Vaikea tilanne ei näy ulospäin. Kalliolta aukeaa levollinen maisema Syväjärvelle yli kellastuvien puunlatvojen, aivan kuin ennenkin. Mäen korkeimmalla kohdalla sijaitseva suuri kolmikerroksinen puutalo on toissa kesänä saanut uuden maalipinnan. Rakennuksen sisällä on lämmintä ja kotoisaa. Voisi luulla kaiken olevan kunnossa.
Talon asukkaat elävät kuitenkin kovia aikoja. Juuri tuo talo, heidän kotinsa ja pitkäaikainen unelmansa, on syössyt Timo T. A. Mikkosen yli 30 vuotta toimineen yrityksen konkurssin partaalle.
– Talomme on firman nimissä. Mikäli se ei käy kaupaksi lähitulevaisuudessa, edessä on talon pakkomyynti. Velkaa on otettu yritykselle niin paljon kuin mahdollista, ja firman varat hupenevat koko ajan, Timo T. A. Mikkosen vaimo Nina Mikkonen sanoo.
Mikkosten kohtalo on uskomattoman ongelmavyyhdin seurausta. Missä vain on voinut mennä pieleen, siellä on mennyt.
Vakavasti sairastunut Timo T. A. Mikkonen tarvitsee jatkuvaa hoivaa. Nina Mikkonen on hänen omaishoitajansa.
Kymmenen vuotta sitten kaikki oli hyvin. Timo ja Nina rakennuttivat uuden kotitalon Myrskylän kuntaan. Timo työskenteli tuolloin viestintäyrittäjänä ja Nina pienten poikien, Mikaelin ja Matiaksen, kotiäitinä.
– Halusimme lapsille paikan, jossa on kasvamisen rauha. Ensimmäinen yhteinen kotimme Helsingin keskustassa ei ollut sellainen, Nina muistelee.
Timo otti tuolloin yhteyttä vanhaan ystäväänsä, juoksijalegendaan ja silloiseen kansanedustajaan Lasse Viréniin. Lasse vinkkasi myynnissä olevasta, korkealla kalliomäellä sijaitsevasta tontista Myrskylässä.
Pilvilinnaksi kutsuttu talo nousi sijoilleen yhdeksässä kuukaudessa. Mikaelin ja Matiaksen varttuessa kalliot ja jylhä metsä kiehtoivat heidän mieliään.
Pojat kiipeilivät puihin, rakensivat majoja ja nimesivät paikkoja leikkiensä mukaan Kaninkoloksi, Helikopterikentäksi, Piilopaikaksi…
Sitten kaikki muuttui. Lokakuussa 2011 Timo T. A. Mikkonen sai kallonpohjavaltimon tukoksen, josta seurasi useita aivoverenvuotoja. Mikkonen sokeutui täysin. Yhdessä hetkessä Ninasta tuli miehensä omaishoitaja.
– Emme voineet tietää, että mies terve kuin pukki keikahtaisi kerralla toimintakyvyttömäksi. Ei sellaiseen voi eikä pidä varautua. Elämää pitää uskaltaa elää, Nina sanoo.
Nina Mikkonen on toiminut Timo T. A. Mikkonen Communications -yhtiön toimitusjohtajana. Firma omistaa Mikkosten kodin.
Kahden teinipojan kasvattaminen Myrskylässä kaukana kaikesta vaatisi kaksi tervettä aikuista ja kak-
si autoa. Kun Ninan on perheenäidin velvoitteiden lisäksi toimittava yrittäjänä ja vakavasti sairastu-
neen Timon täysipäiväisenä omaishoitajana, yhtälö ei toimi.
Koska Mikkoset asuvat yrityksen kiinteistössä, se katsotaan heille henkilökohtaisesti verotettavaksi asuntoeduksi. Edun arvo on niin suuri, ettei perheellä ole varaa jäädä kotiinsa. He eivät myöskään ole oikeutettu tukiin, joita yksityinen ihminen saisi vuokra-asumiseensa.
Myrskylässä omaishoidon palkkio on lähes kolme kertaa pienempi kuin esimerkiksi Helsingissä.
Perhe toivoo uutta kotia pääkaupunkiseudulta, jossa Timo saisi paremmin apua. Siellä myös Mikael, 13, ja Matias, 12, voisivat viettää ikäisilleen virikkeellisempää elämää.
Mikkoset ovat yrittäneet myydä taloa kahden vuoden ajan.
Kiinnostuneita katsojia talolla on ollut kiitettävästi, mutta kauppoja ei ole vielä syntynyt. Moni ostajaehdokas on nähnyt talossa paljon hyvää, mutta hinta on tuntunut liian korkealta. Hinta on laskettu nyt 270 000 euroon. Välittäjän mukaan se ei kata rakennuskustannuksia. Talolainan yritykselle myöntänyt pankki ei anna enää alentaa hintaa, koska talo on lainan vakuutena.
