Edes taivas ei ole rajalla kun runoilija Tomi Kontio ja kansanrunouden ystävä Matti Vanhanen keskustelevat kirjallisuudesta.
Haastattelupäivän aattona keskustapuolueen tiedotuspäällikkö Kim Huovinlahti ilmoittaa minulle puhelimitse, että hänellä on hyviä ja huonoja uutisia. Hyvä uutinen on se, että pääministeri Matti Vanhasen haastattelu onnistuu.
Vai niin, ajattelen. Itse olin siinä uskossa, että haastattelu oli lyöty lukkoon jo yli kuukausi aikaisemmin.
Toinen hyvä uutinen on se, että pääministerin ajasta liikenee peräti tunti ja viisi minuuttia Valokuvaus on tosin suoritettava tuon saman ajan puitteissa.
Puhisen jotain puhelimeen, mutta tiedotuspäällikkö ilmoittaa, että minun on syytä olla tyytyväinen. Minulle varattu haastatteluaika on keskimääräistä pitempi.
Jään odottamaan huonoja uutisia.
Haastattelua ei voi tehdä ehdottamassani paikassa, vaan se on tehtävä eduskuntatalossa, pääministerin virkahuoneessa.
No problem, sanon tiedotuspäällikölle. Mutta muistutan samalla häntä siitä, että olin muutama päivä aikaisemmin pyytänyt häntä selvittämään joitain pääministerin mielirunoja. Ajattelin, että olisimme keskustelleet Matti Vanhasen kanssa hieman runoudesta.
Aivan, aivan, tiedotuspäällikkö havahtuu. Eiköhän se järjesty. Laitan sinulle vaikka tekstiviestiä illemmalla.
Tekstiviestiä ei tullut. Mutta seuraavana päivänä, pari tuntia ennen haastattelua tiedotuspäällikkö Huovinlahti soittaa minulle.
“Nyt on niin, että haastattelu pitääkin tehdä eduskuntatalon uudella puolella.”
En enää vaivaudu puhumaan Huovinlahdelle runoista mitään.
Pääministerin nuori avustaja tulee hakemaan minut eduskunnan lisärakennuksen ala-aulasta. Katselen lasiseinäisen hissin lävitse lisärakennuksen arkkitehtuuria, mutta en äkkiseltään osaa tehdä siitä mitään arvoarvostelmaa.
Kun astun ulos hissistä, näen pääministerin pitkän hahmon siluettina käytävän päässä. Hänen takanaan olevasta ikkunasta virtaa kirkasta päivänvaloa. Pääministerin asennosta huomaan, että hän puhuu puhelimessa.
Jään avustajan kanssa odottamaan, että pääministeri saa puhelunsa loppuun.
Sitten paiskaamme kättä. Pääministeri ohjaa minut pitkällä kädellään työhuoneeseensa. Työpöydällä, paperien ja kirjojen seassa on nippu pääministerin kuvia ja presidentinvaalikampanjaa varten suunniteltu vihreä huivi.
Kontio: No niin, herra pääministeri, tarkoitukseni oli…
(Sireeni alkaa soida. Hetken ajattelen, että kyse on jostain hälytyksestä, mutta Vanhanen valistaa minua, että kyseessä on summeri, jolla ilmoitetaan äänestyksestä. Pääministeri Vanhanen on selvästi levoton. Hän jupisee, pitäisikö vaiko eikö. Lopulta pääministeri tekee päätöksen.)
Vanhanen: Jos mä lähden sinne juoksemaan, niin en mä ehdi äänestykseen kuitenkaan.
(Esittelen itseni ja kokeilen kepillä jäätä.)
Kontio: En tiedä tunnetteko minua kirjailijana…
Vanhanen: E.
Kontio: Olen julkaissut 11 kirjaa.
Vanhanen: Aha.
