

Keväällä 2013 olin mainostoimistossa töissä ja luulin, että se on se, mitä haluan ehdottomasti tehdä työkseni. Lamaa oli ilmassa, eikä meilläkään näyttänyt hirveän valoisalta, joten aloin katsella muita töitä. Peliala oli kovassa nosteessa, ja minulla oli tuttuja töissä sekä Supercellillä että Roviolla. Roviolla ei ollut avoimia paikkoja, mutta Supercell etsi PR-koordinaattoria.

Laitoin kaverilleni viestin, että katso, Supercellillä on tällainen paikka auki. Se olikin tämän kaverin kaveri, joka vastasi siitä rekrystä. Koska Helsingin piirit ovat niin pienet, tämä kaverin kaveri tiesi minut jo muuta kautta. Hän soitti, pyysi lähettämään cv:n ja kutsui työhaastatteluun.

Sain paikan varmaankin siksi, että olin kaikkein keltanokkaisin. Muille se olisi ehkä ollut enemmän pomppulauta muualle.

Olin tehnyt PR-koordinaattorin töiden lisäksi Supercellin brändiin liittyviä tehtäviä, kun esimieheni lähti kolme vuotta sitten. Sain hänen paikkansa ja minusta tuli viestintäjohtaja.

Urapolkuni on ollut sattumusten sarja. Vaikka olen kova tekemään töitä, olen opinnoissani late bloomer. Harrastin muodostelmaluistelua MM-tasolla parikymppiseksi asti. Luulen, että kouluaikoina se tyydytti kilpailuvietin.

Minulla oli kaveri, jolle ainoa oikea tie hyvään uraan oli kauppakorkeakoulu. Olen aina ajatellut, että koulutus on hyvä asia, mutta uskon enemmän ihmisiin. Olen aina uskonut todella vahvasti itseeni. Jos olen hyvä tyyppi, pärjään. Eikä tähän sisälly ollenkaan jälkiviisautta.

Olen aina halunnut tehdä jotain merkittävää, mutta minun oli vaikeaa keksiä, mitä se olisi. Menin ammattikorkeakouluun siksi, ettei minulle sopinut 23-vuotiaana enää ajatus siitä, että porskisin viisi tai kuusi vuotta kauppakorkeassa. AMK:n kävin kolmessa vuodessa. Silloin iski hikarointi, piti olla luokan paras.

Kun menin Supercellille, ura imaisi minut täysin. Esimies lähti ja minut heitettiin altaan syvään päätyyn. Oli ui tai kuole -meininki. Kun tajusin, kuinka hyvin pärjään, minulle tuli euforinen olo ja sain jäätävät kiksit. Työ vei voiton kaikesta.

Olen vetänyt itseni myös burnouttiin. Luulen, että se johtui kovasta näyttämisen halusta. Minulla ei myöskään ollut silloin poikaystävää tai mitään, joka rajoittaisi työn tekemistä ja vetäisi ulos oravanpyörästä.

En tiedä, saanko töistä enää samanlaista tyydytystä kuin nuorempana. Siihen turtuu. Pidän tosi vähän ääntä omista duunijutuistani. Joku paljon lentävä saattaa kertoa netissä olevansa loungessa, zippadappadaa. Joo, minäkin olen loungessa. Siitä tulee normaalia, mitä väliä sillä on, se kuuluu työhösi.

Tässä kuussa olen käynyt Pariisissa ja Tukholmassa ja nyt taas Pariisissa. Ekana vuonna, kun mopo lähti käsistä, olin lomamatkat mukaan lukien kolme kuukautta pois Suomesta. Se oli niin yksinäistä, että aloin voida pahoin. Kyllä on itkuja itketty hotellihuoneissa. Glamouria siinä ei ole yhtään. Se on sitä, että haetaan 7-Elevenistä jugurtti, banaani ja leivänkänttyrä.

Tulin eilen Pariisista ja heräsin taas ajatukseen siitä, että olen itse tehnyt sen päätöksen, että toimitusjohtajamme kannattaa olla juuri nyt täällä.

PR-kalenteri on puolivuosittainen, ja tämä matka oli tämän osuuden viimeinen. Seuraavilla viikoilla olisi GDPR:ää, pelien etiikkaa ja kriisiviestinnän suunnittelua. Vähän ”tylsempiä” juttuja.

Jotta jaksan hoitaa päivittäiset perus- ja taktiset asiat, minulla pitää olla isoja, inspiroivia ja elämyksellisiä projekteja, jotka pitävät vireänä.

Määrittelin itseäni pitkään uran kautta, mutta jossain vaiheessa havahduin siihen, ettei identiteettini ole kuitenkaan Supercell-Linda. Halusin, että olen jotain muutakin kuin työni.

Viimeisen vuoden aikana olen etsiskellyt itseäni ja pohtinut, mikä elämässä on tärkeää. Onko se ura vai ei. Olen kyllä sitä mieltä, että se on.

Ja jos kolmekymppisenä urakriiseilee, olemme naureskelleet kavereideni kanssa, että kyllähän tässä on vielä 30 vuotta uraa edessä.

Pysähdyin silti, kun kuvaajanne soitti ja kysyi, onko minulla muita intohimoja kuin työ. Ajattelin, että ehkä työ on välillä ollut muiden asioiden edellä. Haluaisin kyllä, että minulla olisi intohimoja työn ulkopuolella. Mitä ne olisivat? En minä tiedä.

Julkaistu: 28.6.2018