Niina Heiskanen, 94, liittyi Ilomantsin Melaskylän marttoihin ja muutti sodan myötä evakkoon Suomen puolelle

Ravintola Parppeinpirtin keittiössä leipoo karjalanpiirakoita kolme eri-ikäistä marttaa. Ravintoloitsija Marjo Niiranen on 33-vuotias, Tuula Hiltunen 68, ja ”savolaisena piällysmiehenä” on Ilomantsiin vuonna 1965 koti­talousneuvojaksi Lapinlahdelta muuttanut Maija-Liisa Jeskanen, 79 vuotta. Pesti oli pysyvä, sillä Ilomantsista löytyi puoliso Pekka Jeskanen.

– Minä olen ollut marttaukko jo viisikymmentäkaksi vuotta. Oli pakko liittyä, Pekka Jeskanen naurahtaa.

Maija-Liisa Jeskasen anoppi Veera Jeskanen oli seudun marttojen vanhin, ja häntä piti myös haastatella tähän artikkeliin.

– Veera-mummu, omaa sukua Ahponen, kuoli pari päivää sitten. Hänellä oli ikää 101 vuotta ja neljä kuukautta, mutta hyvin hän pääsi lähtemään. Mummu ehti olla sairaalassa vain seitsemän tuntia, Maija-Liisa Jeskanen kertoo suru-uutisen.

Juttu Parppeinpirtissä sujuu silti yhtä liukkaasti kuin sula voi valuu rapeiden piirakoiden päälle. Piirakka ei ole täällä karjalanpiirakka, vaan ”riisipiiroo”.

Sivistyneistön rouvat perustivat Martat

Nokkeluus, neuvokkuus, tiedon jakaminen ja kulloisenkin ajan hengen mukaan toimiminen on ollut marttojen toimintafilosofia alusta alkaen. Järjestön perustivat sivistyneistön rouvat. Perustavat kokoukset pidettiin salassa viranomaisilta. Suomessa elettiin sortovuosia, ja venäläiset tarkkailivat  kaikkia julkisia kokoontumisia suurennuslasin kanssa.

Rouvat eivät arkailleet, vaan lähettivät eräänlaisia varhaisia marttaneuvojia antamaan valistusta sinne, missä oli kurjinta: köyhiin torppiin, monesti maalattiaisiin röttelöihin, joissa täit mellastivat, ja ravinto oli sitä mitä sattui olemaan.

– Köyhintä ja surkeinta oli elämä itärajalla, ja sinne auttajat suuntasivat. Salmin pitäjän kurjuudesta sai alkunsa idea neuvonnan viemisestä syrjäseuduille, kertoo Ilomantsin martoista historiikkia kirjoittanut kulttuurintutkija, filosofian tohtori Laura Jetsu.

Järjestön perustajien ylevä, mutta paikkansapitävä iskulause oli ”sivistystaso ei nouse, jollei aineelliset olosuhteet nouse!”.

Seminaarinjohtaja Charlotte Lydecken totesi naisasialiikkeen pioneerille Lucina Hagmanille, että ”aineellinen puute, henkinen pimeys ja uskonto siellä veivät ihmismieliä entistä kiinteämmin Venäjän ystävyyteen ja yhteyteen”.

Aineellisen puutteen lisäksi itärajan väestö haluttiin irrottaa liian tiiviistä yhteydestä Venäjään. Tässä kohtaa oltiin myös poliittisesti liikkeellä, vaikka martat eivät ole koskaan sitoutuneet mihinkään poliittiseen liikkeeseen.

Ilomantsin neljään marttayhdistykseen kuuluu edelleen parisataa jäsentä, ja ikähaitari on lavea. Onpa mukana muutama rohkea mieskin.

Marttojen nykypäivän toiminnassa on paljon samaa kuin aikoinaan: järjestetään ruuanlaittokursseja ja annetaan vaikkapa sienineuvontaa.

Martat ompelemassa ja neulomassa Pohjois-Karjalan piiriliiton toimistossa sota-aikana. Kuva Ville Jalovaaran On suurempi koti -kirjasta (Otava).

1960-luvulla tapahtui käänne. Väki alkoi muuttaa kaupunkeihin, ja varsinkin Ilomantsin syrjäkylät tyhjenivät. Oma ilmiönsä oli television tulo koteihin.

– Järjestötoiminta hiipui, ja joka talon ikkunoista loisti tv:n sininen valo. Kaikki istuivat tuijottamassa televisiosta Peyton Placea, eikä kädentaitoja enää arvostettu kuten nyt taas arvostetaan, sanoo kulttuurintutkija Laura Jetsu.

Uusi käänne on paljon puhuttu uusavuttomuus, ja siksi Ilomantsin yläasteen keittiössä ja kansalaisopistolla järjestettäville kursseille on riittänyt osallistujia.

Viime vuosina tärkeä tehtävä on ollut opettaa uusavuttomille nuorille perheille huushollin pitoa.

– Yritämme ylläpitää myös itäsuomalaista ruokaperinnettä. Siihen kuuluvat yhä piirakoiden lisäksi vatruskat, sienisalaatti, karjalanpaisti, porkkana-puolukkaraaste, suolakalat ja monen suosikkina Pielisen savusärkisäilyke. Jälkiruokana ehdottomasti marjakiisseli, Marjo Niiranen sanoo.