– Perheen ja yrityksen pyykit ovat sotkussa keskenään niin kauan kuin asumme täällä, Nina huokaa.
Viime aikoina hän on selvittänyt yritysjärjestelyjä, joiden turvin he pääsisivät muuttamaan kodista jo ennen myyntiä.
– Saattaa olla, että asia vielä järjestyy, Nina sanoo toiveikkaana.
Iltapäivällä Timo herää nokosiltaan. Nina pukee miehelleen vaatteet ja ajaa parran. Tänään Timo on virkeä ja jaksaa jutella vieraiden kanssa, hieman vitsaillakin.
Timon tila on pysynyt melko vakaana, joskin hänen lihaksiaan vaivaava jäykkähalvaus etenee vääjäämättömästi. Kädet on ristitty rinnalle tiukasti, ylävartalo huojuu pyörätuolissa ja pitkä istuminen on tuskallista. Tablettien nieleminen on halvauksen vuoksi vaikeutunut – ja lääkkeitä pitäisi ottaa parin tunnin välein.
Timolla on henkilökohtainen avustaja, joka on tänäänkin saapunut Helsingistä asti työvuoroonsa. Avustaja saa auttaa syömisessä, pukeutumisessa, peseytymisessä, siivoamisessa, ruoanlaitossa ja muissa arkisissa toimissa. Avustajan työhön eivät kuitenkaan kuulu omaishoitajalle lukeutuva hoitaminen ja hoivaaminen. Esimerkiksi lääkkeitä avustaja ei saa antaa.
Lääkkeitä Timon on otettava 2–3 tunnin välein, joten Nina ei voi poistua kotoa sen kauemmas palkkaamatta sairaanhoitajaa kokonaiseksi työpäiväksi.
– Kunnan myöntämillä palveluseteleillä saan katettua sairaanhoitajan päivän työstä 1–2 tuntia, loput 300 euroa on maksettava omasta pussistani.
– Kukaan ei voinut tietää, että terve mies yhtäkkiä joutuisi toimintakyvyttömäksi, Nina Mikkonen suree.
Surutyö kodista luopumiseksi on tehty. Timon valtava John F. Kennedy -kirjakokoelma on saatu myytyä ja suunnaton määrä ammattitallenteita hänen tv-töistään toimitettua Kansalliseen audiovisuaaliseen instituuttiin. Hiljattain meni kaupaksi yrityksen studiolaitteisto.
Timo tietää, että aika Pilvilinnassa alkaa olla ohi. Hänelle itselleenkin ratkaisu on lopulta helpotus, koska Myrskylässä asuvalla ei ole pääsyä yliopistotason erikoissairaanhoitoon.
Se voi olla ratkaisevan tärkeää, kun hänen tilansa hiljalleen huononee.
Vaikka 68-vuotiaan Timon näkö on mennyt ja tuntoaisti hiipuu, muut aistit pelaavat vielä hyvin.
– Hereillä ollessaan Timo tarkkailee kaikkea mahdollista. Hän on kuin ilmapuntari, joka aistii koko talon ilmapiirin. Kun täällä on ongelmien vuoksi ahdistavaa, se tarttuu häneenkin, Nina kertoo.
Sitä paitsi yksi perheenjäsen on jo poissa. Hurja-koira muutti Helsinkiin ”erään viehättävän koiraneidon perheeseen”, mutta tulee silloin tällöin Mikkosten luo vierailulle.
– Koiralle tämä tilanne oli rankka. Se oli tottunut juoksemaan Timon kanssa jopa kolme kympin lenkkiä päivittäin, vapaina pitkin metsiä. Tilanteen muututtua se työnsi hämillään päätä isännän syliin eikä ymmärtänyt, miksei tämä enää nouse tuolistaan, Nina suree.
Puhe Hurjasta herättää myös Timon muistot, vaikka hänen lyhyt- ja myös pitkäkestoisempi muistinsa on vaurioitunut.
– Vouvouvou… Näin me Hurjan kanssa keskusteltiin. Meillä on niin kova ikävä sitä veijaria, Timo herkistyy ja Nina rientää lohduttamaan häntä.
Molempien silmistä valuvat kyyneleet, ja he tuntevat toistensa lämpimän läheisyyden kuten aina.
– Välillä pilkahdus toivosta saa ajattelemaan, että ehkä parempia päiviä on vielä edessä, Nina uskoo. ●
Teksti Tuomas Marjamäki, kuvat Timo Villanen
