Nina Lykken romaani heittää piikkejään moniin eri suuntiin – maalitaulun keskiössä on kulttuuriväen kaksinaismoralismi
Norjalaisen Nina Lykken kolmas suomennettu romaani arvostelee kulttuuriväen oikeamielisyyttä, Juha Itkonen kirjoittaa.
Asioita kannattaa tarkastella mahdollisimman etäältä, silloin näkee mitä ihmiset todellisuudessa ovat: sinne tänne säntäileviä muurahaisia, jotka tappavat ja kampittavat toisiaan.”
Lauseet ovat norjalaisen Nina Lykken kolmannesta suomennetusta romaanista Emme ole täällä pitämässä hauskaa, mutta yhtä hyvin ne voisivat olla kummasta tahansa edellisestä. Sekä Ei, ei ja vielä kerran ei että Kohonnut riski ovat nekin satiirisia aikalaiskertomuksia ihmishahmoisista muurahaisista ja kekseliäistä tavoista, joilla nämä omasta mielestään viisaat ja kehittyneet olennot pettävät itseään ja toisiaan.
Vaikka lykkeläinen kertoja tosiaan asettuu katsomaan inhimillistä hulluutta ikään kuin kohteittensa yläpuolelta, 58-vuotias kirjailija kirjoittaa silti muurahaisena muurahaisten joukosta, ei varsinaisesti myötäeläen muttei myöskään tuomiten. Sitä paitsi Lykken kirjat ovat hauskoja. Naurettaviahan me monin tavoin olemme, naurettavassa ajassa, ja vaikka itselleen nauraminen on kenties esitys sekin, se on ainakin vähän erilainen esitys kuin ainainen oikeassa oleminen.
Kutsu tulee niin viime tingassa, että mies aavistaa jonkun oikeasti paikalle toivotun kollegan peruneen tulonsa.
kirjailijoita neuvotaan jatkuvasti olemaan kirjoittamatta kirjailijoista, mutta olemme haluttomia tätä ohjetta kuuntelemaan. Opettaja- ja lääkäripäähenkilöiden jälkeen Lykkekin esittelee meille Knut A. Pettersenin – kuuttakymppiä lähestyvän entisen menestyskirjailijan, joka yllättäen saa kutsun Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleille. Kutsu tulee niin viime tingassa, että mies aavistaa jonkun oikeasti paikalle toivotun kollegan peruneen tulonsa.
Paneelin otsikkona on ”Uskottomuus elämässä ja kirjallisuudessa”. Muut osallistujat ovat Knutin ex-vaimon nykyinen mies ja nuorempi naispuolinen kirjailija, joka edellisessä romaanissaan on nimeltä mainiten syyttänyt Knutia seksuaalisesta ahdistelusta.
Lähtökohdat ovat siis katastrofaaliset. Knut päättää kuitenkin lähteä, sillä mitäpä muutakaan elämässään sivuraiteelle ajautunut, yhä pahenevasta kirjoituskrampista kärsivä kehäraakki tekisi. Parempi roiston rooli kuin ei mitään, Knut järkeilee ja kulkee läpi alkoholinhuuruisen kiirastulen kohti esiintymislavalla odottavaa yhteentörmäystä – kirjan kliimaksia, joka onnistuneen pohjustuksen jälkeen ei ehkä täysin onnistu lunastamaan odotuksia.
Se, että on aina hyvän puolella pahaa vastaan, ei Lykkelle riitä.
mutta ei se mitään. Usein matka on tärkeämpi kuin päämäärä, ja Emme ole täällä pitämässä hauskaa on viihdyttävä retki. Uskon sen avautuvan ongelmitta, vaikkei itse kirjallisiin piireihin kuuluisikaan.
Kirja on myös rohkea. Lykke heittää piikkejään moniin eri suuntiin, mutta maalitaulun keskiössä on kulttuuriväen kaksinaismoralismi ja yleinen laiskanpulskea oikeamielisyys. Se, että on aina hyvän puolella pahaa vastaan, ei Lykkelle riitä.
Miten tähän Knut A. Petterseniin, valkoiseen myöhäiskeski-ikäiseen heteromieheen, oikein pitäisi suhtautua? Sankari hän ei ainakaan ole, sillä olisi vähättelyä luonnehtia Knutia ihmisenä epätäydelliseksi. Epäonnistunutkin tulee mieleen.
Mutta onko Knut syyllinen siihen, mistä nuorempi naiskirjailija häntä syyttää? Ovatko tapahtumat kirjailijaliiton vuosikokouksessa menneet niin kuin Todellisuuskirjailija (kirjassa häntä kutsutaan tällä nimellä) kertoo? Erektio on totta, samoin takapuolen kouraisu, mutta itse tilanteessa Knutin mielestä suorastaan päällekäyvä nainen on kirjassaan tehnyt itsestään passiivisen ja säikyn uhrin ja Knutista saalistajan, koska sellaiset selkeät roolit lukeva yleisö tässä MeToon jälkeisessä ajassa tunnistaa. Tässä Lykke tuntuu olevan päähenkilönsä puolella ja myötätuntoinen hänen ahdingolleen.
Romaanin hienous on siinä, ettei se ole uutisjuttu.
hankalia kysymyksiä, se on selvä. Toisaalta ehkä juuri fiktion kautta niitä on mahdollista jokseenkin rauhallisesti käsitellä, sillä oikeastihan ei ole tapahtunut yhtään mitään. Näitä ihmisiä ei ole olemassa, meidän ei tarvitse ajatella heidän tunteitaan tai heidän läheisiään. Twitter ei räjähdä eikä tv-studiossa tavata. Kenenkään ura ei pääty.
Romaanin hienous on siinä, ettei se ole uutisjuttu. Se on vain romaani, leikkiä ja ajanvietettä, eikä sen tarvitse antaa selkeitä ja varmoja vastauksia käsittelemiinsä kysymyksiin. Itse asiassa hyvät romaanit harvoin niin tekevät. Siksi niitä edelleen tarvitaan.
Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa (Gummerus)
