”Toi on just sitä osastoa, jota me ei tähän ohjelmaan haluta.”
Naurun tasapaino on stand up -komiikan kykykilpailu, lajinsa Idols, jota TV2 alkaa esittää kesällä. Olen soittanut ohjelman tuottajalle Markku Mastomäelle ja kertonut, että haluaisin osallistua kilpailuun.
Idea on omani ja eikä mielestäni lainkaan kummallinen. En ole koskaan kokeillut stand upia, mutta pidän kyllä itseäni hauskana. Aivan niin kuin kovakuntoisina itseään pitävät ilmoittautuvat maratoneille ja pöytälaatikkorunoilijat lähettävät rivejään lyriikkakilpailuihin, me joilla on pakonomainen tarve vitsailla, kokeilemme stand upia. Ja meitä on paljon. Siksi Mastomäkikin suhtautuu ajatukseen osallistumisestani penseästi: haku ohjelmaan on ollut käynnissä vasta hetken ja kovatasoisia hakemuksia on kuulemma tullut jo valtavasti. TV2:n ohjelmaan ei haluta monista kykykilpailuista tuttua räpiköintiä ja nöyryytystä, vaan koomikoita, joilla on jo esiintymiskokemusta. Jyväskylässä, Helsingissä ja Tampereella pidettäviin alkukarsintoihin valitaan 50 koomikkoa, joista kymmenen pääsee jatkoon. Heistä kuvataan varsinainen Naurun tasapaino -ohjelma, jonka voittaja saa 20 000 euron rahapalkinnon sekä Suomen-kiertueen.
Illalla työpäivän jälkeen Mastomäki soittaakin takaisin. Pääsisin sittenkin osallistumaan Jyväskylän karsintoihin ravintola Ilokivessä. Kun asia varmistuu lopullisesti, keikkaan on enää neljä päivää aikaa eikä minulla ole ainuttakaan vitsiä valmiina.
Karsinnoissa jokaisella kilpailijalla on neljä minuuttia aikaa esiintyä. Kilpakumppanini ovat kokeneempia ja heille sen täytyy olla naurettavan lyhyt aika. On vain valittava parhaat jutut valmiista ja jo moneen otteeseen yleisön edessä testatusta materiaalista. Minulle neljä minuuttia on kuoppa, joka on lapioitava täyteen uusia vitsejä luottaen siihen että ne toimivat.
Pitäisi vain vielä keksiä ne vitsit.
Ensin on päätettävä, millainen koomikko haluaisin olla. Suomalaisten stand up -koomikoiden esiintymistavat voi panna riviin, jonka päissä ovat Sami Hedberg ja Ismo Leikola. Tämän hetken ehkä suosituin kotimainen koomikko Hedberg on iso ja rehvakas suupaltti, jonka huumori perustuu mieluummin suuriin eleisiin kuin oivaltaviin havaintoihin. Leikola taas on ollut kymmenen vuotta suosittu oikeastaan päinvastaisesta syystä. Mutiseva Leikola perkaa aiheensa tarkasti kuin lapsi päivänkakkaran: huumoria syntyy, kun aiheiden kehittelyä jatketaan liioitellun kauan. Loput suomalaiskoomikot mahtuvat näiden ääripäiden väliin, lukuun ottamatta ehkä sellaisia one liner -koomikoita kuin JP Kangas tai Robert Pettersson. He eivät rakenna esityksiään tarinoista vaan yksittäisistä sanaleikeistä.
Leikolamainen tyyli tuntuu luontevammalta kuin henkseleiden paukuttelu. Ensikertalaisen, joka käyttää S-koon paitoja, koon 44 takkeja ja silmälaseja, ei varmastikaan kannata ryhtyä rehvastelemaan.
Internetistä löytyy ohjeita stand up -tarinoiden kehittelyyn. Sivusto www.SoYouWanna.com neuvoo aloittamaan jakamalla paperiarkin kolmeen sarakkeeseen. Ensimmäiseen tulisi kirjoittaa ne asiat, jotka huolestuttavat minua, toiseen asiat, jotka suututtavat minua ja kolmanteen asiat, joita pelkään. Tämän lisäksi sivustolla neuvotaan kirjoittamaan paperille omat negatiiviset persoonallisuuspiirteet. Ohjeiden laatijoiden mukaan yleisön on turvallista nauraa niille, jos koomikko kerran on itsekin valmis laskemaan leikkiä itsestään. Kolmas ohje on tehdä lista omista erityispiirteistä, fyysisistä tai sisäisistä.
