Nuija ja tosinuija ja Selänne – Teemu Selänteen uutuuselokuva on komedia vain siksi, että sen tekijät kutsuvat sitä sellaiseksi
On laiskaa ja stereotyyppistä pitää kaikkia jääkiekkoilijoita tyhminä, mutta Teemu Selänteen ja Brett Hullin tähdittämä Minor Leaguer ei ainakaan auta fiksujen kiekkoilijoiden asiaa, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Ennen Teemu Selännettä oli Matti Hagman, monella eri tapaa. Elokuvaohjaaja Tapio Suomisen (eri mies kuin äskettäin menehtynyt urheiluselostaja) melodraamassa Porttikielto taivaaseen (1990) Hagman esitti Timi-nimistä jääkiekkoilijaa, kunnon miestä, joka yritti pelastaa elokuvan huonoille teille ajautunutta päähenkilöä Bellaa pahan TT-nimisen hotellinomistaja/parittajan kynsistä. Se oli juuri niin kamala leffa kuin suomalaiset elokuvat olivat noihin aikaan, kun haluttiin tehdä kansainvälistä elokuvaa ilman rahaa, ammattitaitoa ja lahjakkuutta. Hagmanin tulkinta Timistä tuskin sai Robert De Niroa menettämään yöuniaan.
Hagmanilla oli sentään jonkinlainen syy elokuvaroolin ottamiseen: noihin aikoihin hän oli riidoissa Frank Mobergin kanssa, jonka selvä karikatyyri Tapani Pertun esittämä TT elokuvassa oli. Katkeruus ja kosto kun ovat monen merkittävän taideteoksen takana, jollainen Porttikielto taivaaseen ei todellakaan ollut, mutta on hyvin vaikea keksiä miksi Teemu Selänne on lähtenyt mukaan Dan Comrien uuteen elokuvaan Minor Leaguer.
Minor Leaguer (jonka voisi kääntää ”alasarjalaiseksi”) on elokuva jääkiekosta, jossa ei nähdä vilaustakaan itse pelistä, jäästä, kiekosta tai edes pelaajasta varusteet päällä, ja siinä pääosia näyttelevät miehet, jotka eivät osaa näytellä. Erinäisissä toimistoissa ja olohuoneissa kuvatussa elokuvassa Teemu Selänne ja Brett Hull esittävät parodioita itsestään, viisikymppisiä kiekkolegendoja, jotka molemmat haluavat ostaa leikkikaluksi kiekkojoukkueen alasarjasta. Teemu egonsa vuoksi, ja Brett koska hän haluaa ärsyttää Teemua.
Tuo on itse asiassa ihan käypä premissi komedialle, mutta jos sellaisen haluaa tehdä, mukaan kannattaisi kirjoittaa enemmän kuin kolme vitsiä. Eikä kenellekään tule yllätyksenä se, ettei Selänne osaa näytellä: hänen jokainen repliikkinsä on niin väkinäisesti yliyrittävä ja falski, että kuulostaa ettei hän oikeastaan ymmärrä englantia tai mitään muutakaan tämän planeetan kieltä.
”Olisi liian surullista ajatella, että Minor Leaguer olisi tehty vakavissaan.”
”Vitsinä” lienee se, että elokuvan Selänne on ”todellisuudesta poiketen” narsistinen öykkäri, mutta suomalaisyleisölle pääosassa mesoaa sosiaalisesta mediasta kovin tuttu versio eilisen kiekkosankarista. Häntä melkein säälisi, ellei haluaisi niin kipeästi pamauttaa häntä turpaan. Brett Hull sentään näyttää siltä kuin hänellä olisi ollut hauskaa elokuvaa tehdessä, ja Selänteen rinnalla hän vaikuttaakin Laurence Olivierilta. Yhteisiä kohtauksia kiekkolegendoilla taitaa olla vain yksi, aivan kuin Comrie pelkäisi useamman moisen näyttelijätaidon ilotulituksen saavan Konstantin Stanislavskin nousevan haudastaan kummittelemaan hänelle.
Minor Leaguer on komedia vain siksi, että sen tekijät kutsuvat sitä sellaiseksi. Olisi liian surullista ajatella, että se olisi tehty vakavissaan. Urheiluelokuva se ei myöskään oikein ole, sillä yhtä tenniskentällä tapahtuvaa kohtausta lukuun ottamatta kukaan ei elokuvassa urheile. Onkin pahamaineisen vaikeaa lavastaa elokuvaan urheilua ilman että se näyttäisi keinotekoiselta, joten Comrie ei edes yritä, eikä hänellä olisi takuulla kiekko-ottelun kuvaamiseen edes budjettia, vaikka Hull ja Selänne ovatkin elokuvan tuottaneet.
Keski-ikäisten poikalasten vihanpito ei ulotu paria pientä käytännön pilaa ja isoa vasullista fuck-sanoja pidemmälle, joten Comrien elokuva eksyy romanttiseen sivujuoneensa, joka vaikuttaa siltä ettei sen tekijöillä ole harmainta aavistustakaan siitä miten ihmissuhteet toimivat.
Myös Sirpa Selänne piipahtaa omana itsenään parissa kohtauksessa, joiden perusteella voi sanoa etteivät Selänteet ole valkokangasavioparina aivan samaa luokkaa kuin Tom Cruise ja Nicole Kidman Kubrickin Eyes Wide Shutissa (1999).
”Minor Leaguer näyttää sekoitukselta kotielokuvaa ja jotain, mitä voisi kuvitella näytettävän Aeroflotin Siperian reittilennoilla, jotka kuljettavat toisinajattelijoita viimeiseen sijoituspaikkaansa.”
Jotkut elokuvat, kuten Tommy Wiseaun The Room (2003), ovat niin huonoja, että ne ovat suorastaan transsendentaalisia: ne kutsuvat katsojan omaan maailmaansa, jossa typeryys ja lahjattomuus ovat jalostuneet surrealismiksi. Minor Leaguer on kuitenkin lakattu latteimman mahdollisimman ammattitaidon vernissalla, ettei siitä ole edes campmielessä kulttielokuvaksi.
Dan Comrie on varmasti joskus nähnyt muutaman elokuvan, mutta sellaista hän ei osaa itse ohjata. Minor Leaguer näyttää sekoitukselta kotielokuvaa ja jotain, mitä voisi kuvitella näytettävän Aeroflotin Siperian reittilennoilla, jotka kuljettavat toisinajattelijoita viimeiseen sijoituspaikkaansa.
Kun Comrie vielä itse näyttelee yhtä pääosaa, Hemel Hawks -seuran maalitykkiä, on helppo olettaa, että hän on kiekkofanina halunnut samaan elokuvaan kahden suurimman idolinsa kanssa, eikä silloin sellaisilla asioilla kuin käsikirjoituksella ole juurikaan väliä. Vain 77-minuuttisen – huonoa ruokaa ja liian pienet annokset – elokuvan jälkeen katsoja alkaa kuitenkin epäillä, josko Comriella olisi jotakin hampaankolossa Selännettä ja Hullia vastaan.
Ehkä hän on nauranut itsensä kippuraan katsoessaan, kuinka kiekkosedät nolaavat itsensä hänen elokuvassaan. Comrie kun lieneekin ainoa, jota Minor Leaguer naurattaa.
Minor Leaguer on vuokrattavissa Apple TV -sovelluksesta.
