Apu

Näyttelijä Raimo Grönberg on oppinut, ettei jääräpäinen kiinnipitäminen ole kovin kannattavaa

Näyttelijä Raimo Grönberg on oppinut, ettei jääräpäinen kiinnipitäminen ole kovin kannattavaa

"Hyvä keskinäinen vuorovaikutus luo elämään järjestystä ja turvaa."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Timo Pyykkö
Mainos

Kolmisen vuotta sitten oloni oli huono Espoon kaupunginteatterin esityksen alla. En silti halunnut peruutusta. Esityksen lopussa minut autettiin lavalta ambulanssiin. 

Kun heräsin  sairaalassa, lääkäri kysyi, näinkö valon. Vastasin, että en nähnyt vaan maalaismaiseman, jossa minulle tuntematon ihminen käveli maantiellä. Sydämeni oli ollut 20 sekuntia pysähdyksissä. 

Haimastani löytyi kananmunan kokoinen kasvain. Olin varma, että kuolen nopeasti. Valmistin läheiset ja tein testamentin. Tuntui puhdistavalta tehdä henkinen ja aineellinen inventaario elämästä.  

Kun selvisi, että kyseessä oli vesikysta, en kiljahtanut ilosta vaan suutuin lääkäreille.  Olin jo ollut valmis lähtöön. Pian sen jälkeen koin kuin uskonnollisen heräämisen; ihme sai minut näkemään maailman toisin silmin.

Synnyin Oulussa, vartuin Kajaanissa. Minulla ei ikinä ollut monta kaveria. Paitsi isän työskennellessä leipurimestarina, kun leipuri antoi aamuisin käteeni pussin tuoreita munkkeja.

Olen koettanut välttää isäni piirteitä. Alkoholin myötä hänellä oli paljon hauskempaa muualla kuin kotona.

Äitini elää Kajaanissa hoivakodissa Alzheimerin viime vaihetta. Äidiltä opin kodin siisteyden tärkeyden. Siitä on hyötyä ammatissa, jossa pää on alati kaaoksessa.

1973 päädyin näyttämölle Kajaanin kaupunginteatterin Yrjö Nipasessa. Alun perin piti tönöttää Ruotsin patsaana, mutta päädyin nimiosaan. Teatteri vei niin, että jäin luokalleni, mutta isän toiveesta luin ylioppilaaksi ja kävin armeijan – hyvä niin.

1975  Kajaanissa uusi johtaja Kari Selinheimo palkkasi minut vakinaiseksi. Pian jo näyttelin Hamletin, ja onnistuin kait siksi, etten ymmärtänyt siitä mitään. Esityksen nähnyt Matti Pellonpää patisti teatterikouluun, jonne pääsin heti 1976.

Jo Kainuussa mielilauseekseni tuli: ”Älähän mittään!”

Elämäni iloisimpia hetkiä on ollut muutto Helsinkiin Tampereelta, jossa elin huonossa hapessa avioeron jälkeen eristäytyneenä. Maiseman vaihdon mahdollisti Espoon kaupunginteatterin johtaja Jussi Helminen tarjoamalla roolin Esitystaloudessa.

Oltuani yksin 12 vuotta avioiduin nykyisen vaimoni kanssa. Hyvä keskinäinen vuorovaikutus luo elämään järjestystä ja turvaa. Toisinaan vaimoni huomauttaa äidiltä perimästäni siisteysgeenistä. Roskia ei kuulemma tarvitse imuroida yksitellen.

Välitin kahdelle lapselleni ennakkoluulottomuutta. Heiltä opin, ettei jääräpäinen kiinnipitäminen ole kovin kannattavaa.

Nyt Lallukan taiteilijakodissa naapurina on kurssitoverini Vesa Vierikko: yksi talo, kaksi Mielensäpahoittajaa. Vierailen Tampereen Työväen Teatterissa, ja toisinaan innostun jaarittelemaan elämästä.

Elämän tarkoitus on miettiä, että kun aikanaan soitti Neiti Ajalle ja luurista kuului PIM 16.32 PIM, niin oliko täsmällinen hetki ensimmäinen vai jälkimmäinen PIM.

Teksti Hannu Koskela, kuva Timo Pyykkö

Julkaistu: 3.2.2017