Vaikuttaa niin hankalalta ja insinöörimäiseltä, että päätän luottaa tutumpiin keinoihin: iltapäivälehtiin, vaimon apuun ja siihen, että valmista kyllä tulee, kun deadline on näin lähellä.
Olen aina rakastanut hyviä jutunkertojia. Heitä, jotka ottavat itselleen tilaa, vaikka keskustelunaiheet olisivat kuinka arkisia. Se voi olla baari-ilta tai illanistujaiset. Vaihdetaan kuulumisia ja kerrotaan kiireestä töissä tai kotona. Osa tyytyy raportoimaan, mutta toiset pysäyttävät tilanteen, pukevat sanottavansa tarinaksi ja ottavat sille aikaa. Pohjustus, petaus ja pam! Nauretaan, otetaan hörpyt lasista. Tarinankertoja hehkuu maalintekijän tyytyväisyyttä. Pysäyttävästi kerrottu tarina on Granlundin ilmaveivi ja Maradonan pitkä kuljetus, suvereenia yksilötaitoa, joka tekee muista sivustaseuraajia.
En voi sanoa olevani kuvatunlainen jutuniskijä, en tosiaankaan. Olen sellaiseen aivan liian ujo ja juuri siksi ihailenkin heitä. Jäljet vievät tietenkin lapsuuteen. Äitini oli niin pitkään meidän lasten kanssa kotona, että hän ei oikein voinut joutua tilanteisiin, joista iskeä meille tarinaa. Suomenruotsalainen isäni opetteli suomen vasta aikuisiällä ja jokainen tietää, että tarinan iskeminen vieraalla kielellä on työlästä, kun jo pelkkä aikuiselta vaikuttaminen on vaikeaa. Lyhyistä, keskustelun väliin heitetyistä lauseista tuli hänen tapansa olla hauska. Samalla tavalla hän kuittasi nekin aiheet jotka olisivat vaatineet useita peräkkäin aseteltuja lauseita. Huomaan olevani aivan samanlainen.
Siksi olen aina ollut parempi sen kaltaisessa sanailussa, joka muistuttaa lyhytsyöttöpeliä. Keskusteluissa, joissa on käynnissä ääneen lausumaton kilpailu siitä, kuka onnistuu naulaamaan aiheen niin, että muut eivät voi enää nokittaa. Kuka on se, joka syöttelyn jälkeen tekee maalin.
Stand upissa on kysymys tästä kaikesta. Halusta olla huoneen hauskin ja halusta olla se, joka saa kaikkien huomion vedettyä itseensä. Se on niin yleinen ja inhimillinen toive, että lajin suosio on helppo ymmärtää. Open mic -klubeja, joille kuka tahansa voi mennä esiintymään, on Helsingissäkin monia. Kulmakuppiloiden stand up -klubit ovat tämän päivän karaokebaareja. Ne ovat helpoin tapa yrittää tuotteistaa oma oletettu hauskuus. Sami Hedbergin nelihenkinen Show House – Sami Hedberg Oy esimerkiksi on ohjelmapalveluyritys, joka järjestää klubeja, kiertueita ja festivaaleja ja välittää esiintyjiä ties millaisiin tapahtumiin. Jo toissa vuonna yrityksen liikevaihto oli yli 800 000 euroa. Televisio ei ole enää mikään vaihtoehto: sinä aikana kun stand up on ollut Suomessa suosittua, televisiossa ei oikein ole ollut muita kotimaisia huumoriohjelmia kuin Pasila ja Putous.
”Aina kun junat on myöhässä, niin konduktööri kuuluttaa, että myöhästyminen johtuu muusta junaliikenteestä. Jos junan myöhästyminen aina johtuu edellisestä junan myöhästymisestä, niin koska se ensimmäinen oli? Joskus 1970-luvulla, kerran yksi ukkopekka oli tunnin myöhässä ja vieläkin vahinko kiertää.”
