Apu

Napapiirille ja takaisin



Napapiirille ja takaisin

Onnistuuko Matti Jämsältä automatka Helsingistä napapiirille alle vuorokaudessa? Julkaistu Avun numerossa 50/1958. Teksti Matti Jämsä, Kuvat U.A. Saarisen kuva-arkisto
Teksti Apu-toimitus

Minuutilleen tasan klo 22, marraskuun 8. pnä, starttasi APU-lehden toimitalon edestä kaksi Peugeot 403 -merkkistä henkilöautoa suuntanaan napapiiri. Seuraavana iltana klo 20.57 palasivat autot lähtöpaikkaansa.

Lähes kahdentuhannen kilometrin matka oli taittunut vajaassa vuorokaudessa, vaikka keli oli äärimmäisen raskas ja vettä satoi miltei koko matkan ajan.

Monet autoilijat moittivat mielellään Suomen huonoja maanteitä. Itse asiassa maamme tieverkko ei nykyään enää ole niinkään kehno. Viime vuosina on tehty laajoja tietöitä, joita edelleen jatketaan.

Vielä kymmenisen vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista ajaa Helsingistä napapiirille ja takaisin vajaassa vuorokaudessa erittäin raskaalla syyskelillä. Se ei olisi onnistunut parhaimmissakaan olosuhteissa.

Suoritetun napapiiriajon tarkoituksena oli todistaa, miten paljon nykyään voi yhden vuorokauden aikana kiertää Suomen maanteitä.

Matti Jämsä kertoo yleisölle suunnitelmistaan reitille Helsinki-napapiiri-Helsinki.

Fred GeitelSeppo Rikkilä ja Esko Keinänen ja minä. Siinä napapiiriretkikuntamme kokoonpano. Kolme ensin mainittua miestä toimivat ajajina, minä olin matkassa vain vapisemassa.

Satoi vettä, kun lähdimme. Oikeastaan sitä valui taivaalta koko taipaleen ajan, paria- kolmea tuntia lukuun ottamatta.

Minä istuin Eskon autoon. Bämsä, luki oven yläpuolella. Se on alun perin Aputoimittajan keksimä haukkumanimi.

Panin heti turvallisuusvyön kiinni. Se oli sikäli järkevä toimenpide, ettei minun tarvinnut istua Eskon sylissä eikä hakata kallollani kattoa lommoille. Maamme maantiet ovat nimittäin vielä paikka paikoin melko kiharoita ja töyssyileviä. Ne tekevät istumisen hieman epävarmaksi, ainakin kovassa vauhdissa, ja pojat osasivat kyllä paahtaa.

Se ei ollut varsinaisesti hurjastelua. Kaikkia liikennesääntöjä noudatettiin, nopeuksia ei ylitetty rajoitusalueilla. Se ei sitä paitsi olisi onnistunutkaan, sillä kokeilustamme oli ilmoitettu etukäteen poliisiviranomaisille, jotka todennäköisesti tarkkailivat ajoamme matkan aikana.

Neljä tuntia ajoa, kaksi lepoa, neljä tuntia ajoa, kaksi lepoa... Se oli kovaa leikkiä, jossa ei paljon varpaita kaasupolkimelta nostettu.

Minulla ei ollut muuta tekemistä kuin tuijottaa puolitajuttomana kuraista maantietä ja edellä ajavan toisen automme perävaloja. Alun pitäen oli tarkoitus ajaa aivan lähituntumassa, mutta se osoittautui käytännössä mahdottomaksi. Edellä ajavan auton jälkeen jättämä kurasumu leijui ilmassa aina kahdensadan metrin matkan taaksepäin. Se sumensi yhtenään tuulilasimme ja himmensi valomme. Tuon tuostakin jouduimme pysähtymään valonheittimien puhdistusta varten.

Kolmen tunnin ja kolmenkymmenenviiden minuutin ajon jälkeen sammutti Esko ensimmäisen kerran virran. Se tapahtui eräällä huoltoasemalla Jyväskylässä. Kello oli silloin 1.35.

Olimme kymmenen minuuttia laatimastamme aikataulusta edellä, vaikka olimme Pertunmaan tienoilla eksyneet reitiltä ja tehneet 25 kilometrin ylimääräisen "verryttelykierroksen".

