Apu

Näyttelijä Kirsti Wallasvaaran usko elämään ei ole katkennut hetkeksikään



Näyttelijä Kirsti Wallasvaaran usko elämään ei ole katkennut hetkeksikään

"En ollut ikinä ajatellut sairastuvani, kun elokuussa 2015 diagnosoitiin rintasyöpä. Olin tuudittautunut elämään 100-vuotiaaksi."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Kari Kaipainen

Synnyin Helsingissä, josta pian muutimme Lappeenrantaan puutaloon. Kolmen vanhana nauratin tikapuilta pihan väkeä. Se tuntui hyvältä, ja oli ehkä ensimmäinen kipinä tulevaan ammattiini. 

Kyläkoulun aloin Askolassa, josta proviisori-isämme sai apteekin. Isä oli humanisti, toisinaan ankara. Hän yritti kasvattaa viittä lastaan sunnuntaisin. Suoraan en isää uhmannut, mutta tuli vaihe, että hyppäsin ikkunasta, nousin Porvoon-bussiin ja lähdin seikkailemaan, usein elokuviin.

Äiti oli suurenmoinen kotiäiti, hänellä oli myös pieni kemikalioliike. Äidinäiti oli kauppiassukua Hollannista, 98-vuotiaaksi elänyt mieletön kosmopoliitti, aina iloinen ja meidän lasten puolella.

Itse en ole hääppöinen kasvattaja. Poikiani kehotin uskomaan itseensä. Aina ei tarvitse seistä kädet housunsaumoja pitkin.

Nyt he sanovat minua anarkistimummoksi. Toisella on kaksi poikaa, toisella tytär, maailman suloisin pikku enkeli. Luen satuja omasta päästäni ja olen Peppi Pitkätossu, että he pääsevät teatterista jyvälle.

Koulussa minut valittiin näytelmiin. Oppikoulussa Porvoossa sain hyvää palautetta, kun vaihdoin perinteisen laulun äkisti oopperaksi. Tuolloin minusta tuli Killi. Se on pehmeämpi kuin vaativa ja suuriin draamoihin viittaava Kirsti.

Teatterikoulun aikana tärkeä opinahjo oli Ylioppilasteatteri. Porukassa kasvatimme toinen toisiamme, ja eron hetki oli vaikea.

Iloitsin, kun Mikko Niskanen löysi minut Käpy selän alla -elokuvaansa. Alaa hallitsivat vielä Kansallisteatterin vähän yli-ikäiset näyttelijät. Me nuoret pääsimme lähelle ”ranskalaista tyyliä” näytellä elokuvaa.

Kun siirryin Tampereen Työväen Teatterista 70-luvun alussa KOM-teatteriin, minulle porvarillisessa ympäristössä kasvaneelle avautui työväen lauluaarteisto, josta en aikaisemmin ollut kuullut paljoakaan.

Miehet, joiden kanssa olen seurustellut pitkään, ovat kaikki olleet tahtoihmisiä. Heidän kanssaan olen pärjännyt, koska olen niin kiva, niin Killi. Välillä tosin karjun, mutta se liittyy ammattiini. Viimeisimmät 25 vuotta olen ollut Jari Kilposen kanssa, hän on puuseppä Kuhmosta.

En ollut ikinä ajatellut sairastuvani, kun elokuussa 2015 diagnosoitiin rintasyöpä. Olin tuudittautunut elämään 100-vuotiaaksi. Nyt on siinä ja siinä, toteutuuko tavoite. Jouluna 2015 syöpä oli nitistetty, etäpiste maksassa koteloitunut ja hoidot loppu, paitsi tarkkailu varmuuden vuoksi.

Usko elämään ei kadonnut hetkeksikään. Tosin kun kynnet ja tukka lähtivät, ajattelin, että olisin voinut vanheta vähemmän rankastikin. Koska elämä on ihanaa, olisi kiva syntyä uudelleen. Toi­sella kerralla osaisin jo paremmin elää täällä.

Tykkäsin  näytellä Lahden kaupunginteatterissa Laura Ruohosen Olgaa. Iäkkään naisen ja hänen kotiinsa murtautuneen puoliroiston rakastumisesta saisi elokuvan. Terveiset ohjaajille: Vastaan kyllä kutsuessanne minut takaisin parrasvaloihin...

Teksti Hannu Koskela, kuva Kari Kaipainen

Julkaistu: 20.1.2017