Vitsi on Ismo Leikolan ja kertoo, millaisista aiheista maamme koomikot vitsailevat: miesten ja naisten eroista, maakunnallisista erityispiirteistä, seksistä ja VR:n junista. Toimittajataustainen Jukka Lindström on suosittu koomikko, jolla on esityksissään pitkiä vitsejä esimerkiksi työoloista Applen sopimusvalmistaja Foxconnin tehtailla, mutta Lindström on mieluummin poikkeus kuin standardi. Yleisö on tottunut nauramaan aiheille, jotka ovat helppoja ja läheltä.
Helsingin Sanomien Nyt-liitteen tammikuisessa pop-esseessä tämä nähtiin kotimaisen lavakomiikan ongelmana. Kirjoittaja Erkka Mykkäsen mukaan kotimainen stand up on harmitonta vitsiviihdettä sen sijaan, että se ottaisi poliittisesti tai yhteiskunnallisesti kantaa tai olisi aidon henkilökohtaista. Esimerkkinä päinvastaisesta Mykkänen käytti Yhdysvaltain tämän hetken suosituinta stand up -koomikkoa Louis C.K:ta, joka todella on vienyt henkilökohtaisuuden äärimmilleen. Tällä hätkähdyttämiseen perustuu myös hänen suosionsa: Louis C.K:n elämässä ei tunnu olevan saareketta, joka olisi niin henkilökohtainen ja intiimi, että siitä ei voisi kirjoittaa juttuja stand up -esiintymisiin. Toinen syy suosioon on tuotteliaisuus: Louis C.K. on tunnettu siitä, että hänen esityksissään on aina runsaasti uusia vitsejä mukana.
Esseen viesti oli joka tapauksessa tuttu: väärin naurettu.
Mutta kuinka muutenkaan suuri stand up -yleisö osaisi nauraa? Stan Saanila järjesti maamme ensimmäiset stand up -illat 1990-luvun alussa ja laajempaan tietoisuuteen laji nousi vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. Ennen Saanilan klubeja ja osin jälkeenkin esitetty huumori tarkoitti silti mieluummin senkaltaisia nimiä kuin Jaakko Teppo tai Jope Ruonansuu, vielä aikaisemmin Irwiniä, Veikko Lavia tai Esa Pakarista. Suomalainen lavakoomikko oli kuplettilaulaja maakunnasta. Television 1990-luvun suosituin huumorisarja, tamperelainen Kummeli, ei ollut kovin kantaaottava sekään.
Siksi päätän pelata varman päälle ja keskittyä navanalusvitseihin. Kumpikaan ei ole minulle luontaista, mutta vielä pahempaa olisi, jos en saisi ketään nauramaan. Pääsen lisäksi helposti aiheeseen, onhan kyseessä ensimmäinen kertani. Siitä, että tämäkin kerta kestää vain neljä minuuttia, tulee esitykseni aloitus. Sen liioittelusta, mitä kaikkea siinä neljässä minuutissa aikoinaan ehti tehdä: ehti käydä suihkussa, treffeillä, kaupassa ja niin edelleen. Kellotan ensimmäisen vitsiraakileen, lähes minuutti.
Ja sitten saman päivän Ilta-Sanomissa on kolumni aiheesta, jonka täytyy sopia ensimmäisen vitsini perään jollakin tavalla. Häpykarvojen ajelusta on tullut niin yleistä, että satiaisille ei tahdo olla enää elinympäristöjä. Lajia uhkaa sukupuutto. Googlella löytyy Uuden Suomen uutinen, jossa australialaiselta klinikalta raportoidaan, että he törmäsivät tähän täilajiin edellisen kerran vuonna 2008.
Tämän täytyy olla käyttistä! Mutta minne veisin vitsin satiaisista? Ajatus lääkäristä, joka muistaa viimeisen kohtaamisensa hyvinkin tarkasti on hauska. Voisiko sitä verrata eläkeläiseen, joka muistaa samanlaisella tarkkuudella Mainilan laukaukset? Tai kun hän näki ensimmäisen pullon Coca-Colaa Suomessa olympiavuonna 1952? Se oli aurinkoinen päivä, muistan kuinka join aamulla kupillisen kahvia keittiön ikkunan alla. Jos narisuttaisin vähän ääntäni ja puhuisin hitaasti. Tai jos tähän viimeiseen mohikaaniin suhtautuisi kuin viimeiseen veteraaniin. Kuinka se pitäisi arvokisoissa tsemppipuheita maajoukkueen pukukopissa, hypähtelisi Linnan juhliin ensimmäisenä ja istuisi presidentin vieressä.
