Image

Nopsa ja tuomiopäivä

Nopsa ja tuomiopäivä

Kirjailija Pauliina Rauhala huomasi kolmantena vuonna esikoisromaaninsa Taivaslaulu jälkeen, että lestadiolaisteemaa ei niin vain jätetä. Silloin alkoi syntyä maaliskuussa julkaistu Synninkantajat.
Teksti Antti Hurskainen
Kuvat Jussi Särkilahti
Mainos

Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu ilmestyi syksyllä 2013. Sitä on myyty yli 65 000 kappaletta, palkittu ja sovitettu teatteriin. Vanhoillislestadiolaisparin arjen pimeyttä ja valoa kuvanneen teoksen suosio tempaisi ujon äidinkielenopettajan vuodeksi tien päälle. Toinen meni toipuessa. Kolmantena ja neljäntenä vuonna Rauhala huomasi, että lestadiolaisteemaa ei niin vain jätetä. Hänen toinen romaaninsa Synninkantajat sijoittuu 1970-luvun Pohjois-Pohjanmaalle. Vääräuskoisia ojennetaan ”hoitokokouksissa”, rikkeeksi riittää koulutelevision katsominen tai smp:n kannattaminen. Kokouspöytäkirjoihin perehtyminen käynnisti Rauhalan luovan prosessin. ”Näitä tapahtumia on yhteisön sisällä pyritty selittämään parhain päin”, Rauhala sanoo.

Hyödynnät Synninkantajissa aitoa pöytäkirjamateriaalia. Miten päädyit dokumenttiromaanimaiseen ratkaisuun?

Harkitsin pitkään. Pöytäkirjoja ei ole siirretty teokseen sellaisenaan vaan koottu useasta lähteestä. Nimet, paikkakunnat ja muut tunnistettavat tiedot on poistettu. Varhaisia 1960-luvun pöytäkirjoja luin salaa jo lapsena, niitä oli aika monessa kodissa. Kyllähän lukeminen tuntui jo silloin oudolta. Mitä tapahtuu, miksi omat sukulaiset ovat olleet paikalla, millaista kieltä puhutaan ja miksi kaikki on kirjoitettu muistiin.

Synninkantajien keskeinen henkilöhahmo on pikkupoika Aaron, johon Taisto-papalla, maallikkosaarnaajalla, on valtava vaikutus. Aaronin arjessa Nopsat ja Tex Willerit limittyvät piruntorjuntaan ja arkin rakentamiseen. Kirjoitat teoksen loppuvaiheilla: ”Luen hyvin kirjaimellisesti Raamatun sanan isien synneistä.” Eikö edellisten sukupolvien pahoja tekoja todella pääse karkuun?

Taakkojen kantaminen ja siirtäminen on Synninkantajien tärkein teema. Traumat jatkavat olemassaoloaan, kunnes ne voidaan kohdata. Eikä tämä päde pelkästään suljettuihin uskonnollisiin yhteisöihin.

Oletko siis pessimisti?

Jos vaikeita asioita uskalletaan käsitellä, muutos on mahdollinen. Tässä mielessä olen pikemminkin optimisti. 1980-luvun alussa loppuneen hoitokokoustoiminnan jäljet näkyvät silti edelleen lestadiolaisessa kulttuurissa. Sielunhoidollisten arvioiden ja julkiripityksen pelko elää.

Kirjoitat monessa mielessä musiikillista proosaa. Kieli soi, henkilöhahmot ja linnut laulavat kilvan. Musiikilla on myös tiivis yhteys syntiin. Opetettiinko sinulle lapsena, että sävelissä piilee paholainen?

Meillä ei vedetty yhtä jyrkkää linjaa kuin Synninkantajissa. Kasvoin kuitenkin ajatukseen, että on hyvää ja huonoa musiikkia. Lapsuuskodissani harrastettiin klassista musiikkia, käytiin piano- ja huilutunneilla. Populaarimusiikki oli tietenkin huonoa ja maailmallista. Myöhemmin olen yrittänyt opetella, hitaasti. Tulen monta vuosikymmentä jäljessä. Muistojen bulevardi on paras radio-ohjelma minulle.

Synninkantajat sisältää myäs iloista 1970-lukuretroa. Suhtaudutko öljykriisin ja Virénin ajan Suomeen nostalgisesti?

Olen syntynyt vuonna 1977. Kekkosestakin muistan lähinnä sen, kuinka totesin äidilleni, että Suomen uudeksi Kekkoseksi on valittu Koivisto. Nostalgikkoa minussa on, mutta ennen kaikkea 70-luvun kuvasto on Synninkantajissa läsnä kontrastin vuoksi. Raskaat teemat huutavat vierelleen jotain hellää.

