Apu

Nicke Lignell joutui rajuun kolariin, kun rattijuoppo törmäsi hänen autoonsa

Nicke Lignell joutui rajuun kolariin, kun rattijuoppo törmäsi hänen autoonsa

"Aivan liian paljon annetaan anteeksi sillä perusteella, että joku on ollut humalassa tehdessään kamalia asioita."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Stefan Holmström
Mainos

Kymmenisen vuotta sitten jouduin rajuun kolariin, kun rattijuoppo törmäsi autooni. En ole pystynyt antamaan kuljettajalle anteeksi. Aivan liian paljon annetaan anteeksi sillä perusteella, että joku on ollut humalassa tehdessään kamalia asioita. Olen kuitenkin hirvittävän onnellinen, että elämäni sai jatkua. Toivuin nopean ensiavun vuoksi pian entiselleni.  Kolari pysäytti ja vaikutti pysyvästi asenteisiini. Kun palasin töihin, pelkäsin aluksi mokaavani. Entä jos pää ei pelaa? Ei auttanut muu kuin ottaa armeliaampi asenne itseä kohtaan. Eihän mokaaminen niin vaarallista ole. Opin myös ymmärtämään nyt-hetken tärkeyden. Huomisesta emme tiedä mitään. Suurin voitto elämässäni ovat vaimo ja lapset. Nämä ovat sattuman kauppoja, joissa suunnittelusta ei ole hyötyä. Tietyt asiat vain tapahtuvat, vaikka me leikimme suunnittelevamme elämää. Mutta se, saammeko pitää ihmisen vaikka vaimona tai ystävänä, vaatii päätöstä ja sinnikkyyttä.  Meillä on viisi lasta. Olen ollut hieman erilainen isä jokaiselle, sillä jokaisen syntyessä oma tilanteeni on ollut erilainen.  Sanotaan, että lapset ovat vain lainassa meillä. Kun he aikuistuvat, he eivät ole enää lapsiamme. Mutta lasten näkökulmasta me olemme täällä heitä varten, onneksi! Ettei käy niin kuin eläinkunnassa, että vanhemmat vain lähtevät. Olen jonkinlainen perfektionisti, minun on vaikea jättää asioita kesken. Vaimoni on opettanut suurpiirteisyyttä ja rennompaa otetta elämään. Anna olla, älä takerru tuohon, hän saattaa sanoa. Se auttaa: elämä jatkuu, vaikken saisikaan vaikuttaa joka asiaan.  Isäni jäi etäiseksi, meillä oli huonot välit. Nyt harmittaa, etten koskaan saanut tehtyä lopullista sovintoa hänen kanssaan. Asia jäi kummallisella tavalla auki. Hän sairastui luultavasti Alzheimerin tautiin. Maailma oli hänelle suuri uhka, minäkin.  Haluaisin oppia italiaa. Tykkään maasta, kulttuurista, ruoasta, viinistä – kaikki on kohdallaan. Tulen tosi kateelliseksi, kun kuulen suomalaisen puhuvan sujuvasti italiaa. Kun on tuollainen supliikkikansa, jonka kulttuurissa sanalla on todella sijaa, olisi hienoa osata sen kieltä.  Isoäitini hoiti minua, kun olin pieni. Hän oli aikaansa edellä: hän sanoi, että minun pitää oppia myös suomea, vaikka asuimme lähes täysin ruotsinkielisessä Tammisaaressa. Opin suomen kielen tärkeyden häneltä. Kielen opin vasta aikuisena. Nuorena pääsin rautakauppaan kesätöihin. Myynnissä oli noin 30 000 eri tavaraa, kaikenlaisia pikku nippeleitä. Ihmettelin, miten pärjään niiden kanssa. Vanhempi myyjä sanoi: ”Näytä siltä kuin tämä olisi sinulle tuttua hommaa.” Neuvo on toiminut myös teatterissa ja kaikessa työssä, missä pitää olla esillä.  Rentoudun pelaamalla biljardia. Siinä pelissä on loputtomasti oppimista. Nautin pelaamisesta, vaikka edistyn paljon hitaammin kuin nuoret. Mutta palloja voi hallita!

Teksti Leena Raivio, kuva Stefan Holmström /SPT / Lehtikuva

Julkaistu: 15.6.2017