Niko Mikkolalta totaalista panikointia ja silmitön teko NHL:ssä – "Hänessä oli samaa kuin Semir Ben-Amorissa"
On makuasia, tukistaako Aition Petteri Sihvonen tässä itseään, Panthersia, Niko Mikkolaa, Paul Mauricea vai onko kyse sittenkin vain pelin evoluutiosta ja vastustajien hyvyydestä.
Olen kahden vaiheilla, kadunko sitä, että nimesin Florida Panthersin ja erityisesti sen pelitavan helvetinkoneeksi.
Jos kadunkin, katumukseni pohja ei ole siinä, että kaksinkertainen hallitseva NHL-mestari Panthers jäänee tätä menoa peräti pudotuspelien ulkopuolelle. Kadun, jos kadun, muista syistä.
Tarkatkaa, oppineet lukijat, kun kirjoitan sanan näin: helvetinkone. Siinä on kone kursivoitu.
Koneessa ei tietääkseni ole henkeä. Koneelta puuttuu psyyke. Siinä saattoi olla virheeni.
”Helvetinkoneen koneeseen on tullut joka tapauksessa valuvika.”
Tunnen Panthersin kolme edellistä ja tämän käsillä olevan kauden osalta joukkueen, yksilöt, pelitavan ja pelitavan toteutuksen kuin omat taskuni.
On joskus myöhemmin tarkemman analyysin paikka, miksi Panthersin pelitavan toteutus on alkanut käsillä olevan sesongin aikana takkuamaan pahemman kerran, mutta sivuan kevyesti tässäkin nyt aihetta.
Kauden alusta asti Paul Mauricen ja Tuomo Ruudun Panthers on saanut näihin päiviin asti maksimaalista vastetta ja huomiota kaikilta vastustajiltaan.
Joka ikisessä pelissä vastustajat ovat suhtautuneet Panthersiin suurella, jopa pelonsekaisella kunnioituksella, hirmuisella pelitavallisella pieteetillä, voimakkaalla henkisellä latauksella – kukin parastaan pöytään lyöden.
Jokainen vastustaja on ottanut vaarin pohjoisamerikkalaisesta joukkuepallopelien kokoavasta prinsiipistä: Never underestimate the defending champion.
”Mikkolassa on nyt jotain samaa likaista kuin Ben-Amourissa silloin.”
Vaikka Panthers on kontannut, sen helvetink… siis pelitapa on ja sitä vastaan pelatut pelitavat ovat johtaneet minut syvemmälle ja syvemmälle jääkiekkoilun pelitapojen evoluution korkeimpaan ytimeen.
Kuinka hienoja matseja etenkin sesongin alkupuolella sainkaan todistaa. Kun yksikään vastustaja ei prässäillyt huolimattomasti Panthersin kimppuun. Esimerkiksi ymmärrykseni h2-prässikurista ja -kriittisyydestä kasvoi pontenssiin.
Kun Panthersilla on pelaamisessaan rytmit, sitä vastaan käytännössä jokainen vastustaja on viljellyt vastarytmejä. Mikään joukkue ei ole pelannut Panthersia vastaan hullujussia. Eivät edes luistelujoukkueet Carolina Hurricanes ja Dallas Stars.
Panthersin tiiviin viisikon jääkiekkoon on ollut pakko vastata tiiviillä viisikolla. Joissakin Panthersin ja Jared Bednarin Colorado Avalanchen sekä Panthersin ja Jon Cooperin Tampa Bay Lightnigin otteluissa viisikot ovat menneet ajoittain jopa hurjasti coast-to-coast, mutta ikään kuin koko ajan kymmenen pelaajaa sisäkkäin keskenään pelaten. Aivan kuin uroskissa olisi jäänyt nalkkiin naaraskissan sisään, niin sisäkkäin.
Ynnä muuta, ynnä muuta.
”Päinvastoin voi olla vapauttavaa päästä Eurooppaan pelaamaan kauas helvetinkoneen ikeestä.”
Vaan hypähdän osin toisaalle tämän lukeilla olevan tekstini pointtiin.
