Apu

Nico Rosbergista kasvoi maailmanmestari - "Pitää yrittää olla paras"

1


Nico Rosbergista kasvoi maailmanmestari - "Pitää yrittää olla paras"

Tärkeä askel Nico Rosbergin uralla oli GP2-mestaruus. Apu-lehti tapasi Nicon, kun hän oli juuri valloittanut GP2-sarjan, viimeisen askeleen ennen uran suurinta haastetta - F1-sarjaa. Nyt hän on saavuttanut uransa suurimman unelman, kuninkuusluokan maailmanmestaruuden.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Kari Kaipainen

Nico Rosberg sulkee kikkararipsiset silmänsä ja näyttää vaipuvan haaveiluun: merta, palmuja, kaunottaria, viileä lasi kädessä – kaksikymppisen päiväunia?

Ei, hän muistelee maailman ensimmäisen GP2-sarjan kaksipäiväisiä päätöskisoja, syksyistä torstaita Bahrainissa. Ennen ensimmäistä kisapäivää hän johti sarjakakkosta Heikki Kovalaista kolmella pisteellä.

– Tunne oli käsittämätön. Kisa oli pitkä, ja johdin koko ajan. En nähnyt ketään radalla, en edessä enkä takana. Olin aivan yksin, kuumuus nousi kierros kierrokselta. Aika tuntui pysähtyneen. Kerran katsoin taululle ja siellä luki: 21 kierrosta jäljellä, oh ja no, Rosberg huokaa.

– Yritin olla tekemättä virheitä. Hitaasti vaivuin transsintapaiseen tilaan. Kaikki toistui samanlaisena: yksinäisyys, pätsin kuumuus. Ajatukset harhailivat: jos voitan tämän kisan, olen mestari. Se on hyvin vaarallinen tapa ajaa, keskittyminen herpoaa.

Rosberg tarinoi tasaisella iltasatuäänellä.

– Yksi kierros enää jäljellä, viimeinen kaarre. Aurinko on juuri laskemaisillaan aavikon taakse – pääkatsomo on aivan tyhjä – kaksi katsojaa, lasken. Ajan maaliviivan yli, lippu heilahtaa, punainen lamppu syttyy. Koko tiimi roikkuu aidan yli ja tuulettaa. Se oli yksi elämäni upeimmista hetkistä. Olin maalissa ja mestari.

Ääni kohoaa, rytmi kiihtyy – huipennus. Ei vaan latistus.

– Olisin ehkä ollut enemmän riemuissani, jollei kisa olisi ollut niin läpikotaisin tylsä. Oli tukalaa ponnistautua siitä riemuntanssiin, kun ratkaisu oli tullut ilman taistelua. Monotonisuus nujersi, mestaruuden tuoma onnentunne nyypähti.

Sarjan varsinainen päätöskisa oli seuravana päivänä.

– Rutistuksen löytäminen oli työn takana. Olin aivan puhki, kaikki adrenaliini oli kulutettu. Tuntui tyhjältä, ikään kuin joku olisi imaissut kaiken energiani pois. Huolestutti, että nukahdan rattiin.

Käännetyn järjestyksen mukaan voittaja lähti kahdeksannesta ruudusta. Rosberg veti juuri ennen autoon sulloutumistaan läpi lämmittelyohjelmansa, fysioterapeuttikin pumppasi parhaimman taitonsa mukaan.

– Ja saatiinhan tämä kundi hereille. Kisasta tuli mahtava. Auto tuntui hyvältä, ajattelin että siitä saa irti mitä vain. Pistin menemään, ohittelin sisältä ja ulkoa, oikealta ja vasemmalta, miten vain. Sijoitukseni parani kierros kierrokselta kunnes olin ykkönen. Ikinä ei ole ollut niin rento ja paineeton olo kisassa. Mikään ei ole hienompaa kuin kuitata kauden loppu voitolla. Dominoida!

Televisioruudussa ajo näytti leikkiautojen kisalta, kuin olisi playstatonia katsellut.

Selostuksen viimeiset lauseet Nico hihkuu kuin Höyry-Häyrinen. Tuskin kukaan ratakuski on osannut kuvata ajoaan yhtä eloisasti.

