Apu

Näyttelijä Jukka Leisti osaa ommella, kokata ja silittää



Näyttelijä Jukka Leisti osaa ommella, kokata ja silittää

"Vanhempiani seuratessa opin tarkkailukykyä ja hoksaustaitoa. Olen yhä omavarainen kodin askareissa."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Harri Hinkka

Istuin sinisen Hopeanuolen tarakalla, kun aamuisin lähdimme isän kanssa ongelle Karhulan Käpylästä Kymi-joelle. Kuusimetrisiin pohjaonkiimme tarttui ahventa, haukea, säynävää ja lahnaa, josta isä valmisti maailman parasta suolakalaa.

Olimme aika vilpereitä veljeni ja siskoni kanssa. Laskimme omakotitalon yläkerrasta rappusia pulkalla alas ynnä muuta.

Isä ajoi isoa nosturia tehtaassa. Hän rakensi minulle Finnairin Dakotan ja sisarelleni nukkekodin valoineen. Katsellessani opin tarkkailukykyä ja hoksaustaitoa. Olen yhä omavarainen kodin askareissa. Osaan ommella, silittää ja kokata.

Äiti oli tiukkakin mutta pääosin lempeä. Koulusta tullessa odotti jokin kiva naposteltava, vaikka viinirypäleet.

Koska olin pieni, kalpea, hörökorvainen pisamanaama, joku koulussa tuli aina vuorollaan minua muksimaan. Vaikka lapsena tahtoi unohtaa nopeasti, jonkinlainen pelko siitä jäi aikuisuuteen asti.

Kun paljon puuhastelee, aina jotain jää takaraivoon. Olen työskennellyt leipurina, pullakuskina ja lihanleikkaajana. Kun kerran jäähuoneessa lauloin makkaramassaa sekoitellessani, Kotkan kansannäyttämöläinen kuuli ja pyysi kesäteatteriin esiintymään.

Sana kiiri. Minua pyydettiin Varkauden teatteriin sekä Riihimäelle, jonne lähdin. Seuraava kutsu tuli Hämeenlinnaan ja sitten Tampereen Teatteriin, jossa viihdyn.

Minua on pidetty koomikkona, mutta en pidä itseäni humoristina. Naurattamisesta näyttelijänä olen aina ajatellut, että pieni on kaunista vaikka korvat kasvavatkin.

Hahmoni Tuttiritari ei kiusaa edes itseään. Paitsi että tutinimeskelyssä on päällä lakko, joka välillä lipsuu. Pikku Kakkosen Pekka Salo keksi hahmon, jolle annoin sielun. Nyt olen ratsastamassa Tampereen Teatteriin henkilökohtaisessa hengentuotoksessani Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus.

Ensimmäinen poikani kuoli 27 vuotta sitten, muutaman kuukauden ikäisenä. Se vei pohjaa elämästä, mutta minulle hän on aina läsnä – eturaivossa. Mihinkään täällä ei koskaan totu, paitsi että jokainen täältä joskus lähtee. Muistot onneksi elävät.

Kun Poikani Sasu syntyi noin vuoden päästä, minut valtasi koko se tunnetila, joka lähtee varpaista ja ulottuu päälaelle asti. Olisin mestari, jos sen saisin näyttämölle.Rakkautta on, että minä nyt olen tämmöinen isä, joka maksaa 25-vuotiaan pojan puhelinlaskun ja miettii, koska mahtaa tulla aika, että hän maksaa senkin itse.

Naisilta opin hyviä, positiivisia asioita, mutta vielä on niin paljon opittavaa, että ehkä aika ei riitä. Joka tapauksessa olen feministi.

Kun itse mätkähdän elämästä, olen parissa sekunnissa joku muu, vaikka navettakissa. 

Mottoni on ”parempi alamäkeä kuin jumalattoman huonoa ylämäkeä”.

Teksti Hannu Koskela, kuva Harri Hinkka / Tampereen Teatteri 

Julkaistu: 3.3.2017