Panthers ei ollutkaan siinä mielessä helvetinkone, ei tietenkään ollut, etteikö sen pelaajat olisi alkaneet ensin yksilöinä ja sitten jopa kollektiivina jännittämään, pelkäämään, epäröimään, ajattelemaan pelaamistaan. Ihminen ei ole kone.
Tuo tapahtui ensin vaivihkaisesti, kun voittoprosentti alkoikin olla enää siellä 50 molemmin puolin.
En lähde edes arvailemaan, missä määrin vika on päävalmentaja Mauricessa ja esikunnassa sen suhteen, että onko siellä alettu väärin suhtautua pelaajien ja joukkueen kohtaamiin vaikeuksiin. Onko ruuvi kiristynyt liikaa koutsien puolelta? On tai ei.
”Muussa tapauksessa on lähes verinen vääryys puhua helvetinkoneesta.”
Peli näyttää kaiken. Tässä tapauksessa sen, että käytännössä lähes kaikki Panthersin pelaajat, kuka enemmän, kuka vähemmän, ovat alkaneet pelata epävarmasti, väärin ratkaisuin, horjuvin tekniikoin, haparoiden yhteistyössä ja niin edelleen.
Tappiot ovat menneet pelaajien ja valmentajien ihon alle. Kuka tietää myös GM Bill Ziton ihon alle. Ehkä koko organisaatio helisee kuin herkän lasitalon ikkunat kovalla tuulella.
On käynyt niin kun ihmiselle käy, niin kuin jokaiselle huippu-urheilijalle käy, kun ei kulje. Koneelle ei tietenkään kävisi noin.
Puolustan sen verran käsitettäni helvetinkone, että toimiakseen se vaatii voittavaa pelaajaa, voittavaa ilmapiiriä, voittavaa valmennustiimiä, ja silloin, kun noin on ollut, se on ollut helvetinkone Panthersiin liittyen. Muussa tapauksessa on lähes verinen vääryys puhua helvetinkoneesta.
”Aivan kuin uroskissa olisi jäänyt nalkkiin naaraskissan sisään, niin sisäkkäin.”
Katsoin ensin viisikkotasolla, kun Panthersin pelaaminen hiipui suhteessa aivan kaikkiin vastustajiin. Hiljalleen katseeni siirtyi yksilöihin. Kunnes.
Kunnes erään kerran huomasin, miten melkopuoleisen suoritusvarma ja omalla tavallaan hyvinkin nerokas puolustaja, ruotsalainen Gustav Forsling alkoi kompuroida useamman kerran lähestulkoon yksin kiekon kanssa ollessaan ilman, että pelitilanteissa oli edes häirintää vastustajien puolelta.
Lamppuni syttyi, Panthersin pelaajia vaivaavat jännitys, pelot ja alhainen itseluottamus. Vaan kunnes.
”Tuollainen Panthersin kollektiivinen pelaajien itseluottamuksen romahtaminen näkyy kaikessa.”
Vaan kunnes näin tuonnottain ottelussa Buffalo Sabresia vastaan erään maailman varmaotteisimmista puolustajista, suomalaisen Niko Mikkolan horjuvan Forslingin tavoin, oli minun kastettava sulkani kärki mustepulloon ja ryhdyttävä tähän tekstiin, jota tässä nyt yhdessä kahlaamme lävitse.
Niko Mikkola! Sinäkin. Vaan en minä sinua tuomitse.
En vain olisi uskonut näkeväni sitä, miten jopa Mikkolan suoritus osin murenee.
Eräässä kohdassa Sabresia vastaan Mikkola pysähtyi Panthersin maalin taakse kiekon kanssa lähettääkseen viivelähdön. Aivan kuin Mikkolan kimpussa olisi näkymättömiä kuvitteellisia vastustajia, niin hurjasti hän hätiköi ja horjahteli kiekon kanssa.
Sabres laittoi tuossa pelitilanteessa toki tulille tolppatrapin, jossa kärkikarvaaja hieman tanteerasi siinä likellä maalitolppaa. Vaan mitä ihmettä tapahtui Mikkolalle? Hänellä oli silmin nähden hätä. Jonkilainen "jääkiekkoilun paniikkikohtaus", sanoisin. Häneen oli mennyt se jokin sama pirulainen kuin Forslingiin 15 peliä aiemmin.
