Image

Neljä levyä kesältä



Neljä levyä kesältä

Oskari Onnisen arviot kesän kiinnostavimmista levyistä.
Teksti Oskari Onninen

Lykke Li: so sad so sexy (RCA)

Flow-vieras Lykke Lin läpimurtolevyn Wounded Rhymesin jälkeen surullisuusrintamalla on tapahtunut paljon. Hänen neljän vuoden takainen I Never Learn -levynsä on vähäisimmästä päästä, oleellisimmasta taas #sadgirl-estetiikka, joka on kehittynyt so sad today -Twitter-tili majakkanaan. Vaikka levyn nimi vihjaa muuta, So Sad Todayn hilariöösi morbiditeetti ja jopa Lana Del Reyn muovitragediat pysyvät Lykke Lin ulottumattomissa. Tuottajien Grammy-määristä ja kanyewestien- ja frankoceanientäyteisistä CV:istä päätellen toiveet ovat suuret. Mutta vaikeaa on: vuonna 2018 intensiivisinkin surunpalvonta voi näyttäytyä keskitien laimeiluna.

Let’s Eat Grandma: I’m All Ears (Transgressive)

Nuoriso, ällistyttävää. Juuri täysi-ikäistyneet Rosa Walton ja Jenny Hollingsworth ovat Let’s Eat Grandma -niminen duo Norwichin periferiakeskuksesta Itä-Englannista – eivätkä he tunne mitään genrekäsitystä, vaan ovat muotopuhtaita vain tylsimmillään. Let’s Eat Grandma on hittipoppia, 10-minuuttista progea, saksofonisooloja ja kuulostaa vuoroin Lordelta, Jamie xx:ltä, PC Musicilta, Chvrchesilta, Radioheadilta, Sonic Youthilta, Pink Floydilta, Liekiltä ja kaikelta muulta suosikkimusiikiltasi, vaikka onkin pohjimmiltaan ennenkuulematonta. Eikä I’m All Ears ole tietenkään taidelukionokkela sekamelska vaan tuntuu vuoden ensimmäisen puoliskon parhaalta albumilta. Nuoriso, ällistyttävää.

Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää (Jukan levyt)

Nousiaisen uusin on sekä erinomainen levy että pieni pettymys. Se lietsoo epäilystä, onko Nousiainen uudistaja vai onko hänen utopiansa menneessä, kuten juureva rouhinta joskus antaa ymmärtää. Parhaimmillaan Nousiainen tekee Eppu Normaalin jälkeistä rockia, jossa varhaisten Eppu-levyjen kapina yhdistyy myöhempien tuotantoarvoihin. Teema sydämettömälle sivuraiteelle livenneestä maailmasta kuulostaa ideana riskialttiilta aktiivimalli-indieltä, mutta Nousiaisen fuusio Nuuskamuikkusesta ja Hannu Karposta on liki täydellinen.

Gang Gang Dance: Kazuashita (4AD)

Manhattanilaisbändi Gang Gang Danceen on voinut aina suhtautua uuden aallon musiikkina, johon sulatetaan kiinni koko ajan lisää vaikutteita kaikkialta maailmasta ja sille kuvitelluista tulevaisuuksista, kunnes ydin on kadonnut näkyvistä. Seitsemän vuoden hiljaisuuden jälkeen ilmestyvä Kazuashita ei ole samanlaista esanssista laserpsykedeliaa kuin edeltäjänsä Eye Contact, vaan pehmyen synteettisiä new age -hallusinaatioita, joita kuunnellessa ajattelee Zaha Hadidia virtaviivaisimmillaan, ilmastoituja avaruusaluksia laskeutuneena hiekka-aavikoille ja Joy Divisionin Atmosphereä soimassa Mad Maxin Dubaihin sijoittuvassa jatko-osassa. Toisin sanoen: kannatti odottaa.

Julkaistu: 16.8.2018