Perinneruoka ei enää tarkoita rasvaista ja epäterveellistä ruokaa, johon Pohjois-Karjala-projekti tarttui. Se oli 1972–1997 toteutettu kansanterveyden edistämishanke, jonka tavoitteena oli parantaa suomalaisten elintapoja. Kolme kartettavaa asiaa olivat tupakka, liika suola ja kovat rasvat.

Martoilla oli osuutensa projektin onnistumisessa.

– Miehet, jotka pitivät vihanneksia lehmän rehuna, oppivat vähitellen arvostamaan niitä. Vaikka vastaan hangoiteltiin aluksi kovasti, minä pistin ukot maistamaan, ja monen mieli kääntyi, topakka Maija-Liisa Jeskanen kertoo.

Valistus ja arjen käytäntöjen neuvonta oli ja on osa marttojen työtä, samoin edelleen isojen tapahtumien järjestäminen.

Järjestö täyttää 120 vuotta

Vanhoja aikoja muistavia marttoja, niitä Ilomantsissa edelleen riittää. Kuten Niina Heiskanen, ensi kesänä 95 vuotta täyttävä, kahdeksan lasta synnyttänyt entinen pikkumartta, joka on kuulunut marttojen aktiiviseen joukkoon koko ikänsä.

Marttajärjestö täyttää tänä vuonna 120 vuotta, ja yhdistys, johon Niina nuorena kuului, oli Melaselän Martat. Perustamiskokous pidettiin Vasili Vilokkisen talossa, Niinan lapsuudenkodissa.

Ilomantsiin kuulunut Melaselkä jäi sodassa itärajan taakse, ja Niina muutti evakkoon Ilomantsin Oinasvaaran kylään.

– Meillä kotona pidettiin kudontakursseja, ommeltiin marttapukuja ja vielä heinäkuussa 1939, juuri ennen talvisotaa, pidettiin isot isäntä- ja emäntäkurssit, Niina Heiskanen muistelee.

Kesällä 95 vuotta täyttävä Niina Heiskanen liittyi pikkutyttönä Melaselän Marttoihin ja joutui kotiseudultaan evakkoon sodan sytyttyä.

Ikimartta on myös kotonaan Ilomantsin Kirkkotiellä asuva Marjatta Vlasoff.

Hän täyttää kesällä 90 vuotta ja elelee itsekseen rakkaan puolison Sakari Vlasoffin ”siirryttyä yläilmoihin” pari vuotta sitten.

Marjatta Vlasoff tuli kansakoulunopettajaksi Ilomantsin Haukivaaran kansakouluun 1953 ja liittyi heti Haukivaaran marttoihin. Sittemmin hän kuului Rehvanan marttoihin, jonka sihteerinä hän ehti olla.

– Olen alun perin Helsingin Vallilan tyttöjä ja valmistuin samalta opettajakorkeakoulun kurssilta kuin rakas ystäväni Eeva Matveinen. Päätimme lähteä yhdessä opettajiksi tänne, koska meille luvattiin syrjäseutulisä. Tuumasimme, että jos toista ei olisi valittu, ei toinenkaan olisi lähtenyt.

Eeva Matveinen on jo edesmennyt, mutta Marjatta Vlasoffia käy säännöllisesti tapaamassa Eevan tytär, muusikko, musiikinopettaja ja Suden Aika -lauluyhtyeen laulaja Liisa Matveinen. Martta hänkin.

– Järjestimme viimeinen päivä tammikuuta juhlavuoden kunniaksi maailman suurimman marttaillan. Se pidettiin paikallisessa Katri Vala -keskuksessa ja aluksi, kuten aina, laulettiin marttalaulu, Liisa Matveinen kertoo.

Marjatta Vlasoff (vas.) tuli opettajaksi Ilomantsiin 1953 ja liittyi marttoihin. Hänen ystävänsä tytär Liisa Matveinen on myös martta.

Myös runoilija Katri Vala oli täällä aikoinaan opettajana.

Marjatta Vlasoff sanoo, että Ilomantsin marttayhdistyksillä oli iso merkitys 1950-luvulla. Martat opettivat hygienian merkitystä, vähävaraisille perheille kudottiin sukkia ja annettiin aineellista apua.

– Perheet olivat isoja, ja joka talossa oli ainakin seitsemän lasta. Nyt täällä on enää kaksi kyläkoulua, kun Haukivaaran kansakoulussa oli aikoinaan 60 oppilasta ja Rehvanan kansakoulussa 90, hän sanoo.

Marttojen apu tuli tarpeeseen, aivan kuten sotavuosina, jolloin martat pitivät Ilomantsissa huolta kotirintamasta ja avustivat rintamalla taistelevia joukkoja. Rintamalle kudottiin lapasia ja sukkia ja leivottiin piirakoita.

Myös kotirintamalle piti kehittää monenlaisia korvikkeita. Tärkeä osa toimintaa oli ylläpitää naisten jaksamista.

Marjatta Vlasoff haluaa näyttää meille vieraille martta-aarteensa. Ne ovat Annie Edelfeldtin suunnittelema marttamerkki, -huivi ja kauniisti kirjailtu juhlaessu.

– Nämä ovat tietysti juhlia varten, käytännön töissä niitä ei käytetty, hän sanoo.

Yksi juhlaessun kirjontalangoista oli silla eli kierrätyslanka. Sekin on osa järjestön filosofiaa. Mitään, mitä voidaan käyttää, ei heitetä hukkaan. Kierrättää osattiin myös silloin, kun mitään ei ollut liikaa, ja kierrättämisellä oli aivan eri merkitys kuin nykyisellä liiallisen tavaran aikakaudella.