Ajatus siitä, että matkustaisin Jyväskylään yleisön eteen kertomaan tällaisia juttuja, tuntuu päättömältä. Naurattavatkohan nämä aiheet todella ketään?
Täytyy kysyä ammattilaiselta.
Marko Kämäräinen on parimetrinen ja laiha, pitkät kädet kuin kaksi löysävartista lapiota. Eat&Joy-maatilatorin kahvilan puupöytä näyttää nukkekodin huonekalulta, kun Kämäräinen kumartuu sen ylle ja kauhoo lusikkaansa perunanpaloja kalakeittolautaselta.
Jyväskyläläinen Kämäräinen on vuodesta 2001 esiintynyt entinen luokanopettaja, joka aikoinaan tutustutti Ismo Leikolankin stand upiin. Nyt Kämäräinen on Helsingissä työreissulla, illalla on esiintyminen elektroniikkavalmistaja Fujitsu Siemensin firmajuhlissa. Pyysin Kämäräistä tapaamiseen, jotta hän voisi kertoa mielipiteensä vitseistäni. Jos ne ovat hänen mielestään huonoja, ehtisin vielä esiintymispäivän aamuna muokata niitä.
Kämäräinen aloittaa yleisemmällä ohjeella. Hän sanoo, että tärkeintä on olla aito.
”Se on tärkeetä mitä sanot aluksi. Olisi hirveän hyvä, jos ensimmäinen juttu kertoisi sinusta. Kun menet siihen ihmisten eteen, on sun tehtävä kertoa, kuka olet. Kannattaa olla rehellinen, se tekee sekä seuraamisesta että kertomisesta monin kerroin hauskempaa. Ja siitä ei ole ainakaan mitään haittaa, jos viimeinen juttu on tosi kova.”
Kämäräisen koomikonura alkoi opettajaopintojen jälkeen Lahden kansanopiston teatterilinjalla, jossa Lappeenrannan kaupunginteatteria nyt johtava Jari Juutinen opetti opiskelijoilleen myös komiikkaa.
”Kyllä mulla sellainen haave oli, et musta tulis näyttelijä”, Kämäräinen sanoo.
”En todellakaan ole mikään ekstrovertti, vaan mielestäni sivustakatsoja. Koulussa oli aina se urheilijanuorten porukka, joka istui sohvalla ja pisti ohikulkijat sanallisesti nippuun, niin mä en todellakaan ollut niitä. Kuuntelin sivusta, et vitsi, mistä noi keksii noi juttunsa.”
Kämäräisen ensimmäiset esiintymiset olivat lahtelaisen teatteri Vanhan Jukon kahvion nurkassa keväällä 2001. Vastavalmistunut opettaja vitsaili yli kymmenen minuuttia hirviöoppilaista, -kollegoista ja -vanhemmista. Seuraavan kerran Kämäräinen esiintyi saman vuoden syksyllä Jyväskylässä. Opettajavitsejä oli mukana enää parin minuutin verran, mutta niiden pitäminen mukana ohjelmistossa alkoi tuoda Kämäräiselle yleisöä. Teini-ikäisten lasten vanhemmat tulivat uskoutumaan vaikeuksistaan Kämäräiselle.
”Ensimmäisten settien kasaaminen oli peiliin katsomista. Kuka mä olen, siitä se lähti. Nyt jos keksii aiheen, joka saa heti aikaan naurahduksen omassa mielessä niin tietää, että siitä syntyy vitsi.”
Kämäräinen sanoo, että neliminuuttisen voi rakentaa kolmella tavalla: koko esitys yhdestä teemasta, monta one lineria peräjälkeen tai sitten kolme neljä itsenäistä juttua. Juuri tämän verran juttuja on paperiliuskassa, jonka ojennan pöydän yli Kämäräiselle. Ja koska vitsit on tarkoitus kertoa ääneen yleisölle, aloitan esitykseni Kämäräiselle. Vitsit ovat henkilökohtaisia ja kesken ja niiden esittäminen ventovieraalle keskellä päivää kahvilassa tuntuu hirveältä. Ei siltä kuin havahtuisin ilman vaatteita Stockmannilla vaan mieluummin siltä kuin havahtuisin tavaratalosta aina uudelleen ilman vaatteita kuulutuksiin, joissa herkutellaan elämäni kiusallisimmilla hetkillä. Punastun enkä pysty painottamaan vitsejäni oikein, ääneni murtuu kurkkuun.
