Apu.fi 26.1.2018

Synnyin Ahlströmin rautaruukin maisemiin nykyään Poriin kuuluvassa Noormarkussa. Olin kaikin tavoin ­notkea, ja minulla oli valtava mielikuvitus.

Olen isätön lapsi, isästä tiedän vain hänen olleen merillä. Elin teatteria ja konsertteja harrastavan, huolehtivaisen äitini Martan kanssa. Kun Porin Teatterin sadussa avustajana näin verhojen taakse, unelmani ­romahti ja purskahdin kamalaan itkuun.

Kauppasin pikkuesineitä leikkimökissä. Rahoilla menin elokuviin ja esitin roolit kulmakunnan lapsille. Riihen peltikatolla oli hyvä stepata kuin Fred Astaire. 

Jouduin sotaan 17-vuotiaana JR1:een Viipurinlahdelle. Välirauhan tultua itänaapuri lopetti sotimisen päivää myöhemmin. Meiltä kuoli vielä monta. Lapin-sodassa jouduin lotjassa Tornion maihinnousuun. 

Äidin kuoltua 1943 muutin tätini perheen luo Tampereelle. Pääsin VR:lle ja tulin valituksi konduktöörikurssille. Kun piti lähteä Helsinkiin, Tampereen Työväen Teatteri kaipasi avustajia ja pääsin laulu­kokeiden kautta Eino Salmelaisen oppiin.

Ehdin myös sotkeutua naisiin ja kihlata kauniin tytön, mutta hän oli uskovainen ja kielsi teatterin. Kun minua pyydettiin Joensuun työväennäyttämölle, valitsin sen.

Siellä tapasin tulevan vaimoni. Kun teatteri teki konkurssin, sain kutsun Kemiin. Helinän kanssa meidät vihittiin 1948. Syntyi perhe sekä kaksi tytärtämme.

Keväällä 2016 Helinä kuoli. Hän oli ihana ihminen; 68 vuoteen emme ikinä riidelleet. Kun oma vaellukseni täällä päättyy, minulle ei tapahdu mitään. 

Kemissä kului seitsemän vuotta, kun minusta vihiä saanut Tampereen Teatterin uusi johtaja Sakari Puurunen pyysi joukkoonsa. Yleislakko hidasti asuntomme valmistumista, mutta vaimoani viehätti kylpyhuoneen ikkuna. Se oli tuolloin uutta.

Koulussa Tyttäremme menestyivät. Heillä oli järkeä ja taito käyttää sitä. Vanhempi on jo edesmennyt, nuorempi palasi 40 Saksan-vuoden jälkeen saksalaismiehineen Suomeen. Tykkään, kun tytär ei pidä minua isänä, vaan hyvänä kaverinaan.

Voin jättäytyä keskelle melua, eikä se häiritse minua. Tapanani on analysoida kaikkea. Kun katselee ympärilleen, elämän tarkoituksen löytää heti tai ei ikinä. Onnen ohi voi mennä monta kertaa.

Sir Henry Pitkinin roolista radiokuunnelmasarjassa Knalli ja sateenvarjo minut edelleen muistetaan. Käännös ja rytmi ­olivat loistavat, ja olin mukana 1979–2001.

Yhä saan kiitoksia punaupseeristani ­elokuvassa Täällä Pohjantähden alla. ­Neuvostoliitossa eivät pitäneet vääränlaisesta punaisesta. Samaan aikaan harjoittelin Helsingin kaupunginteatteriin tulorooliani, Kalle Holmbergin ohjaamassa Rikhard III -näytelmässä. Jotkut työt vain jäävät elämään.

Viliskantti nuori lääkäri teki minulle uuden, oikean polven Tampereella tekonivelsairaala Coxassa, ja kävely sujuu taas.

Eläkkeelle jäin Kansallisteatterista. Kyllä ammattini on ollut minulle oikea.

Päivitetty 31.8.2020 – Ilmestynyt 26.1.2018