Kovalainen päätyi sarjassa toiseksi. Voittajakaksikolla oli lähes kaksinkertainen pistemäärä kuin seuraaviksi tulleilla.

– Totta kai taistelussa oli erityissävyä Heikin ja minun veriveljeydestä. Olimme sarjan ainoat kaksi suomalaista, kaksi tulevaisuuden lupausta, nousevaa tähteä taistelussa keskenään. Kokosuomalainen ja puolisuomalainen ottavat mittaa toisistaan. Ja päihittävät kaikki muut, ovat omaa luokkaansa.

Kovalainen johti puolikautta, sitten Rosberg ja ART-talli pääsivät tasoihin ja ohi.

– Alussa teimme typeriä virheitä, minä ja tiimi. Opimme, paransimme tulosta koko ajan. Heikin tallilla ja Heikillä oli kokemusta jo kahden vuoden verran samasta autosta. Hän hallitsi varikkopysäykset ja muut. Itse olin untuvikko. He eivät hoitaneet hommaansa hyvin, toiset alkoivat saavuttaa heitä.

– Kun Heikki oli kauden alussa minua parempi, onnittelin häntä joka kerta – hän ansaitsi sen. Myös hän oli hyvin reilu, kun aloin puolestani voittaa. Heikin isä oli Bahrainissa. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta hän oli hyvin ystävällinen, tuli onnittelemaan lämpimästi, uskon oikeasti hänen iloineen puolestani. Se tuntui mukavalta, erityiseltä. Sellaista näkee harvoin.

Rosberg esittää arvionsa noin kymmenen vuoden kisakokemuksella. Bahrainissa viipyillään tässä siksi, että tarina antaa osuvaa kuvaa Rosberg juniorin luonteesta. Reilu, rento, hauska ja itsetunto paikallaan.

Keke ei mahdu ovesta

Bahrainissa Nico uhosi mestaruuden ratkettua, että nyt juhlitaan suomipojan tapaan. Isä Keke Rosberg meni väliin, että zot zot, vasta huomenna, kun kisa on ohitse.

– Jees, ja sitten juhlittiin suomalaisen tapaan. Otin muutamia drinkkejä siellä täällä.

Ja aamulla tuntui pahalta?

– Ei, en ole sillä lailla tyhmä. Juon vain niin kauan kuin on hauskaa. En ikinä nauti alkoholia yli tietyn rajan, en ole koskaan menettänyt kontrolliani. Aamulla ei ole morkkista eikä krapulaa – vain kivoja muistoja.

Bahrainissa on Nicon arvion mukaan yksi disko, jonne koko porukka meni pitämään hauskaa.

– Isä oli niin polleana! Kun vein häntä diskoon voittoa juhlimaan, meidän oli avattava molemmat oven puolikkaat, jotta pappa olisi mahtunut sisään. Hän oli niin mahtavana, Nico kikattaa.

GP2-mestaruus avaa Nicolle aiemminkin raollaan olleen oven rata-autoilun kuninkuussarjaan, formula-ykkösiin. Paikka Williams-tallissa on varma. Auki on loka-marraskuun vaihteessa se, tuleeko hänestä tallin kakkos-, kolmos- vai testikuski – sopimuspaperit on joka tapauksessa allekirjoitettu.

– Seison nyt sillä ovella, josta olen aina halunnut astua ja seuraava askel on totta. Ennakoin, että GP2-vaihe kestäisi kaksi vuotta. Kuvittelin tällä kaudella voittavani ehkä yhden kisan, mestaruutta ajattelin jahdata vasta ensi vuonna.

– Ja nyt olen mestari, hitsi!

– Olen valmis mihin vain. Otin valtavan askeleen tänä vuonna, sekä henkisesti että ajamisen suhteen. Kaikki näyttää hienolta.

– Minulla oli hyvä kausi, pystyin antamaan itsestäni hyvän kuvan Williamsille, hankin tiimin kunnioituksen. Williams on minun kotini, tuleva tiimini. He suhtautuvat minuun kunnioituksella, mikä on aikamoista kun olen vasta 20-vuotias. Olen ansainnut sen paiskomalla kovasti töitä heidän kanssaan.