Taivaslaulu oli jättimenestys. Oletko musertunut jatko-odotusten paineiden alle?

Päässä on kuulunut monenlaisia ääniä. Työhuoneella olen pystynyt sulkemaan ne ulos. Synninkantajien kirjoittaminen on ollut erilaista kuin Taivaslaulun, sillä nyt olen voinut luottaa julkaisuun enkä ole käynyt päivätöissä. Tiedän myös proosateoksen luomisesta enemmän. Se ei tietenkään ratkaise, tuleeko tekstistä hyvää.

Viisi vuotta on huomiotaloudessa ikuisuus. Julkaisuaikataulu ilmeisesti venähti?

Taivaslaulu johti valtavaan määrään esiintymisiä, enkä saanut kirjoitettua. Uudenlaiseen elämäntilanteeseen totuttautuminen vei aikansa. Onneksi kustannustoimittajani oli kannustava ja painotti, että keskeneräistä ei julkaista, otti sitten vaikka kymmenen vuotta. Kauan meni, ja olen miettinyt sitäkin, että minut on ehditty unohtaa. Toisaalta olen tyytyväinen hiljaisuuteen. Taivaslaulun jälkeen minut tunnistettiin tuolla pohjoisessa, mikä alkoi häiritä yksityisyyttä.

Sanoit vuonna 2014 Helsingin Sanomissa, että et pidä julkisuudesta. Onko sinua kohdeltu huonosti?

Ei, päinvastoin. Asiaa on auttanut se, että olen linjannut tarkasti, mistä suostun puhumaan. Naisten- ja iltapäivälehtien pyynnöistä kieltäydyn. Julkisuudesta en pidä siksi, että olen arka ja rauhalliseen elämään tottunut ihminen. Kirjojen kirjoittamisen ikävin puoli on niistä puhuminen. Ihailen taitavasti itseään esille tuovia kirjailijoita, mutta minusta ei ole sellaiseen. Esimerkiksi somessa olen aloittelija. Eräs toimittaja sanoikin Taivaslaulun aikaan, että ”muuten menee loistavasti, mutta sun pitäis brändätä ittes vähän paremmin”.

Taivaslaulun suosio lähti liikkeelle kirjallisuusblogeista. Teos sai loistovastaanoton myös lehtikritiikin puolella. Aiotko tällä kertaa seurata vastaanottoa?

Luen arviot – tai siis yritän kestää niiden lukemisen. Verkossa olen laiskempi. Taivaslaulu sai kirjabloggaajien Varjo-Finlandia-palkinnon, jonka pokkaaminen hiukan nolotti. En ollut perehtynyt läheskään kaikkeen teoksesta kirjoitettuun. Tällä kertaa pidän huolen ainakin siitä, että en ole yhtä kauan julkisuuden käytettävissä kuin viimeksi. Haluan päästä nopeammin kiinni uuteen työhön.

August Strindbergin mukaan ”sielun kehityshistorian voisi toisinaan kirjoittaa yksinkertaisen bibliografian muotoon”. Jokainen kirjailija on myös lukija. Mitkä teokset ovat tehneet sinuun vaikutuksen, joka näkyy omissa teoksissasi?

Haluaisin esittää lukenutta, mutta valitettavasti minulla ei ole juuri aikaa. Nuorempana luin ahmien. Nykyään etenkin romaanit ovat mahdottomia, koska alan tarkkailla, miten ne on rakennettu. Runoutta ja tietokirjoja luen rennommin. Nelson Mandelan elämäkerta, Riitta Jalosen Kirkkaus ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme nousevat muiden yli viime vuosien lukukokemuksina.

Kerroit Taivaslaulun jälkeen, että seuraava romaanisi ei jatka lestadiolaisteeman käsittelyä. Toisin kävi. Onko lestadiolaistrilogialle odotettavissa päätösosaa?

Olen saanut apurahan lastenromaanin kirjoittamiseen. Se ei ole mikään siirtymä- tai välityö. Haluaisin ehtiä kirjoittaa lapsilleni jotain, kun he vielä ovat lapsia. Aikuisten proosan puolella tarvitsen hengähdystaukoa. Uskonto, maailmankatsomukset ja identiteetit ovat teemoja, jotka kiinnostavat edelleen. Mutta se, että sijoittaisin tarinan tiettyyn rajattuun yhteisöön, varsinkaan vanhoillislestadiolaiseen, tuntuu mahdottomalta. Ainakin tällä hetkellä.

Julkaistu: 12.4.2018