Kämäräinen kuuntelee. Nyökkäilee ja ynähtelee. Mutta ei naura.
Ensimmäinen varsinainen vitsini on vaimon keksimä aasinsilta ensimmäisestä kerrasta ja sijoittuu ruokakauppaan. Se kertoo siitä, kuinka kondomien kanssa on täysin mahdotonta ostaa mitään muuta. Muut asiakkaat vetävät näistä muista ostoksista omat johtopäätöksensä, olivat ne sitten hedelmiä, pastaa, urheilujuomaa tai juustoa. Vitsin idea on näiden johtopäätösten vieminen liioitellun pitkälle, niin, että urhailujuomasta on lyhyt matka sängynlaidalla istuvaan Paavo M. Petäjään.
Kämäräinen alkaa kehitellä vitsiä pidemmälle.
”Kyllä mä ton tunnistan. Jos jonkin asian ostamisessa on jotain kuumottavaa, niin noiden. Voisko olla niin, et sä oot siinä kassalla siinä esiintymistilanteessa: tää tuntuu yhtä piinaavalta tää esiintyminen kuin kondomien ostaminen. Hart Sport on hyvä keksintö, pidä se, se on kivan kuuloinen sana ja mukava vanha merkki. Ja sit tossa kun sä sanot, et ei voi ostaa juustoja, niin se on ehkä vähän ohkanen. Mä näen sussa tollaisia woodyallenmaisia piirteitä, tee siitä maailma! Tee maailma siitä, kun sä ostat kortsuja ja juustoja!” Kämäräinen intoilee ja heiluttaa suuria käsiään ilmassa.
”Sun pitää tavoittaa se kassalla oleminen, sun pitää tavoittaa se kiusaantuminen. Jos sulla ei ole tuoretta kokemusta, niin menet täältä kaupan kautta kotiin.”
Toinen vitsini perustuu Helsingin Sanomissa vuodenvaihteessa olleeseen lehtijuttuun. Juttu kertoi venäläisperheiden lomanvietosta Suomessa, ja siinä kysyttiin venäläispojalta, mitä hän haluaa Suomessa nähdä. Pojan vastaus huvitti minua jo tuoreeltaan uutena vuotena: hän toivoi näkevänsä joulupukin, tonttuja ja ahman. Vitsi olisi mielestäni valmis, kunhan pojan toiveen vain kertoisi rehvakkaasti: ahma, vittu mikä toive! Ahma! Ei tule tapahtumaan, mä olen asunut Suomessa 35 vuotta enkä ole koskaan nähnyt ahmaa. Uudenvuoden aattona pojan isä ampuu pihalla raketteja mut poika ei suostu tulemaan mukaan, kun vuokramökin ikkunan alta voi ihan kohta mennä ahma.
Kämäräinen tarttuu kiroiluuni. Seuraa pitkä puheenvuoro ylä- ja alastatuksesta: Jos olen esitykseni alussa häpeissäni kaupassa, en voi heti perään ottaa rehentelevää asennetta ja arvostella pikkupojan toiveita. Jutut olisi hyvä kertoa samalla kertojanäänellä.
”Mieti, millä statuksella olet vetämässä. Tässä on tullut niin paljon näitä ideoita, että et voi millään viedä näitä kaikkia mun ideoita maaliin. Kerrot vaan ne, jotka herättää sinussa tunteita”, Kämäräinen sanoo, kun parin tunnin keskustelu alkaa olla ohi.
Olisiko vielä viimeistä neuvoa?
”Olet vain rehellinen ja lataat esitykseen kaiken.”
Ravintola Ilokiven takahuone on kuin vakavikon painajaisunesta. Pienen makuuhuoneen kokoiseen koppiin on pakkautunut 15 suulasta koomikkoa, jotka olisi helppo kuvitella markkinoille myymään metrilakuja tai vesirinkeleitä. Olen halunnut tänne itse, mutta nyt kaipaisin edes kynää ja ruutuvihkoa, joiden suojaan normaalisti tällaisissa tilanteissa vetäytyisin. Tuntuu kuin olisin kriittisellä pyöräretkellä autokaupassa, mutta turha silti kakistella. Kohta pitäisi kertoa alapääjuttuja salilliselle tuntemattomia. Valtaosa heistä on varmasti opiskelijoita, sillä Ilokivi on Jyväskylän yliopiston ylioppilastalon klubi.