Kontio: Keskustelin tiedotuspäällikkönne kanssa ja yritin antaa sellaisia ennakkovaroituksia, että keskittyisimme puhumaan kirjallisuudesta ja runoudesta.
(Pääministeri Vanhanen on selvästi hämillään, mutta äkkiä hänen silmänsä alkavat loistaa.)
Vanhanen: Joo, selvä, sopii. Sopii.
(Pääministeri Vanhanen alkaa muistella vuosikymmenien takaisia aikoja. Hän muistaa olleensa murrosikäisenä kiinnostunut kansanrunoudesta ja tunnustaa kokeneensa eräänlaista kaipuuta Suomen kansan myyttiseen esihistorialliseen aikaan. Mutta nykyään runous on jäänyt tieteellisen kirjallisuuden ja romaanien jalkoihin.)
Vanhanen: Suhteeni on paljon läheisempi kirjallisuuteen kuin runouteen. Se menee varmaan 9-1 kirjallisuuden hyväksi. Mutta täytyy tunnustaa, että olen jotenkin laiskistunut lukijana. Nuorempana olin monipuolisempi ja ennakkoluulottomampi. Luin Teuvo Pakkasta ja Minna Canthia ja niin edelleen. Nyt hakeudun tietyllä tavalla helpompien kirjojen ääreen, sellaisten, joissa on huumoria. Viimeksi olen lukenut Hotakaisen romaanin rintamamiestalosta ja Veikko Huovisen uusimman romaanin.
(Pääministeri Vanhasen kännykkä alkaa soida. Soittoääni on Nokia Tunes, niin kuin pääministerille sopiikin. Vanhanen vilkaisee puhelintaan ja sitten minua.)
Vanhanen: Ootas, tämä saattaa olla semmoinen, että mun pitää vastata.
(Vanhanen poistuu huoneesta. Aika kuluu. Pääministerin avustaja tulee huoneeseen ja tuo kannullisen vettä ja kaksi lasia. Neljän minuutin päästä Vanhanen saapuu takaisin huoneeseen. Puhelin alkaa soida uudestaan.)
Vanhanen: Se on Heinäluoma, joka soittaa. Mulla on hänelle…
(Vanhanen vastaa kännykkään ja poistuu taas huoneesta. Vilkuilen kelloani. Minulle luvattu tunti uhkaa kutistua olemattomiin, kun pääministeri hoitelee kesken haastattelumme yli puoluerajojen ulottuvia neuvotteluja.)
Pääministeri palaa ja alkaa kertoilla laveasti, kuinka hänen kiinnostuksensa kirjallisuuteen syntyi yhteiskunnallisen heräämisen sivutuotteena. Hän luettelee ison joukon 70-luvulla keskustelua herättäneitä maailmanpoliittisia tapahtumia Biafran nälänhädästä EY:n vapaakauppasopimukseen. Tällaisia asioita hän pohti teini-iässä, ja kun kouluneuvoston vaalit tulivat ajankohtaiseksi, hän osallistui niihin ja valitsi puoluekantansa. Yhteiskunnallinen kiinnostus sai puoluepoliittisen sävyn.
Vanhanen: Löysin sadan vuoden takaisesta kirjallisuudesta maailman, joka kiinnosti. Ja kyllä täytyy sanoa, että maailmankuvani muodostui kouluvuosieni aikana ja sen muodostumisessa kirjallisuudella oli iso merkitys. Veikkaan, että tällä sadan vuoden takaisella kirjallisuudella on vaikutusta myös siihen, että olen alkoholin suhteen absolutisti.
(Pääministeri huomauttaa, että Santeri Alkio oli hänelle merkittävä hahmo, mutta korostaa myös, että raittiusteema tuli useamman muunkin kirjailijan töissä esille.)
Kontio: Eikö tässä ole jonkinlainen ristiriita. Toisaalta olitte kiinnostunut päivänpoliittisista asioista, mutta taidekäsityksenne oli sadan vuoden takainen?
