Apu Juniori

Noidan nuuskarasia 7 – Apu Juniorin jatkokertomus


Lasten tutkimusretki keskeytyy, kun Waldemarin kodinhaltija ilmestyy ryminällä paikalle.
Kuvat Antti Nikunen

Waldemar Merlin säikähti pahasti kattoa vavisuttanutta jytinää. Hän kietaisi viitan ympärilleen ja koppasi hädissään silinterihatun päähänsä niin, että lattialle ropisi kourallinen kolikoita, tennispallo ja viisi toisiinsa sidottua nenäliinaa.

– Mikä se oli?

– Ehkä yläkerran kirjahyllystä putosi kirjapino? Liisa ehdotti.

– Minä olen taikonut kaikki kirjat kadoksiin, siellä on yhtä tyhjät hyllyt kuin täällä, Waldemar sanoi.

– Vanhoissa taloissa lattiat paukkuvat joskus oudosti. Voisitko tehdä vielä jonkun korttitempun? Sami pyysi.

Waldemar siveli punaista partaansa ja katseli irvistellen kattoa. Samin hämäys ei tehnyt häneen mitään vaikutusta.

– Ei, kyllä meidän on parasta käydä katsomassa, mikä se oli, Waldemar päätteli.

– Meidän? Miten niin meidän? Tämähän on sinun talosi, Liisa sanoi.

– Mutta te olette vieraitani. Isäni taika-arkusta putkahti eräänä yönä kiroileva tonttu. Ehkä se on palannut, vaikka hävitin arkun.

Waldemar säntäsi aulaan ja Liisa seurasi häntä. Sami mietti sekunnin verran, halusiko hän tavata kiroilevan tontun yksin vai muiden seurassa. Päätös oli helppo. Kun hän kiiruhti aulaan, Waldemar ja Liisa olivat ehtineet jo portaikkoon.

– Onko se tonttu vaarallinen? Liisa kysyi.

– Ei. Mutta jos se on tuonut mukanaan kavereitaan, kuten röyhtäilevän menninkäisen tai pihistelevän peikon, minulta menee hermot, Waldemar ähkäisi.

Sami sai kaksikon kiinni ylätasanteella, kun Waldemar pysähtyi kaivamaan viittansa salataskusta pienen taskulampun.

– Hävitin isän tavarat juuri sen takia, että niistä saattoi putkahdella esiin milloin mitäkin otuksia. Jos olen ihan rehellinen, osaan kadottaa kaiken mutta en osaa taikoa mitään takaisin, Waldemar tunnusti ja alkoi hiipiä kohti huonetta, josta rysäys oli kuulunut.

Kulunut käytävämatto vaimensi askeleet niin, että mitä lähemmäs raollaan olevaa ovea he ehtivät, sitä selvemmin Sami erotti huoneesta kuuluvan muminan. Liisakin kuuli jotakin, sillä Sami huomasi tämän silmien siristyvän. Waldemar nuoli huuliaan ja käveli hartiat kyyryssä kuin lintua vaaniva kissa.

– Onkohan Joni jäänyt romukasan alle ja vaikeroi tuskissaan? Sami kuiskasi Liisan korvaan.

– Eihän täällä ole kuin pölyä, sen alle on vaikea jäädä jumiin, Liisa sihahti.

Waldemar liimautui raollaan olevan oven pieleen ja viittoi naama kalpeana Liisaa kurkistamaan huoneeseen. Nyt Sami kuuli selvästi, että Joni kuiskutteli jonkun kanssa. Liisa tarttui oven reunaan ja kiskaisi sen auki.

Sami jähmettyi aloilleen. Huoneen keskellä lojui kaksi valkoista muuttolaatikkoa. Toisen päällä seisoi siniseen pikkutakkiin ja suoriin housuihin pukeutunut pikkuruinen ukko, joka oikoi huopahattunsa kupua samalla, kun selitti Jonille kovasti jotakin.

– …punaisiin vaatteisiin. Saamarin typerää olettaa, että kodinhaltijoiden muoti pysyisi samana vuodesta toiseen.

Waldemar kurkisti huoneeseen ja irvisti.

– Kanulauskis! Mitä sinä täällä teet? Enkö minä sanonut, etten voi sietää tonttuja? Ja sinä, etkö sinä ole näiden kahden kaveri? Onko tästä tullut joku omituisten otusten hotelli? Waldemar kiivastui.

– Minä en ole mikään tonttu, vaan kodinhaltija. Artturi ymmärsi sen, mutta sinä olet saamarin tollo! Kanulauskis kivahti.

– Niin, tuota noin. Minunkin piti tulla katsomaan taikaesitystäsi, mutta myöhästyin hiukan ja tulin tänne ylös, kun kuulin täältä kolinaa, Joni selitti.

Waldemar tempaisi silinterihatun päästään, paiskasi sen lattialle ja talloi koko komeuden lyttyyn.

– Niin varmasti! Minä kadotan teidät kaikki, joka iikan!

– Sinä olet saamarin tumpelo! Hävitit Artturin matka-arkun, jossa asuin. Tämä perhanan mukava poika löysi uuden piiloni, nämä rupiset muovilaatikot. Ei mitään tyyliä, pelkkää roskaa! Kanulauskis tuhahti.

– Jaaha. Tämä selittää, miksi pizzaa katosi jääkaapista. Minä ihmettelinkin, että katoaako täällä kaikki, mihin kosken, Waldemar puuskahti.

– Tumpelohan sinä olet, kuten isäsi sanoi. Hävität kaiken, etkä saamari soikoon löydä mitään, Kanulauskis tuhahti ja painoi huopahatun päähänsä.

– Onko Kaunulauskis tonttu? Liisa kysyi.

– On ja, varsinainen kiusankappale! Waldemar kivahti.

– Saamari soikoon, olet itse joku perhanan tonttu. Minä olen kodinhaltija, ja Artturi käski minun pitää huolta tästä töllistä.

Julkaistu: 6.6.2019