Apu

Nina Mikkonen ja Sanna Kiiski: Tukipylväät toisilleen

Nina Mikkonen ja Sanna Kiiski: Tukipylväät toisilleen

Voimanaiset. Kumpikin on omaishoitaja. Kummallakin on erityislapsi. Kumpikin on joutunut kokemaan läheisen menettämisen pelon ja saanut nähdä julkisuudesta myös ikävät puolet. Syvä ystävyys kantaa Nina Mikkosen ja Sanna Kiisken vaikeidenkin aikojen yli.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Petri Mulari
Mainos

Toimittaja, juontaja ja nykyään myös tuottaja Sanna Kiiski, 40, muistaa ikuisesti sen hetken, kun puhelimeen kilahti tekstiviesti.

Elettiin vuotta 2013. Sannan ja hänen puolisonsa Danin esikoinen, kaksivuotias Ben oli sairastunut harvinaiseen syöpään, Burkittin lymfoomaan juuri ennen kuopuksen, Liv-tyttären syntymää. Sytostaattihoitoja varten Benille jouduttiin asentamaan leikkauksella katetri, ja toimenpide tehtiin samana marraskuun aamuna, kun Sanna joutui etukäteen päätettyyn keisarinleikkaukseen. Operaatio alkoivat yhdeksältä aamulla, vierekkäisissä sairaaloissa.

Ilo, suru ja huoli vuorottelivat. Kun Sanna istui pari päivää myöhemmin Benin tukena Lastenklinikan K10-syöpäosastolla, vastasyntynyt oli jo isänsä hoivissa.

– Sitten puhelin kilahti, ja sain kannustavan tekstiviestin Ninalta. Vuosien aikana olimme muutaman kerran tavanneet lähinnä aamutelevision merkeissä.

Nina Mikkonen, 50, oli lukenut otsikot. Sannan tilanteesta järkyttyneenä ja huolestuneena hänessä heräsi äidillinen halu auttaa ja tukea, sillä Sanna oli juuri myös menettänyt äitinsä. 

Myös Ninan elämä oli muuttunut  rajusti, kun lokakuussa 2011 aviomies, mediavaikuttaja Timo T. A. Mikkonen sai kallonpohjavaltimon tukoksen ja useita aivoinfarkteja, sokeutui täysin ja menetti lähimuistinsa sekä suuren osan liikuntakyvystään. Osa lääkäreistä katsoi, että perheen kannalta laitospaikka olisi ollut parempi vaihtoehto, mutta Nina päätti hoitaa Timon kotona. ”Haluan jättää pojillemme sen henkisen perinnön, ettei maailma ole vain terveiden. Ihminen on arvokas sairaanakin”, Nina kertoi päätöksensä syyn Apu-lehdessä. 

Ninan tekstiviestin myötä naisten välille syntyi vankkumaton ystävyys, joka on kannatellut kumpaakin vaikeiden aikojen yli. Ankkurina on ollut sama kokemus: elämä saattaa mennä hetkessä täysin uusiksi. 

Naisilla on ikäeroa kymmenen vuotta ja risat, mutta se ei näy eikä tunnu. Nina on tunne ja tuli, Sanna järki ja viileä vesi. Nina puhuu, Sanna kuuntelee.

– Olemme vahvasti eri mieltä monista asioista, mutta monista asioista myös samaa mieltä. Nina on vain hieman kulmikkaampi. Meitä yhdistää myös huumorintaju, Sanna miettii.

– Sanna taas on diplomaatti. Kohtelias älykkö, joka analysoi koko ajan samalla kuin kuuntelee. Sannalle mikään ei ole mustavalkoista, itsestään selvää tai yksioikoista. Hän näkee asioissa myös harmaan kaikki sävyt. Sannan elämä kulkee syvyyssuuntaan siinä missä se joillain liikkuu pintatasossa.

– Me olemme myös pelottomia, ja helkutin sisukkaita, Sanna jatkaa.

Elämä on antanut paljon hyvää, mutta myös vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Kaksi vuotta sitten Sanna menetti äitinsä kahdeksan vuoden taistelun jälkeen syövälle. Nina taas oli vasta 12-vuotias, kun isä teki itsemurhan ampumalla itsensä keittiössä.

– Muistan sen hämmennyksen; miten Jumala voi sallia sellaista tapahtuvan, minähän olen vasta lapsi! Mutta en silloinkaan lakannut uskomasta. Muutamana viime vuonna vastoinkäyminen on seurannut toistaan kuin kaatuva dominojatkumo. Välillä on olo, että antakaa ase, kiipeän yläkertaan ja listin sen jätkän. Että sinulla on vähän helvetin huono huumorintaju! Jumankauta – makaan jo maassa potkittuna, mitä vielä haluat? Lähdetäänkö seuraavaksi sahaamaan raajoja?, Nina puuskahtaa.