Viisitoista minuuttia myöhemmin ajoi kaksi yksinäistä autoa jälleen kuraista maantietä, nyt oli vieressäni Seppo. Se poika ei välitellyt käyttää vaihteita.

– Olen niin laiska vaihtamaan, hän sanoi vain.

Esko Keinänen heitteli keppiä sisään aivan työkseen, ja se tuntui varmalta se. En minäkään vapissut Sepon kyydissä enää tunnin ajon jälkeen. Varmaa oli hänenkin somman pyörittämisensä.

Kuraa. Torkkumista.

Kuraa. Torkkumista. Moottori huusi. Seppo ajoi. Minä nuokuin.

Ja niin tultiin klo 5.40:een ja Ouluun. Olimme edellä aikataulustamme 50 minuuttia.

Kurva oikealle, kurva vasemmalle. 100–150 km/t. Vettä. Pimeyttä. Ja kuraa. Sitä se oli. Kahdeksan tuntia, yhdeksän tuntia, kymmenen tuntia. Niin se meni. 8.05 pysähdyimme Rovaniemelle tankkaamaan.

8.35 olimme napapiirillä. Aikaa oli vierähtänyt 10 tuntia 35 minuuttia! Olimme edellä aikataulustamme tunnin.

Vastaanottokomitea veteli kodeissaan vielä sikeitä, kun me käänsimme automme nokan napapiirin majan pihassa.

Hieman väsyneinä ja viluisina hengitimme napapiirin ilmaa, söimme voileipiä ja kertoilimme vitsejä. Pojat selittivät toisilleen ajoaan ja saavutuksiaan. He olivat yksimielisiä siitä, että pahin tieosuus oli Viitasaaren ja Pihtiputaan väli.

Ajoimme näet menomatkan Pertunmaan–Joutsan ja Jyväskylän kautta. Kuoron tienhaarassa eksyimme. Ajoimme Mäntyharjua kohden, vaikka meidän olisi pitänyt suunnistaa Pertunmaalle päin.

Näin jouduimme ajamaan 25 km turhaa taivalta. Tästä huolimatta alitimme aikataulun roimasti.

Kello 9.30 vatkattiin vastaanottajien käsiä hyvästiksi, ja paluumatka alkoi. Samaa sateista leikkiä. Nyt alkoi jo väsymys painaa, eikä huumori enää jaksanut hersyillä yhtä voimakkaana kuin menomatkalla.

Matkan puolivälissä. Napapiirillä aamulla kello yhdeksän.

Ennen Kemiä sattui meidän autollemme ensimmäinen "haaveri". Rengas tyhjeni. Onneksi tämä tapahtui niin hitaasti, että Esko pystyi pitämään vaunun tiellä.

Kaksikymmentäviisi minuuttia edellä aikataulusta eli 12.05 ajoimme Oulussa Esson huoltoasemalle joutuaksemme heti kansan ja lehtimiesten piirittämiksi. Meidät suoraan sanoen revittiin autoistamme ulos ja sullottiin toisiin vaunuihin.

Kun Peugeotit puolta tuntia myöhemmin lähtivät jälleen kiitämään Suomen teitä, olimme ehtineet syödä lihalientä ja juoda kahvia. Meitä oli haastateltu ja valokuvattu. Olimme käyneet peseytymässä, kuin myös autot, jotka lisäksi oli rasvattu.

Jyväskylään saavuttiin 16.40, jossa jälleen menetimme vastaanoton vuoksi puolisen tuntia aikaa. Sitten ajoimme ajan kanssa kilpaa. Oli pimeää ja satoi jälleen vettä. Nyt matkasimme Jämsän kautta.

Vääksyn tienoilla olivat Esko Keinänen ja Seppo Rikkilä päästä hengestään. Syy ei ollut heidän.

Eräällä kapealla sillalla tuli heitä vastaan melkoista vauhtia ajaen kuorma-auto. Kun autojen nokat olivat juuri sivuuttamassa toisiaan, havaitsi Esko kauhukseen, että kuorma-auton lavalta törrötti yli puoli metriä ulospäin paksu rautakehikko. Se oli tulossa suoraan kohti Peugeotin vasenta pienaa ja Eskon päätä.

