Apu

Näyttelijä Pertti Koivula, 57, löysi uuden haasteen: Jännitän sitä sietämättömästi



Näyttelijä Pertti Koivula, 57, löysi uuden haasteen: Jännitän sitä sietämättömästi

Pertti Koivula on 57-vuotias helsinkiläisnäyttelijä.
Teksti Juha Heiskanen
Kuvat Kari Kaipainen

Tärkeintä on oppia löytämään onnen hetket, sillä ne ovat useimmiten millisekunnin mittaisia. Kun tunnistan, että nyt olen onnellinen, sen avulla jaksan uskomattomasti eteenpäin. Jälkeenpäin on turha haikailla, että silloin joskus olin onnellinen. Hetket on menetetty, eikä niistä ole oppinut mitään.

Olen kotoisin Ranualta, Rovaniemen eteläpuolelta. Minulla on hyvät muistot lapsuudestani. Meitä on kolme sisarusta. Veljeni Ilkka on näyttelijä ja siskoni Seija on sairaanhoitaja. Vanhempani eivät koskaan puuttuneet ammatinvalintaani. He ajattelivat, että jos näyttelijänä tienaat leipäsi ja maksat laskusi, hyvä niin.

Koulunkäynti oli helppoa. Ehkä siksi en panostanut siihen kovin paljon. Silloin mielenkiintoisempia asioita olivat kitara ja bändi.

Pääsin Teatterikorkeakouluun mielestäni vanhana, 24-vuotiaana. Olin jo opiskellut kaksi ja puoli vuotta opettajankoulutuslaitoksessa Rovaniemellä, mutta vietin enemmän aikaani Lapin ylioppilasteatterissa.

Paras suoritus joka ilta

Rehellisyys on minulle tärkeää, niin näyttämöllä kuin siviilissä. Näyttämöllä ei voi valehdella, tehdä itsestään nuorempaa tai parempaa. Yleisökin vaistoaa, milloin näyttelijä on rehellinen työssään. Näyttämöllä on yritettävä tehdä parhaansa joka ilta. Edelliset työt eivät paina mitään.

Minulla on kaksi poikaa, 24- ja 10-vuotiaat. Olen puhunut heille läsnäolosta, kuinka tärkeää on, että ihminen on läsnä. Tai se, että pienikin apu saattaa olla toiselle ihmiselle äärettömän tärkeää. Olen kokenut sen omassa elämässäni.

Vanhemman poikani kanssa olemme puhuneet paljon siitä, että jokaisen on itse puolustettava itseään ja pidettävä huoli itsestään. Kukaan muu ei sitä tee. Olen sanonut pojilleni, että uusia juttuja ei kannata pelätä. Vanhin poikani, joka on kokki, olikin vuoden Kiinassa.

Työssäni olen oppinut, että asiat, jotka saattavat tuntua hankalilta ja vaikeilta, jopa epämiellyttäviltä, ovatkin lopulta parhaita ja opettavaisia. Se edellyttää, että jaksaa tehdä töitä ja kohdata uusia, avaamattomia ovia. Pitää olla sitkeä, eikä tyytyä siihen, mitä jo osaa ja tietää.

Tanssi on intohimoni

Olen löytänyt jälleen intohimoni, tanssin. Käyn jatkuvasti tanssimassa, siinähän saa luvan kanssa olla lähellä toista. Uuden tanssin, vaikka rumban opetteleminen on vaikeaa, mutta miten hauskaa on, kun sen oppii. Tanssien kuningaslaji on argentiinalainen tango. Siinä on yksi vartalo ja neljä jalkaa.

Uusin haasteeni on monologinäytelmä. Vaikka olen ollut näyttämöllä 40 vuotta, jännitän ensimmäistä monologinäytelmääni sietämättömästi.

Itsetuntoni ei kärsi siitä, että kysyn, jos en osaa. Kun remppasin 2000-luvun alussa rintamamiestaloa, niin sehän oli järjetön työleiri. Selviydyin kysymällä ammattilaisilta, miten tehdä. Vaikka remppa oli raskas, se oli myös opettava ja palkitseva.

Julkaistu: 13.7.2018