Jotakin Mikkolan pelipsyykessä muljahti tuossa kohtaa pahan kerran. Ja se näkyi kehollisena paniikkina.
Mikkola on kuitenkin ainut viidestä Panthersin kärkipuolustajasta, joka on jopa plusmiinustilastossa plussan puolella. Koko muu joukkue Eetu Luostarista ja muutamia nelosvitjan hyökkääjiä lukuun ottamatta ovat pakkasella.
Minä hieman jopa kavahdin, kun huomasin peräti Mikkolan saaneen itseluottamisen katoamiseen liittyvän tartunnan. No, kun kyse on joukkuepelistä, noin siinä käy. Kato käy, kaikki sairastuvat pelaaja kerrallaan.
Johduin ajattelemaan ja kyselemään itseltäni, että olisikohan jopa Aleksander Barkovilla alkanut peliote niveltää tuolla tavoin, jos hän olisi ollut mukana sesongin otteluissa? Kysymys on turha. Siihen kun ei ole vastausta.
”Eikä häävi osa ole Niko Mikkolallakaan flordalaisjoukkueiden vyyhdessä.”
En enää tämän etäämmälle mene, mutta totean lopuksi pari asiaa, jotka nousevat vielä kynäni kärkeen.
Tuollainen Panthersin kollektiivinen pelaajien itseluottamuksen romahtaminen näkyy kaikessa. Muun muassa jokaisen pelaajan luistelu hidastuu, maitohappoa muodostuu enemmän ja palautuminen heikkenee.
Olympia-Leijoniinkin tällä on vaikutuksia, vaan ei ole yksiselitteistä, millaisia. Heikot pelit ja raskas ilmapiiri Panthersissa ei välttämättä johda siihen, että Mikkola, Luostarinen ja Anton Lundell olisivat huonompia painoksia itsestään Leijonissa.
Päinvastoin voi olla vapauttavaa päästä Eurooppaan pelaamaan kauas helvetinkoneen ikeestä.
”Onko ruuvi kiristynyt liikaa koutsien puolelta?”
Oma synkkä lukunsa niin Florida Panthersin kuin Mikkolan kuin Tampa Bay Lightningin lähihistoriassa on se, mikä jatkui irvokkaalla tavalla viime yönä: suoranainen vihanpito.
On surullista, että kaksi kiekkokontrollin ja taitojääkiekon todelliseen avantgardeen kuuluvaa joukkuetta ei ole mahtunut enää kuukausiin samaan kaukaloon ilman silmitöntä väkivaltaa. Merkkivalmentajien, kaksinkertaisten Stanley Cup -voittajien Mauricen ja Cooperin johtajuus on tässä karmeassa asetelmassa osoittautunut riittämättömäksi.
Eikä häävi osa ole Niko Mikkolallakaan floridalaisjoukkueiden vyyhdessä. Olla aloitteellinen ja käydä nyt vastustajan absoluuttisen tähtipelaaja Nikita Kucherovin kimppuun, vaikkakin vain pienellä töytäisyllä!
Minulla tuli mieleeni se synkkä anteeksiantamaton episodi helsingissä aikoinaan, kun Semir Ben-Amor pahoinpiteli Ville Peltosen. Mikkolassa oli nyt jotain samaa likaista kuin Ben-Amorissa silloin. Tarkoitan sitä, ettei rivimiesten kuten Mikkola pidä olla tähtipelaajan kimpussa. Mikkolan tuuppauksesta käynnistyi synkkä kostokierteen episodi kolmanneen erä alussa, kun Lightning johti peliä jo 4–0.
Helvetinkoneen koneeseen on tullut joka tapauksessa valuvika. Sillä tavalla urheilu on oikeudenmukaista, että se antaa lähes aina rangaistuksensa. Tällä erää rangaistus Panthersille on se, että sen kausi loppunee runkosarjaan.
Kommentit