– Tämä on minun mahdollisuuteni ja aion pistää kaiken peliin, tehdä parhaani. Kisakuskin paikka vuodeksi 2007 on varma, mutta uskon, että minulla on hyvät mahdollisuudet päästä kilpailemaan jo ensi keväänä.

Juniori on niin innoissaan, että tuskin malttaa pysytellä istuimellaan ja nauhurin toimintasäteellä.

Nico aina sanailee tunnistavansa itsessään kaksi suomalaista ominaisuutta.

Toinen on hyvä hulluus, joka näkyy pelottomuutena urheilussa, siinä että pystyy kiihdyttämään nollasta sataan ja huippumenoon tuosta vain – sen kuulemma näkee Suomessa lumikelillä: kukaan ei liuttele niin hienosti kuin suomalainen jokapoika. Toinen juttu on ujous, sellainen sisäinen piiloujous, että vaikka vaikuttaa ulospäin reteeltä, sisältä on kaino.

Yksi asia Nicossa on hyvin epäsuomalaista: terve itsevarmuus, se että osaa änkyttämättä arvioida omia hyviä ominaisuuksiaan ja että pystyy ottamaan kiitosta vastaan.

Siis jotain tähän malliin.

– Ilman muuta itsetuntoni on nyt kohonnut. Olen saavuttanut jotain: voittanut GP2:n, jonka yläpuolella on vain F1. Päätin ensimmäisen kauteni päihittämällä kaikki muut, olemalla yksinkertaisesti paras. Totta kai itseluottamus siitä kohenee, ja luultavasti se näkyy jokapäiväisessä elämässäkin. Ehkä olen vähän reippaampi nyt – en saanut voittoani ilmaiseksi vaan raadoin sen eteen.

Kovalainen tulee F-ykkösiin ja Renaultiin, muutama muukin entisistä kisakavereistasi ja ikätovereistasi, esimerkiksi Scott Speed, päätynevät kuninkuusluokkaan. Miltä se tuntuu?

– Se on kivaa, taistelu jatkuu! Kunnioitan heitä kaikkia, sillä tiedän heidän lahjakkuutensa. Siitä tulee mahtavaa! Tunnemme toisemme, luonteet, taidot. Ja minä tiedän viime kaudelta miten heidät voi voittaa – he taas eivät tiedä miten minut nujerretaan! Rosberg hykertelee.

Ja nauraa päälle. Siis vitsi, vitsi? Ei Nicosta, vaan totta.

Nicon mielestä Keke on varsinainen Mr Pessimist, puntaroi ja pohtii kaikkea aina pahimman mukaan.

– Okei, pessimistin ja realistin yhdistelmä, mutta painotus on selvästi pessimistin puolella. Ihan uskomaton tyyppi! Luulen, että hän tekee sen suojellakseen itseään. Varautuu aina huonoimpaan mahdollisuuteen, ja kaikki mitä sitten tapahtuu, on ennakoitua parempaa. Ei se mikään ikäkysymys ole, isä on aina ollut sellainen.

Kaksi kansalaisuutta, ei yhtään isänmaata

Historiaan Nico Rosberg jää ikuisesti GP2-sarjan ensimmäisenä maailmanmestarina. Mestaruutensa hän voitti saksalaisena, soitatti Saksan kansallishymniä viidesti, nostatti musta-puna-keltaisen lipun salkoon kaksitoista kertaa.

Nyt kun olet saksalainen mestari – Wiesbadener voitti, kirkuvat saksalaislehdet Nicon syntymäpaikan mukaan – voitko enää ylipäätään vaihtaa ajolisenssiä ja sen mukana kansalaisuutta suomalaiseksi?

– Miksen voisi?

Jos pääsponsorisi olisi esimerkiksi Nokia, vaikuttaisiko se kansalaisuuspäätökseesi?

– Ei, sillä Nokialla ei ole mitään syytä panostaa Suomen markkinoille. Heille on samantekevää olenko suomalainen tai saksalainen. Se ei olisi mikään syy.

– Ainoa syy kansalaisuuden toisenlaiseen valintaa on henkilökohtainen. Eikä sen aika ole vielä pariin vuoteen. Se tulee ehkä sitten kun olen omillani, kun olen saavuttanut jotain, kun kansalaisuudella ei enää ole merkitystä – siis muille kuin itselleni.