Vanhanen: Kun katson omia nuoriani, etenkin poikaani, niin nythän nämä myyttiset hahmot ovat esillä potenssiin viisi. Myyttinen menneisyys tuodaan nykyisinkin nuorille hirveän voimakkaasti esiin, mutta se on nyt mennyt vaan ihan tämmöiseksi sci-fi-hommaksi.
Kontio: Fantasiaksi?
Vanhanen: Fantasian puolelle. Mä luulen, että samanlaisista juurista tämä kiinnostus fantasiaan on syntynyt. Itse löysin sen vain kontekstista, joka kytkeytyy selkeästi tähän Suomen heimon omaan historiaan.
Kontio: Henri Thoreau on ymmärtääkseni ollut myös yksi esikuvanne. Aiheuttaako hänen julistamansa materialismin kritiikki teille sisäisiä ristiriitoja, kun kuitenkin olette talouskasvua kannattavan yhteiskunnan peräsimessä?
Vanhanen: On se aiheuttanut, mutta siihen tuli helpotus, kun jossain vaiheessa 80-luvulla oivalsin, että nykymaailmassa talouskasvua voidaan tuottaa vähemmällä materiaalilla ja vähemmällä energiankulutuksella.
Vanhanen alkaa puhua fossiilisista polttoaineista, betonirakentamisesta, Rooman klubista ja talouskasvun sisällöstä. Lopulta hän tekee yhteenvedon, jonka mukaan talouskasvu on yhä enemmän luovaa toimintaa. Vaikka aavistelenkin, että pääministeri puhuu luovuudesta hieman eri merkityksessä kuin minä, tartun hänen sanaansa päästääkseni takaisin kirjallisuuteen.
Kontio: Juhlakirjanne perusteella arvostatte Aleksis Kiveä, varmaan myös hänen luovaa kieltänsä…
Vanhanen: Kiven teksti on hyvin tenhoavaa. Esitimme Seitsemää veljestä kouluaikoina. Olin Simeonina pari kertaa, muistaakseni myös Aapona.
Kontio: Simeonihan oli saarnamiehiä. Tunnistatteko hänessä itsenne?
Vanhanen: Ei me niitä hahmoja itse valittu. Lauri on ehkä veljeksistä läheisin. Hän on henkilö, joka ennakoi ratkaisut, ratkaisevat ratkaisut. Hän oli hiljainen, mutta hänelle oli hyvin selvää, mitä hän aikoo tehdä. Ja hän oli luonnonläheinen.
(Olemme hetken hiljaa. Katson pääministeriä ja pohdin mielessäni, kuvasiko hän itseään kuvatessaan Lauria vai esittikö hän listan ominaisuuksista, jotka hän toivoisi itselleen: kyky ennakointiin, rauhallisuus mutta päättäväisyys, luonnonläheisyys. Tuollaisilla ominaisuuksilla varustetun presidentin Suomen kansa varmasti haluaisi.
Kaivan repustani Seitsemän veljestä ja avaan sen. Kehotan pääministeriä lukemaan Sydämeni lauluna tunnetuksi tulleen runon, joka sijaitsee teoksen loppupuolella. Kirjassa laulun esittää kainosilmäinen Anna, Eeron vaimo, pienelle lapselleen.
Pääministeri lukee runon ja huokaisee.
Vanhanen: Kaunis, kyllä.
Kontio: Nekrologioiden ja hautajaisten repertuaaria…
Vanhanen: On tietysti ymmärrettävä se, kuinka yleistä lapsikuolleisuus oli tuohon aikaan. Käytännössä joka perheessä lapsia kuoli, useimmiten monikossa. Mutta hirveän kaunis runo.
Kontio: Runossa on kansallisromanttiseen tyyliin mystifioitu kuolemaa.