Takahuoneessa kukaan ei juo alkoholia, vaan lääkekaapin kokoisesta jääkaapista napsitaan limpparitölkkejä. Niin kuin tämänkaltaisissa kykykilpailuissa aina, pari-kolmekymppiset osallistujat ottavat touhun tosissaan. Moni heistä on keikkaillut jo useamman vuoden, osa työkseenkin. Kilpailukeikka on heille kuin julkinen työhaastattelu. 20 000 euron palkinto ja oma kiertue olisivat hyvä palkka yleisön hauskuuttamisesta.
Muut esiintyjät näyttävät tuntevan toisensa ja toistensa vitsit entuudestaan. Arvelin, että takahuoneessa olisi kyräilty ja varottu paljastamasta omia vitsejä muille, mutta niistä puhutaankin aivan avoimesti. Aivan kuin takahuoneessa olisi nippu popyhtyeitä: kaikilla on omat hittinsä, joita he kiertävät esittämässä ja joiden varastaminen olisi väärin.
Mustaan t-paitaan ja mustiin farkkuihin pukeutunut Jaakko Suomala laulaa takahuoneessa Bon Jovin kappaletta You Give Love a Bad Name. Kertosäe Shot through the heart / and you’re to blame/ darlin’ / you give love a bad name on kuitenkin muutettu muotoon, jossa sana heart on korvattu sanalla penis.
Taru Susi -niminen koomikko on kirjoittanut vitsiensä aiheet käsivarteensa kuin tatuoinniksi. Itse olen kirjoittanut vasempaan kämmeneeni viisi avainsanaa siltä varalta että sattuisin unohtamaan vitsini. Lista on myös muistutus vitsien järjestyksestä: harjoittelin esitystäni koko iltapäivän hotellihuoneessa, mutta kävelymatkalla ravintolaan päätin kääntää esitykseni ympäri. Viimeinen vitsini on nyt Kämäräisen ohjeiden mukaisesti tosi hyvä. Keksin aamulla junassa sen maailman, jota Kämäräinen kondomivitsiin halusi.
Juontajan kuulutus katkaisee odotuksen. Kello on kahdeksan, ja illan esitysten on määrä alkaa. Kuuluttajalla on kuitenkin muuta asiaa. Show’n alku siirtyy. Tulijoita on luultua enemmän ja jonoa vielä ulos asti. Jännittää niin paljon, että en halua jäädä takahuoneeseen. Pelkään että muiden jännitys tarttuu. Baaritiskiltä ravintolasalin perältä ymmärrän, että sali tulee täyteen. Se tarkoittaa yli 300 hengen yleisöä. Tilaan ison keskioluen. Vielä ei ole kiire, sillä ilta on jaettu kahteen näytökseen. Oma vuoroni on toisella puoliajalla, kahdentenatoista illan viidestätoista esiintyjästä.
Jo illan neljännellä esiintyjällä on kondomeista vitsi, jolle nauretaan. Jännitykseni helpottaa, olen tietenkin sitä mieltä että oma vitsini on parempi. Puoliajalla tilaan oluen ja pienen lasin jallua. Huomaan, että kämmeneeni kirjoittamani avainsanat ovat hionneet siniseksi suhruksi, mutta en ehdi kirjoittaa niitä uudestaan. On tullut vuoroni esiintyä.
”Illan seuraava esiintyjä on minulle entuudestaan tuntematon, mutta epäilemättä erittäin hauska koomikko hänkin. Saanko esitellä, Niklas Thesslund.”
Illan isäntä Joonatan Pitkänen kuuluttaa minut lavalle. 23-vuotias Pitkänen on jyväskyläläinen koomikko, joka on esiintynyt työkseen pian vuoden. Hän osallistuu Naurun tasapaino -ohjelman karsintoihin seuraavalla viikolla Tampereella.
Kirkas spottivalo osoittaa suoraan kohti. Se nostaa minut irti tummasta taustakankaasta ja on suojakuplani. En näe hämärässä ravintolasalissa istuvaa yleisöä valokehän sisältä.