– Silloin haluaisin saavuttaa suurta menestystä suomalaisena. Sitä todella haluaisin, sillä se jatkaisi isän perinnettä, sitä suurta suomalaista autourheilumenestystä, johon kuuluvat myös Häkkisen Mika ja muut.

– Ehkä sitten joskus. Nyt on viisaampaa kilpailla saksalaisena ja jatkaa siten ainakin kaksi kolme vuotta. Jos menestyn, pystyn valitsemaan sen mukaan mitä sydän sanoo.

Jotenkin surullisesti Nico jatkaa, että se on joka tapauksessa vain lippu, sellainen lippu, johon hänellä ei ole isänmaallista sidettä.

– Lipun salkoon vetäminen ei herätä minussa lainkaan yhtä vahvoja tunteita kuin muissa kuskeissa – minulla ei ole mitään tunneyhteyttä Saksaan ja sen lippuun. Ei se maa ole koskaan antanut minulle mitään, enkä ole ikinä siellä asunut.

Sinulla on kaksi kansalaisuutta, mutta ei yhtään isänmaata?

– Juuri niin. Saksan lipun nouseminen ei merkitse minulle mitään, ei yhtään mitään. Eikä sen kansallishymni herätä minkäänlaisia tunteita. En osaa sen sanojakaan. Olisi oikeasti ihana tuntea voimakkaammin. Luulen, että niin kävisi jos kyse olisi Suomesta, koska se on kuitenkin suhteellisen pieni maa takanasi.

– Olisi hienoa päästä antamaan isän maalle jotain, se voisi tuntua voimakkaammin. Suomen lippu on minulle juhlallisempi. Näen siinä isäni, hänen tekonsa suomalaisena, sen perinteen.

Fernando Alonson voitettua F1-mestaruuden, joku heitti hänelle katsomosta Espanjan lipun, jota hän hulmutteli onnellisena. Nico arvelee, ettei hän voisi luontevasti heilutella kummankaan vanhempansa kotimaiden lippuja.

Jääkiekossa Nico on täysillä Suomen puolella. Faijan kanssa he istuvat sohvalla ja ulvovat täyteen ääneen, ja poika tuntee yhtäkkiä että hänellä on yhteys Suomeen, iskee patrioottinen olo ja hän toivoo sydämensä pohjasta maan voittoa.

Mäkihyppy on vähän tukalampi juttu, koska siinä on hyviä suomalaisia ja saksalaisia. Futiksessa hän on Saksan puolella – mutta jos lajin lilliputtimaa Suomi ikinä osuisi Saksaa vastaan, kannustus olisi todennäköisesti altavastaajan puolella.

– Oikeastaan kaikki riippuu lajista. Monaco on aika hyvä jalkapallossa, niissä matseissa olen sen puolella. Miten kätevää! Oikeastaan minulla on kolme vaihtoehtoa, Nico riemuitsee.

Naperona hän oli tenniksessä niin hyvä, että eteni Monacon joukkueeseenkin.

Hän nappaa suomalaisesta tuliaispussista lakupalan – ”ilman muuta paras voittolahja”.

Fazerpa olisi hyvä sponsori!

– Ei käy, eihän se enää ole suomalaisten omistuksessa, juniori ilmoittaa.

Suomessa liikkuessaan hänen on tapana katsella tuotemerkkejä ja logoja, kysellä isältä, että mikä tuo on, onnistuisiko, istuisiko luonteeseeni ja lajiin.

F1-talliin ei viedä henkilökohtaisia sponsoreita.

Isän tuki

GP2-mestaruus toi Nicolle lähes 200 000 euron palkkion.

– Se on uskomatonta, valtavasti rahaa! Emme aivan saaneet kokoon ajamiseeni tarvittavia rahoja tänä vuonna, joten isä joutui pistämään omistaan – ei paljon, mutta jotain. Osa matkakustannuksista jäi hänen maksettavakseen, ja siitä en todellakaan pidä, että isä joutuu pulittamaan jotain minun ajamiseni takia.

– Se ärsyttää minua kamalasti. Hän joutui maksumieheksi myös jokaisesta onnettomuudestani: meillä ei ollut vakuutuksia tälle vuodelle, ne ovat järjettömän kalliita. Siksi jokainen pienikin kolhu autolle kevensi isän kukkaroa. On kamalaa ajaa niin, että joutuu koko ajan ajattelemaan, että jos jotain sattuu, faija joutuu maksumieheksi.