(Rohkenen penkoa repusta vielä toisen kirjan. Ja tarjoan pääministerille luettavaksi runon nimeltä Cassiopeia. Olen kirjoittanut runon joskus 90-luvun lopussa.)
Kontio: Tämä teksti on kaiketi hieman modernimpi. Ainakin siitä puuttuu selkeä mitta, ja riimit.
Vanhanen: Mutta tuota… Ei tämä niin kauhean kaukana ole kuitenkaan siitä, mitä sata tai sataviisikymmentä vuotta sitten oli. Runossa asiat tapahtuvat myös mielen sisällä ja siinä suhteessa runo ilmaisumuotona on säilyttänyt ihan saman roolin, kuin mikä sillä oli sata vuotta sitten. Kyllä mä itse miellän runouden nimenomaan mielen sisäisenä asiana ja tunteiden kuvauksena.
Kontio: Jos ajatellaan erilaisia kielenkäyttötapoja, niin itse koen, että runous on yksilön puhetta yksilölle. Siis hyvin henkilökohtaista. Poliitikko kohdistaa kuitenkin puheen usein joukoille. Mutta voisiko teidän mielestänne runollisella ilmaisutavalla olla käyttöä politiikassa?
Vanhanen: Tehokkaimmat puheethan lähestyvät tunteita. Jos haluaa tehdä vaikutuksen yleisöön, pitää pystyä puhumaan tunteista tai vetoamaan tunteisiin. Siinä varmasti runoilijan taustasta olisi paljon apua, että uskaltaa käyttää sanoja.
(Äkkiä Vanhanen muistaa viimeisimmän puoluekokouspuheensa. Hän haluaa tulostuttaa sen minulle.)
Vanhanen: Siinä on tietoisesti osioita, joissa kerron omasta motiivistani lähteä presidenttiehdokkaaksi. Haen sille perustaa myös tunnemaailmasta.
Kontio: Fiktion kirjoittajana ja totuuden suhteellistajana olen usein kavahtanut poliitikkojen pakkomielteenomaista halua julistaa totuutta. Puoluetoverinne Paavo Väyrynen on jopa kirjoittanut kirjasarjan, jonka otsikkona on On totuuden aika. Eikö totuudesta puhuminen voi muodostua taakaksi poliitikoille?
Vanhanen: Tuota, tuota, poliitikkojahan epäillään siitä, että he eivät puhu totta. Kyllä monet poliitikot, myös mä itse, uskovat siihen, että on paljon sellaisia asioita, joista poliitikoilla on aika selvä näkemys. Ja välillä tuntuu siltä, että ei niitä kukaan muu oikein ymmärräkään. Siksi meissä ilmenee halua opettaa tätä reaalimaailmaa ja esiintyä totuuden torvina.
Kontio: Viime aikoina on esitetty väitteitä, että kansanedustajien sivistystaso ja puhetaito olisivat heikentyneet. Ennen puheissa oli viittauksia historiallisiin suurhenkilöihin ja sivistystä osoittavia lainauksia. Nyt puheet ovat vähemmän lennokkaita ja tylsempiäkin. Mitä mieltä te olette?
Vanhanen: Puheita pidetään varmaan enemmän kuin aiemmin ja puheisiin valmistautuminen ei ole niin intensiivistä kuin se voisi olla. Osittain siihen vaikuttaa se, että on yhä helpompaa tehdä puheita vain kaivamalla faktatietoa esimerkiksi netistä. Silloin tunnepuoli jää vähäisemmäksi. Mutta kyllä kai poliitikkoja koskee sama asia kuin yleisemminkin suomalaisia.
Kontio: Kirjallinen sivistys on siis vähentynyt?
Vanhanen: Vaikka netissä on paljon tietoa, se on äärimmäisen kapeaa, se pyritään saamaan yhdelle ruudulle näkyväksi. Ennen ei ollut valmiita tiivistelmiä siitä, mitä jokin asia on. Mulla on sellainen pelko tai kuva, että vaikka tiedon hankinta on helpottunut, niin sen sisältö on pelkistynyt ja samalla perinteinen yleissivistys on kaventunut.