– Mutta emme me Ninan kanssa ole sen ihmeellisempiä tai vahvempia kuin muutkaan naiset. Suomessa on valtava määrä omaishoitajia ja erityislasten vanhempia, jotka eivät koskaan pääse kertomaan omia tarinoitaan julkisuuteen. Siellä on paljon hurjempia kohtaloita kuin meillä, Sanna sanoo.

Maailman pahin tilanne on kuulla, että lapsi on sairas...

– Toiseksi pahin. Pahinta on kuulla, että lapsi on kuollut. Olin 12-vuotias, kun ystäväni jäi koulumatkalla suojatiellä rekan alle. Näin sen, mutta muistan myös syvän järkytyksen siitä, että joku voi menettää oman lapsensa, Sanna sanoo ja jatkaa.

– En halua valittaa, että oli rankkaa, sillä osastolla oli myös niitä, joilla oli oikeasti rankkaa: joiden lapset eivät selvinneet ja joiden lapsilla syöpä oli uusiutunut. Benille sairaala oli positiivinen kokemus, hän sai katsoa piirrettyjä ja syödä herkkuja.

Benin ensimmäinen vuosikontrolli viime lokakuussa toi helpotuksen, kun poika sai puhtaat paperit. 

– Eli ehkä jonain päivänä syöpä on vain pelkkä muisto? Sairauden takia Benillä on kuitenkin monimuotoinen kehityshäiriö ennen kaikkea kielellisellä puolella. Käymme kolmesti viikossa puhe- ja toimintaterapiassa, Ben edistyy koko ajan. Olen edelleen osa-aikaisesti poikani omaishoitaja.

Sanna haluaa etsiä Benille kaikkia mahdollisia kuntoutuslaitteita, joista tällä hetkellä kokeilussa on myös Mikkosille tuttu Bemer-patja. Kyseessä on sveitsiläiskeksintö, jota käyttää myös NASA. Patja edistää mikroverenkiertoa, ja ulkomailla sitä käytetään paljon syöpähoitojen jälkeisissä hoidossa. Se on ollut myös suureksi avuksi autististen lasten puheenkehityksessä.

– Patjan avulla Ben on ottanut suuria harppauksia. Uskon myös vaihtoehtoisten terapia- ja kuntoutusmuotojen käyttöön, Sanna sanoo.

Entä miten Timo T. A. voi, Nina? 

– Paremmin kuin pitkään aikaan. Hän jaksaa jutella, pysyä valppaana ja istua pitkiäkin aikoja. Timo on sisukas ja tinkimätön treenaaja, ja hänen motivaationsa päivittäisiin, kuntouttaviin harjoituksiin on kohdillaan. Tätä elämää on nyt eletty niin kauan, että arkeen on tullut helpottavia rutiineja. Timon terveydentilan muutoksista en enää hätkähdä, olen jo oppinut, milloin ambulanssi kannattaa soittaa ja milloin pärjätään kotikonstein. Miljöönä Myrskylä on fantastinen, mutta kaukana kaikesta, eikä siellä ole samalla tavalla palveluita kuin pääkaupunkiseudulla. Vuoren on aina mentävä Mooseksen luo, Nina kertoo.

Haastetta tuo myös Mikaelin Asperger-diagnoosi, jonka vuoksi poika tarvitsisi kattavampaa hoitoverkkoa. 

– Taloudellisesti emme olisi tilanteessamme pärjänneet, jos ei olisi ollut säästöjä sekä satunnaisia työkeikkoja. Toivoa sopii, että taloutemme kestää myös jatkossa. 

– Timon koko elämäntyön aineisto on ollut viime aikoihin asti meillä kotona, ja se on ollut minulle yksi suuri stressin aihe. Tallenteet tarvitsevat nimittäin tietyn lämpötilan ja muutenkin sopivat olosuhteet, jotta ne eivät ajan mittaan tuhoutuisi. Nyt koko materiaali on siirretty Kansalliseen audiovisuaaliseen instituuttiin (ent. Suomen elokuva-arkisto), missä se arkistoidaan asianmukaisesti. Siellä se on kaikilta osin turvassa, Nina kiittelee.

Mikkoset olivat jo pitkään myyneet taloa, kun yllättäen saunaosastosta löytyi kosteusvaurio. Nyt pesutila remontoidaan ja talo menee uudelleen myyntiin. Haaveena on muutto pääkaupunkiseudulle parempien kulkuyhteyksien sekä monipuolisemman avun luokse. Muuton myötä pojat pääsisivät paremmin harrastamaan, kun äitiä ei tarvita kuskaamaan joka paikkaan. 

Pojista nuorempi tekee musiikista uraa. Kesäkuun alussa Matias julkaisi esikoisalbuminsa #Dissaa, ja levyn kiusaamista käsittelevää nimikkokappaletta on käynyt You Tubessa kuuntelemassa jo yli 850 000 ihmistä.