Nico mälläsi koko kauden aikana vain yhden auton, Spassa – kallis viikonloppu.

– Minulle merkitsee siis valtavasti, että voitin rahaa. Otin sekin, pidin sitä 15 sekuntia ja sitten se katosi isän taskuun. Ja sen koommin en ole sitä nähnyt, Nico nauraa.

Voittorahoilla Nicon oli tarkoitus lähteä unelmalomalle Malediiveille yhdessä saksalaisen tyttöystävänsä Vivianin kanssa, ja Nico intoilee, että komeaa, kun pystyy kerrankin maksamaan jotain itse. Pari päivää ennen suunniteltua lähtöä Williams tahtoo Nicon varamieheksi kauden viimeiseen F1-kisaan Kiinaan, ja niin pääunelma syrjäyttää vähäisemmän.

Nico on asunut lähes koko elämänsä Monacossa, lomia on vietetty perheen Itävallan talossa, Ibizalla, viime vuosina Lapissa Levi-tunturilla. Vanhemmat viihtyvät entistä paremmin ja pitempään perheen maatilalla Etelä-Ranskassa.

Nicon parhaat ystävät ovat italialaisia. Kavereita on tullut kansainvälisestä koulusta ensin Monacosta ja sitten Nizzasta.

– Kaikki kaverini ovat vauraista perheistä, jotkut ikiaikaisesti rikkaista. Osa suorastaan dynastioista, laivanvarustajasuvuista ja sellaisista. Heillä ei ainakaan taloudellisia syitä kadehtia minua.

– Olen ilman muuta ainoa kaveripiiristäni, joka on itse saavuttanut jotain ja ansaitsee jo omaa rahaa. Se erottaa minut heistä kakisti. He opiskelevat ja elävät vanhempiensa rahoilla. Se aika on minulta nyt ohitse – ansaitsen itse elantoni – en vielä tänä vuonna, mutta ensi vuonna ilman muuta.

– Se on minulle tässä kaikkein tärkeintä ja erityisintä. Nyt voin mennä ja ostaa farkut, ei tarvitse pyytää isältä rahaa. Mikään ei ole ihanampaa! Vihaan vanhempieni varoilla elä mistä. Se on kamalaa, tunnen siitä syyllisyyttä koko ajan.

– Tiedän tarkkaan miten kalliiksi ajamiseni on tänä vuonna isälle tullut. Koko vuoden olen kantanut siitä syyllisyyttä. Että ostanpa vaikka t-paidan, isä maksaa sen. Eikä se ole kivaa, siksi en ole hankkinut edes sitä.

Nico miettii, että vaikka hän nyt on ammattilainen ja monen silmissä aikuinen, todellisesta aikuisuudesta ja riippumattomuudesta hän tietää vasta sitten, kun on maksanut isälleen takaisin kaiken mitä tuntee olevansa velkaa.

– Voi olla, että olemme tasoissa aika pian. Ja se päivä tulee olemaan hyvin erityinen. Minulla on tämä valtava polte menestyä, pärjätä omillani. En halua elää kenenkään siivellä. Haluan olla paras ja itsenäinen. Oma raha tuo minulle itsenäisyyden.

– Monet täällä Monacossa tuntemani ihmiset ovat mielestäni outoja. Heitä ei lainkaan häiritse elellä vanhempiensa rahoilla ja tuhlata surutta niitä oikealle ja vasemmalle.  Juhlia ja shoppailla, sanoa, että se on vain mutsin rahaa – mitä välii. Minusta se on järjetöntä.

Rosberg junior vaipuu pohtimaan, että lopullinen itsenäisyys tulee siitä, että hän pystyisi vuorostaan nousemaan yhdeksi lajin huipuista, isän rinnalle.

Kun isä sattuu olemaan F1-maailmanmestari vuosimallia 1982, hänen päihittämisekseen tarvittaisiin siis kaksi MM-titteliä!

