Apu

Näyttelijä Aino Seppo: Kahden taiteilijan avioliitossa tarvitaan tilaa. Se on otettava vaikka kyynärpäätaktiikalla.

Näyttelijä Aino Seppo: Kahden taiteilijan avioliitossa tarvitaan tilaa. Se on otettava vaikka kyynärpäätaktiikalla.

Olen pyrkinyt olemaan uusperheemme lapsille keskusteleva, kuunteleva ja tukeva aikuinen. Aviomieheni Esko Salmisen vanhemmilla lapsilla on omat äitinsä, sille tontille en ole pyrkinyt koskaan.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Sain 50-vuotislahjaksi lapsena Ystäväkirjaan täyttämäni sivut. ”Mikä sinusta tulee isona” -kohdassa luki: näyttelijä. Jossain vaiheessa haave jäi jalkoihin, sillä pidin itseäni liian ujona. Haave oikeudenmukaisuudesta sai minut aloittamaan juristinopinnot.  Ajattelin, että voisin puolustaa heikompia ja päästä vaikuttamaan ihmiskohtaloihin. Pian tajusin kuitenkin, että jään harmittelemaan, jos en edes yritä toteuttaa unelmaani näyttelijän ammatista. Mielikuvissani kesä on parhaimmillaan silloin, kun aurinko paistaa, merivesi on lämmennyt ja haistan saunan lämmityksen tuoksun vatukkoon tai kuistille, jossa olen tekemässä salaattia. On minulla matkageenikin, mutta kesät haluan viettää mökillä niin pitkälti kuin mahdollista. Kannamme saarimökillemme juomavedetkin mantereelta. Meille askeettisuus sopii. Aika on mieliaiheeni. Erityisen merkilliseltä aika tuntuu, kun sen saa pysähtymään. Kun elämän tehokkuusvaatimukset poistuvat eikä tarvitse hoitaa kuin oleellisimmat. Siinä ajan toisessa ulottuvuudessa voi vain istua kalliolla ja katsella merta. Kaikenlainen liikunta on tärkeää. Luojan kiitos olen päässyt pois siitä, että liikuntaa pitäisi suorittaa. Kesti jonkin aikaa ennen kuin tavoitin joogan idean. Liikkuvuuden ja kehon tasapainon ylläpitämisen lisäksi jooga auttaa keskittymään ja pysähtymään. Sykkeen ei tarvitse nousta eikä aina tarvitse tulla hiki. Välillä jätän kirjojen loppuratkaisun lukematta. Silloin, kun en millään halua päästää tarinasta irti. En ole hyvää hissiseuraa. Kärsin ahtaan paikan kammosta, ja jos menen hissiin, aina tulee joku vika. Toissa viikolla yritin isojen kantamusten takia käyttää kotitalomme uutta hissiä. Ylhäällä ovi ei auennut, ja kellariin jouduttuani en meinannut päästä pois. Enää en käytä hissiä edes pakon sanelemana. Opettelen kaaoksen ja keskeneräisyyden sietokykyä. Elämä on hyvä koulija. Mikään ei tietenkään ole koskaan valmista. Ainut, mikä on pysyvää, on muutos. Uskon olevani aika empaattinen. Välillä se on myös kuluttavaa. Varsinkin, jos huomaan ottaneeni kantaakseni asioita, joihin en pysty vaikuttamaan. Olen pyrkinyt olemaan uusperheemme lapsille keskusteleva, kuunteleva ja tukeva aikuinen. Aviomieheni Esko Salmisen vanhemmilla lapsilla on omat äitinsä, sille tontille en ole pyrkinyt koskaan.  Mutta mielelläni olen antanut omille lapsilleni neuvoja ja elämänohjeita. Siinä mielessä olen ollut varmaan vähän ärsyttäväkin. Kahden taiteilijan avioliitossa tarvitaan tilaa. Jos toinen ei anna, toinen ottaa vaikka kyynärpäätaktiikalla. Unelmoin pienistä onnenhetkistä, kuten viikonloppuaamuista, jolloin saa nukkua pitkään.

Teksti Leila Itkonen kuva Heidi Strengell

Julkaistu: 26.5.2017