Apu

Näyttelijä Vesa Vierikko kiittää vaimojaan kaikesta

Näyttelijä Vesa Vierikko kiittää vaimojaan kaikesta

"Olen ollut kahdesti naimisissa, ja minulla on seitsemän lasta. Vaimoni ovat olleet minulle tärkeitä ihmisiä, olen saanut heiltä hellyyttä, josta silloin lapsena jäin paitsi."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Jo varhaislapsuudessa tajusin, että olen aika näppärä käsistäni. Isäni oli taiteellisesti lahjakas, piirsi ja näperteli kaiken aikaa. Häneltä opin taidon tehdä käsilläni. Piirsimme hänen kanssaan ihmispään siluetteja. Toinen aloitti ja toinen jatkoi. Nauraa rätkätimme yhdessä.

Elämäni syntymäkaupungissani Lappeenrannassa oli varsin tavallista, normaalia perhe-elämää. Isäni oli armeijan palveluksessa, äitini kiertävä terveyssisar. Paras ja ainoa kaverini silloin oli velipuoleni Ilmo isäni ensimmäisestä avioliitosta. Elämä oli huoletonta.

Lapsuuteni suosikkikirja oli tietokirja Pikkujättiläinen. Luin sitä jatkuvasti. Muistan, kun vanhempani juttelivat ystäviensä kanssa pöydän ääressä ja minä ­istuin pöydän alla lukemassa Pikkujättiläistä. Muistan opetelleeni, mitä ovat ­doorilaiset ja joonialaiset pylväät.

Muutimme Tampereelle ollessani kuusivuotias. Isäni oli ostanut appensa kuljetusliikkeen ja alkoi johtaa sitä. Kolmetoistavuotiaana elämäni muuttui ratkaisevasti. Äitini kysyi eräänä päivänä, että mitä ajattelisin, jos hän muuttaisi pois. Vastasin jotenkin niin, että muuta vain, jos haluat. Äitini kanssa meillä oli aika etäiset välit.

Äitini periaatteena oli Yhdysvalloista rantautunut tiukka kasvatus. Lasta pitää syöttää tiettyyn aikaan ja syliin ei saa ottaa, vaikka lapsi itkee. Se jätti jälkensä minuun. Olen kai siksi ollut hellyydenkipeä ja kaivannut kosketusta. Kaipaan yhä.

Eron jälkeen isäni järkyttyi ja juominen paheni. Minä ja Ilmo asuimme hänen luonaan. Isän pitkät työpäivät ja ryyppääminen antoivat meille vapauden olla kuin Ellun kanat ja tehdä mitä huvittaa. Aikatauluja ei ollut. Olin helpottunut, kun isä raitistui, muutti uuden vaimonsa kanssa Sallaan, jatkoi maalaamista ja kääntyi Jehovan todistajaksi.

Teatteri tuli elämääni vähän varkain. ­Tutustuin Jarno Sinisaloon, Veikon poikaan. Hän oli pianisti, ja hän vei minut mukaansa seurakunnan teatterikerhoon. Piirsin Tenavat-näytelmän hahmoja. Olin myös mukana esityksessä. Varsinainen teatteriharrastukseni alkoi neljäntoista ikäisenä Tampereen Työväen Teatterin teatterinuorissa. Näyttelimme Työviksen Kellariteatterissa. Silloin aloin ajatella näyttelemistä ammattina. Pääsin Teatterikorkeakouluun vuonna 1976.

Olen ollut kahdesti naimisissa, ja minulla on seitsemän lasta. Olen onnellinen, että minulla on hyvät välit ensimmäiseen vaimooni Ilonaan. Nykyisen vaimoni Katin kanssa meillä on kolme lasta. Vaimoni ovat olleet minulle tärkeitä ihmisiä, olen saanut heiltä hellyyttä, josta silloin lapsena jäin paitsi.

Lapset ovat tärkeitä, ja minulla on kaikkiin hyvät välit. En ole koskaan suunnitellut lasten hankintaa. Ajattelen, että kyllä joukkoon vielä yksi mahtuu. Nuorimmat lapseni ovat kouluikäisiä, ja meteliä riittää. Siihen olen tottunut niin, että jopa ­ravintolan meteli viehättää ja rauhoittaa.

Ilman vaimojani ja lapsiani olisin todennäköisesti alkoholisoitunut, enkä olisi enää tässä ammatissa, jota rakastan.

Teksti Juha Heiskanen, kuva Petri Mulari 

Julkaistu: 19.1.2018