– Siinäpä mulle haastetta! Täytyy ajatella, että mikään ei ole mahdotonta, kaikki on mahdollista. Yritän kaikkeni! Isän asettamat vertailukohdat ovat vain niin rankkoja – ja hyvä niin. Se saa yrittämään entistä kovemmin. Päämäärä korkealle! Isän varjo on pitkä ja komea, Rosberg hihkaisee.

Hän on erittäin mielissään siitä, että joku äskettäin esitteli hänet uudelle tuttavuudelle sanomalla, että tässä on se ja se, tuleva F1-kuski. Eikä maininnut ollenkaan että sen ja sen poika!

Kavereidensa Nico sanoo suhtautuvan hänen tekemisiinsä kaksijakoisesti. Jotkut ovat iloisia hänen puolestaan, seuraavat kisoja ja uran etenemistä. Toisilla ei ole mitään tajua siitä mistä on kyse: heistä Nico puuhastelee jotain outoa, ajelee kilpaa – ai, voitit eilen, mennäänkö pelaamaan tennistä vai leffaan?

– Jotkut, jotka seuraavat tekemisiäni tarkemmin, ovat alkaneet suhtautua minuun eri tavoin – ikään kuin ”starana”, ja se tuntuu oudolta. Olen nähnyt välähdyksiä muutoksesta ja tuottaa pettymystä. Toisaalta sekään ei ole mukavaa, kun kaverit eivät lainkaan tajua tekemisieni vakavuutta. Mutta sekin muuttuu pian. Koska kaikki tietävät mitä F1 on.

– Jokainen ymmärtää, ettei sinne pääse noin vain, vaan että sen eteen on pitänyt raataa ja onnistua. Se tarkoittaa työtä, hikeä, sitoutumista, päämäärätietoisuutta, sinnikkyyttä.

Nico tuumaa, ettei hän tietenkään kadehdi kavereita, jotka pääsevät vähemmällä, ottavat iisisti.

– En voisi kuvitella parempaa elämää kuin se jota vietän. Mikään ei ole nyt hienompaa kuin GP2-mestaruus. Se, että tulee tiiminsä juhlimaksi ja viihdyttää yleisöään. Monissa kisoissa on ollut katsomot pullollaan, kun olen päässyt tekemään nappiohituksia. Haluan myös viihdyttää, sekin on tärkeää.

Julkisuus, tunnistetuksi tuleminen on Nicolle vielä uusi juttu, tosin isän rinnalla liikkuessa tutuksi tullut. Monacossa joka toinen taapertaja on joku, siellä kukaan välitä julkkiksista.

– Näin uran alussa tunnistetuksi tuleminen voi olla aika kivaakin, erityistä. Ai että minäkö, nimmariko – no totta kai! Ajan mittaan voi olla toisin.

Yhtä asiaa Nico pohtii vähän huolestuneena: miten käy hänen ja Vivianin yli kaksi vuotta jatkuneen seurustelun.

– Tyttöystäväni menee Milanoon opiskelemaan sisutusarkkitehdiksi. Tulen viettämään siellä aikaa niin paljon kuin vain voin. Ensi vuosi tulee olemaan kiireinen. Suhteemme joutuu tosikoetukselle. Nyt olemme ehtineet olla yhdessä todella paljon.

– Elämä on kivassa jamassa! On ollut koko vuoden.

Rosberg melkein hyppii sohvallaan.

Kunnioitus

Keke Rosberg oli ensimmäinen suomalainen urheilija, joka teki urheilulla rahaa, osasi käsitellä sitä ja pistää sen kasvamaan. Kapitalistiksi hän kutsui itseään – ja 25 vuotta sitten urheileminen ja kapitalismi eivät tahtoneet mahtua samaan lauseeseen.

Pihikin Rosberg senior on.

– Se on hänessä hienoa. Moni joka aloittaa tyhjästä ja menestyy, kadottaa suhteellisuudentajunsa. Isä aloitti nollasta, ei saanut apua keneltäkään ja on saanut aikaiseksi niin paljon. Se on jotain hyvin erityistä. Hänen taloudellinen menestymisensä todistaa, miten taitava ja viisas hän on, Nico sanoo.