– Minulle jaksamisen moottorit ovat lapset ja hyvät ystävät. Joskus kuitenkin mietin, että olisipa toinen aikuinen jakamassa vastuun niistä rankoistakin päätöksistä, joita joudun koko ajan tekemään. Toisinaan tulee uhma, lyökää vaan, kyllä nämä hartiat kestävät. Välillä taas en millään jaksaisi yhtään mitään, henkinen kurimus käy kohtuuttomaksi, Nina sanoo.

– Niissä tilanteissa saan voimaa pelkästään siitä tiedosta, että jossain on ihminen, joka ymmärtää ja jolta ei tarvitse pyydellä vuodatuksiaan anteeksi. Sanna on kulkenut saman mankelin läpi.

Kumpikin puolustaa tarvittaessa kynsin ja hampain läheisiään, ja kummallakin on vahva oikeudenmukaisuuden tunto, jota ei parane lähteä tönimään. Jos maailmassa on virhe, nämä naiset sanovat sen ääneen ja osoittavat vielä sormella, ettei se keneltäkään mene ohi.

– Uskon siihen, että asioihin voi vaikuttaa käyttämällä omaa ääntään. Lenita Airisto on sanonut, että ”Julkisuudella ei ole mitään arvoa, jos sinulla ei ole asiaa, mitä ajaa sillä”. Oli tosi lähellä, etten käynyt ehdolle näissä vaaleissa, Sanna kertoo, mutta ei halua paljastaa puoluetta.

– Sillä ei ole merkitystä, koska en lähtenyt ehdokkaaksi. Ei ollut rahaa eikä kampanjan vaatimaa aikaa. Enkä ole paperin pyörittelijä. Olisin jollekin järjestölle paremmin hyödyksi.

Toimittajana Sanna kertoo olevansa kiitollinen siitä, että sai tutustua Lastenklinikan sekä Leijonaemojen kautta muihin erityislasten vanhempiin ja nähdä omin silmin, kuinka huonoon kuntoon Lastenklinikka oli päästetty. 

– Benin hoitojen aikana kirjoitin blogia. Jotkut eivät tykänneet, kun kerroin, että olosuhteet olivat kurjat ja paskavedet tulivat katosta. Lastensairaala tulee todella tarpeeseen, sanoo Sanna, joka on toiminut myös Sairaalaklovnit ry:n hallituksen varapuheenjohtajana. 

Näille naisille on selvää, ettei kannata googlata omaa nimeään, sillä siitä saa vain pahan mielen. Ihmisten tylyys on sitä luokkaa, että kun Sanna istui lasten syöpäklinikalla ja näki ympärillään sen kaiken kipeyden, samaan aikaan netin keskustelupalstalla kiisteltiin siitä, onko Sanna Kiiski käynyt nenäleikkauksessa.

– Sellaistako siellä pohditaan? Voi taivas! Kovin ovat murheemme eri kokoisia kuin näillä nettinaputtelijoilla, Nina puuskahtaa.

Kesäkuun lopulla Nina ja Sanna alkavat kirjoittaa blogeja, jotka tulevat löytymään BlogBookista. Luvassa on tekstiä, videota ja ääniraitaa kaikesta maan ja taivaan välillä, ennen kaikkea omaishoitajan arjesta ja arjen haasteista.

– Mikkosten maailmaa kirjallisessa muodossa, Sanna virnistää.

– Toivottavasti osaan blogissa pitää terävän kieleni kurissa. Tästä maasta ja ihmisten arjesta kun ei epäkohtia todellakaan puutu, Nina miettii.

Tulevana syksynä Sanna Kiiski tuottaa Liv-tv-kanavalle sarjan Suomen täydelliset 

venäläisnaiset, joten kiireinen tuottaja vastaanottaa tekstiviestejä myös haastattelun aikana. Edessä on kuvausreissu Moskovaan ja Pietariin, mutta kuvaustarpeistoa on juuttunut tulliin. 

Ninan ajan vie yrityksen ja perheen pyörittäminen, Timosta huolehtiminen sekä muutaman TV-sarjan kuvauksissa piipahtaminen.

– Välillä tietysti velloo itsesäälissä ja vihaa koko maailmaa, mutta sellaisetkin tunteet täytyy vain kohdata ja käydä läpi. Oikeasti asiat ovat hyvin. Olen aina halunnut saada lapsia, joten elän unelmaani... tosin vähän erilaisilla mausteilla, kuin olin alun perin ajatellut, Sanna hymyilee.

– Kärsimys ei ketään jalosta, mutta se saa kyllä nöyrtymään elämän edessä ja muistuttaa siitä, että jokainen päivä voi olla viimeinen. Voi kun oppisin vielä luottamaan siihen, että maapallo pyörii, vaikka minä en sitä koko ajan pyörittäisi, Nina huokaa. ●

teksti Eve Hietamies, kuvat Petri Mulari

Julkaistu: 10.7.2015