(Pääministeri Vanhanen kertoo kokemuksiaan omien lastensa lukutottumuksista ja toteaa hyväksi sen, että Nurmijärven kouluissa yritetään kevyellä kilpailutuksella saada lapset lukemaan enemmän ja laaja-alaisemmin kirjoja.)
Vanhanen: Poika sai tehtäväksi, että seuraavan kahden vuoden aikana pitää lukea 16 romaania. Ja luokan kirjalistassa oli ilahduttava määrä vaihtoehtoja vanhoista klassikoista nykyaikaan.
Kontio: Entä ääneen luku lapsille. Oletteko ehtinyt harrastaa sitä?
Vanhanen: Olen, hyvin paljon. Viimeisintä Harry Potteria en ole lukenut ääneen, mutta ne edelliset olen tainnut lukea. Mä uskon vahvasti siihen, että ääneen lukeminen lisää kielellistä lahjakkuutta ja sanavalikoimaa.
Vanhanen oli nuorena myös innokas tähtitieteen harrastaja. Koska on yleinen uskomus, että runoilu ja tähtitaivaan tuijottelu liittyvät jollakin tavalla yhteen, päätän ottaa aiheen esille.
Kontio: Vieläkö teillä on aikaa katsella tähtiä?
Vanhanen: Ei ole ollut. Nuorena rakensin tähtikaukoputken ja selvitin paljon asioita itselleni. Uraputki-vaiheessa kaukoputki pääsi unohtumaan. Nyt sain peilikaukoputken ja olen odotellut, että pääsisin lapsille kertomaan tähtitaivaasta.
Kontio: Niin, taivaalta on luettavissa paljon mytologioita ja tarinoita. Siellä on paitsi lukuja myös sanoja.
Vanhanen: Tähtitaivaan edessä on perimmäisten kysymysten äärellä. Me ollaan niin pieniä täällä, mutta toisaalta ainutlaatuisia. On hyvä myös huomata se, että kaikki ei ole ihmisten hallinnassa. Meidän hallintamme on pientä pintaa tästä maapallosta, mutta ei mitään muuta.
(Koska jotkut valtionpäämiehet ovat turvautuneet tähdistä ennustamiseen, kansallisen turvallisuuden nimissä katson velvollisuudekseni kysyä pääministerimme suhtautumista astrologiaan.)
Vanhanen: En usko astrologiaan enkä horoskooppeihin. Sillä on viihteenä oma sijansa, mutta pidän itseäni aika rationaalisena.
(Kuvaaja saapuu huomauttamaan, että aika alkaa käydä vähiin, mutta en malta olla ojentamatta pääministerille vielä yhtä runoa analysoitavaksi. Se on onnitteluruno, jonka kulttuuriministeri Tanja Karpela kirjoitti pääministeri Matti Vanhaselle. Vanhanen toteaa, että on kuullut runon ja naurahtaa lämpimästi.)
Vanhanen: Tämähän syntyi osana ex-tempore-kilpailua. Karpela lähti liikkeelle Matti, tatti, lakki ja tatsi -päätteillä. Kun ne loppuivat kesken, niin runoilija alkoi selvästi etsiä uutta etenemistietä. Pienen, ehkä parin sekunnin miettimistauon jälkeen hän päätyi nukkumattiin. Aika taitavasti hän teki sen johdattelun. En olisi pystynyt samalla kahden sekunnin valmistautumisella tällaiseen runoon.
Tunnustan hiljaa itselleni, että en minäkään. En edes kahden vuoden valmistautumisella. Ehkä se on elettävä sellainen elämä, josta syntyy ministeri.
Hyvästelen pääministerin ja presidenttiehdokkaan. Jossain maan alla minua odottaa oranssina hehkuva metro.