– Kunnioitan isää suuresti. Ei vain siksi, että hän oli loistava urheilija ja menestyi siinä, vaan myös sen takia mitä hän on tehnyt urheilun jälkeen. Hyvin harva menestyy urheillen ja vielä harvempi sen jälkeen elämässä. Hän osaa myös ottaa vastaan eri vaiheet: jos välillä menee huonommin, leikataan ylimääräisestä kulutuksesta – se ei ole hänelle mikään ongelma.

– Hän on selvinnyt kaikesta täyspäisenä ja uskon, että minun käy samoin. Ehkä siksi, että olen ollut niin onnekas, että olen saanut varttua tässä ympäristössä, vauraudessa. Mikään ei lopulta muutu, vaikka menestyisin miten.

Nico muistelee päättäneensä hyvin varhain, että ajaminen tulee olemaan hänen unelmansa ja työnsä. Hän oli 8-vuotias ja isä ajoi DTM-sarjaa, formulaykkösen ratissa poika ei isää koskaan nähnyt. Keke lopetteli ajajan uraansa. Oli viimeisen kisan ja juhlan aika. Isä ja poika istuivat kunniakierroksella kilpa-auton katolla, samanlaisissa ajohaalareissa Iso Rosberg ja Mini Rosberg. Stadionin täysi yleisö hurrasi. Poika päätti, että jonain päivänä hänkin…

Yleisö hurrasi entiselle kuninkuusluokan maailmanmestarille ja tulevalle?

– En minä niin asioita ajattele, vaan askel askeleelta. Nyt pyrin pääsemään F1-kuskiksi, ottamaan paikkani siellä, ansaitsemaan elantoni. En haaveile typeriä. Jos onnistun, voin ruveta suunnittelemaan seuraavaa etappia, Nico tuumaa tyynesti.

Hän arvelee olevansa enemmän järki- kuin tunneihminen.

– Toimiani ei määrä sisikunta, vaan pää. Puntaroin kaikki vaihtoehdot ja vaikuttavat tekijät, joskus aivan ongelmaksi asti. Pyrin oikeisiin päätöksiin. Täydellisyyttä en itseltäni vaadi, mutta jos tajuan saaneeni hienot mahdollisuudet, vaadin itseltäni niiden täyttä toteuttamista ja käyttämistä. Että teen parhaani.

– En todellakaan osaa kunnioittaa sellaisia ihmisiä, jotka ovat saaneet jonkin erityisen taidon eivätkä ota siitä kaikkea irti. Sellainen tuhlaus suututtaa. Tiedän monia äärettömän lahjakkaita kuskeja, jotka tyytyvät vain käyttelemään taitojaan ja rahastamaan minkä saavat.

– Heiltä puuttuu sisu, stamina. Sen minä tunnen. Ja se tulee isältä.

Isältä tulee myös pohjaton kilpailuvietti, ajatus siitä, että elämä on ikuista taistelua.

– Kyllä, kaikkialla, joka paikassa ja aina. Pitää yrittää olla paras. Sellainen olin jo koulussa – sekä peleissä että arvosanajahdissa. Meitä oli joukko kavereita, jotka olivat hyviä ja pinkoja – osa siksi, että perhe painosti, osa ihan luonnostaan. Otin kaiken aina haasteena ja kilpailuna.

Kun Nico oli 15-vuotias ja Keke 52, juniori meni ensimmäisen kerran rökittämään isän tennisottelussa 6-0. Faija oli kauhuissaan ja päätti, että olkoon laitimmainen kerta kun pelataan nopealla alustalla.

Nicoa heidän tenniskisansa naurattavat jo, melkein.

– Olin ehkä kymmenen, olin Monacon joukkueessa, pelasin hyvin ja olin valtavan kunnianhimoinen. Jokainen matsi isän kanssa päättyi siihen, että ulvoin raivoissani. Joko hävisin – mitä vihasin. Tai sitten epäilin isän petkuttavan pistelaskussa, mikä vei kamalaan riitaan. Olin niin sekaisin voitonhimossani, etten pysynyt pistelaskussa perässä. Tai sitten voitin, ja uskoin että isä antaa minun tahallaan voittaa – armosta. Sekin oli kauheaa.

Kun itse saat joskus lapsen, annatko hänen voittaa?

– Lapsi saa voittaa vain silloin, kun se on aivan pieni. Mutta heti kun siitä on oikeaa vastusta, pitää myös kilpailla oikeasti. Tosin ajatus lapsesta tuntuu kovin kaukaiselta. Uskon, että ongelma oli siinä, että isä sai minut aika vanhana. Itse haluaisin perustaa perheen nuorempana.