”Moi, mä olen Niklas Thesslund Helsingistä. Kun mä tulin tänne tossa tänään junalla, niin siellä oli yks venäläinen perhe kans matkalla. Siitä tuli mieleen juttu, joka oli Hesarissa uutena vuotena. Siinä oli haastateltu venäläisen perheen poikaa…”
En ole koskaan ollut tällaisessa tilanteessa. En näe yleisöä, mutta tiedän esiintyväni sellaiselle enkä pääse pois, ennen kuin olen kertonut kaikki vitsini.
”..se halusi nähdä joulupukin, tonttuja ja ahman.”
Etuoikealta yleisöstä helähtää nauru! Nauru helpottaa oloani hiukan, mutta olen yhä kuin avannossa, josta yritän räpiköidä pois puhumalla liian nopeasti. Ahma-vitsini päättyy aasinsiltaan, siihen, että ahman näkeminen voi olla hankalaa, kun Korkeasaaressakin on vain yksi ahma ja sekin vanha.
”Mutta ehkä niillä on kohta siellä Korkeasaaressa uusia lajeja. Lehdessä oli juttu, että kun niin moni sheivaa nykyään…”
Voi hyvä tavaton.
”Niin siellä ne on kohta vierekkäin. Ensin on se ahma, sitten kuutteja ja sitten seuraavassa häkissä satiaisia. Ei saa ruokkia eikä häiritä, lukee lapussa. Sit kun ne saa poikasia, lehdessä on kilpailu: mitkä nimiksi uusille tulokkaille.”
Salissa nauretaan taas! Ja sitten kondomiostoksille.
”Eikä niiden kanssa voi ostaa juustojakaan. Mitään sulatettavaa juustoa ei voi ostaa, kun ihmiset vaan luulisi, että tuolta sadomasokistilta on vain steariini loppunut. Eikä niitä voi oikein muutenkaan ostaa. Juustoilla on niin huonot nimet, et halut menee heti. Salaneuvos, Mustapekka, Ritari, Kippari.”
Esiintymiseni on viimeistä vitsiä vaille.
”Et miks ei voi olla sellaisia juustoja kuin Valion vähärasvainen huippumalli, Arlan kermajuusto Sihteeri, tai Valion täyteläinen Lentoemäntä.”
Painan mikrofonin takaisin telineeseensä.
”Kiitos.”
Yleisö taputtaa, mutta se on yleisön tehtävä. Kävelen ravintolasalin läpi takahuoneeseen enkä tunne oikein mitään. Veri ja adrenaliini eivät kierrä niin kuin avantouinnin jälkeen eivätkä kädet tärise niin kuin ennätyshauen pyydystämisen jälkeen. Olo on vain tyhjä, ei ole sitä tyytyväisyyttä, joka tulee oikeaan paikkaan kerrotusta vitsistä.
En vielä seuraavana päivänäkään muista itse esiintymisestä juuri mitään. Se ei ole ihme, kaikista intensiivisimpiä tai eniten keskittymistä vaativia tilanteita ei koskaan tahdo muistaa kunnolla.
Mutta sitten. Paluujunassa tulee erikoisen hyvä ja huojentunut olo, hehku edellisillan keikasta tulee viiveellä. Aivan kuin minut olisi hyväksytty salaseuran jäseneksi. Kun kävelen ravintolavaunuun, ajattelen, että minusta näkyy taatusti jollakin tasolla se, mitä teen työkseni, mutta se, että olen myös esiintynyt koomikko, ei näy päälle. Tuntuu kuin minulla olisi salainen kyky.
Hehku kestää vain päivän. Esiintymisen jälkeisellä viikolla mieleeni alkaa räpsähdellä häpeän värjäämiä muistikuvia aivan niin kuin humalaisen illan jälkeisenä päivänä. Matkustinko todella Jyväskylään asti kertomaan alapääjuttuja yli 300 hengelle? Miksi minun piti mennä kertomaan heille vitsejä siitä, kuinka kiusallista on ostaa ruokakaupasta kondomeja? Sähköpostiinkin tulee viesti Naurun tasapaino -ohjelmasta: Kiitos osallistumisestasi karsintoihin. Taso oli todella kova ja valinta vaikea. Tällä kertaa valinta ei osunut sinuun.
Yksi kysymys ponnahtaa ajatuksiini kuitenkin muita useammin. Miksi lavalla piti pitää sellaista hoppua?
Seuraavalla kerralla en voi hätäillä. Silloin pitää räjäyttää pankki.