Sina Rosbergiä ei Nicon kisapaikoilla näy. Äiti jännittää pojan ajamista.

– Äiti on GP2-mestaruudestani hyvin, hyvin onnellinen. Kisoihin en voi häntä pakottaa tai painostaa, vaikka se olisi minusta kivaa. Se olisi pelkkää ajanhukkaa. Äiti kulkisi radalla kuulosuojaimet korvilla, pitelisi päätä alaspäin ja luultavasti puunaisi mieluummin palkintokoroketta kuin katsoisi kisoja – sillä tavalla hän putsaa kotonakin, Nico naurahtaa hellästi.

Viime vuosina isä ja poika ovat ottaneet etäisyyttä toisiinsa tavalla, joka molempien mielestä kuuluu normaaliin kasvuun, napanuoran heltiämiseen. Kisoissa he asuvat eri hotelleissa, tapaavat satunnaisesti. Vuosi sitten Nicon asioiden hoitajaksi ja puskuriksi isän ja pojan väliin löytyi saksalainen Karsten Seger.

Ensi kaudella tilanne muuttuu. Näin Keke Rosberg kertoo puhelimessa Itävallasta.

– Vastaan kaikesta, otan täyden managementin – samaan tapaan kuin aikoinaan Mika Häkkisen ja Jyrki Järvilehdon kohdalla. Ei löytynyt muuta vaihtoehtoa, tämä hyväksyttiin puolin ja toisin. En tiedä, onko se Nicosta mukavaa, mutta ainakin hän tietää, että teen parhaani. Asiaa mietittiin pitkää, ja poika päätyi kysymään, onko parempaa ja vastaamaan, että etköhän sä ole paras, Keke kertoo.

Minä tein sen

Kun Nico oli voittanut maailmanmestaruuden Bahrainissa, hän veti ennen voitontanssia päälleen t-paidan, jossa luki I did it, Nico GP2 champion 2005. Eli minä tein sen. Tiimin paidassa luki You did it, sinä teit sen.

Eikös niissä olisi pitänyt että We did it, me teimme sen?

– Totta kai, kenestäkään ei tule mestaria ilman tiimin panosta, no way. Me kaikki onnistuimme. En tiennyt, että sellaista t-paitaa edes suunniteltiin. Se harmitti.

– Näin edellisellä viikolla Valentino Rossin palkintopallilla. Siellä olivat myös Lumikki ja seitsemän kääpiötä – se oli minusta mainio juttu. Olen niin taikauskoinen, etten ikinä uskaltaisi uhmata kohtaloa puuhaamalla itse mestaruusseremonioita.

– Mutta jos jotain olisin temmannut, olisin tullut korokkeelle mummon peruukissa ja keppi kädessä ja t-paidassa olisi voinut lukea: Kiidä mummi! Lempparini tallissa oli isoäiti, koska lähden varikolta niin hitaasti – pelkään, että moottori leikkaa kiinni.

Nico hokee suomeksi, että mummi, mummi.

– Minulle mummi on isänäiti Lea. Hän on minulle tärkeä ihminen siksikin, että hän aloitti tässä suvussa kilpa-ajamisen. Voitti aikoinaan tuhannen järven rallin naisten sarjan. Minä olen siis jo kolmatta sukupolvea, Nico leuhkii.

Hänen suomen kielen sanavarastonsa on edelleenkin heiveröinen. Lapsuuden perua siinä ovat sellaiset sanat kuin vauva, kakka, potta, makaronilaatikko, hiirenpapana, tuoreempia Lappi-reissujen sanoja ovat vasen ja oikea, kota.

Tänään hän toistelee silloin tällöin sellaisia fraaseja kuin eiks niin, joo joo. Kiva kiva, hyvä hyvä.

Ne hän tiputtelee sen verran osuvasti, että täytyy käydä puheissaan varovaiseksi. Ilmeisesti hän ymmärtää isän kieltä paljon paremmin kuin muut tietävätkään.

Teksti Raila Kinnunen, kuvat Kari Kaipainen

Julkaistu: 28.11.2016