Kysymys oli tällöin enää sekunnin murto-osista, ja vaistomaisesti sai Esko vipatuksi autoaan oikealle. Tilanteen täpäryyttä jäi todistamaan rikkinäinen peruutuspeili etulokasuojassa. Siihen ehti törkeästi sijoitettu kuorma hipaista.

Jos pojat eivät olisi ajoissa ehtineet tajuta ulostyöntyvää rautakehikkoa, olisi se repäissyt katon auki, murskannut ohjaajan pään sekä heittänyt lopuksi henkilöauton viereiseen järveen. Valitettavasti emme ehtineet nähdä auton numeroa.

Keravan tienoilla, hyvällä kestopäällystetiellä, huristelimme 145–150 km tuntivauhtia, kun äkkiä kuului kova pamaus. Sitä seurasi korvia vihlova vinkuminen.

Vaistomaisesti peitin kasvoni ja odotin joka hetki tuulilasin lentävän kasvoillemme. Luulin sen kolahtaneen rikki. Kesti tovin ennen kuin Fredin kanssa (hän oli silloin ajovuorossa) tajusimme, mistä oli kysymys.

Minun puoleiseni tuulilasinpyyhkijän sulka oli lentänyt irti ja terävä metallinpää hioi lasia. Ovea ei voinut avata eikä ollut aikaa pysähtyä.

Mitä tehdä? Fred keksi heti.

– Avaa kattoluukku ja väännä pyyhkijän varsi ulos!

Avasin luukun, tempaisin lakin päästäni ja heittäydyin rähmälleni tuulilasin päälle 145 km:n tuntivauhdissa. Tuuli repi vaatteitani ja sade ruoski kasvojani, mutta vika tuli nopeasti korjatuksi emmekä menettäneet aikaa.

Lahden uutta pikatietä voi nyt ajaa koko matkan, joskin osittain omalla vastuullaan. Pujahdimme jossakin Malmin lentokentän tienoilla tutuille maisemille.

Kellon osoittimien näyttäessä 20.35 pysähdyimme Geitelin huoltoasemalle Käpylään. Aikaa oli kulunut Lahdesta 55 minuuttia.

Salamavalot leimahtelivat, valonheittimet paloivat, elokuvakamerat surisivat. Nousimme haukkaamaan raitista ilmaa kangistunein jaloin ja verestävin silmin. Vatkattiin käsiä, ja joku hakkasi minua selkään. En tiedä miksi, olinhan minä vain istunut.

Autot pestiin, miehet soittivat kotiin ja kello 20.57 ajoivat autot APU-lehden toimitalon eteen. Siis kolme minuuttia ennen laatimaamme aikataulua.

Kuraisina ja onnillisina perillä. Ja kolme minuuttia ennen aikataulun täyttymistä.

Olimme käyneet napapiirillä vajaassa 23 tunnissa kaikkine pysähdyksineen, joita oli hieman yli kolme tuntia.

Matkaa kertyi 1 840 km. Molempien autojen yhteinen bensiininkulutus oli 506 litraa. Keskikulutus oli toisin sanoen noin 13,7 l/100 km.Tämä kertoo kelin raskaudesta, sillä tällä kulutuksella olisi ylläpidetty 130 km:n tasaista vauhtia. Nyt keskinopeutemme oli noin 95 km tunnissa.

Matkan päätteeksi tapahtuneessa tilinpidossa totesimme Suomen nykyisten teiden olevan jo tyydyttävässä kunnossa. Tieoikaisuja on tehty paljon.

Paluumatkalla oli ainoa paha osuus: Äänekoski–Laukaa–Jyväskylä. Erittäin vaarallisiksi havaitsimme tien saveamiset. Mutkapaikkoihin, jotka kuluvat nopeammin kuin suorat, oli miltei poikkeuksetta kaadettu savea kuormakaupalla.

Kun tottumaton autoilija ajaa hyvän suoran jälkeen lujassa vauhdissa mitään aavistamatta mutkaan, on lopputulos usein hyvinkin ikävä.

Asiaa tiedustellessamme oltiin TVH:n taholla sitä mieltä, että syksyinen saveaminen lopetetaan. Erikoisesti he ihmettelivät sitä, ettei saveamisesta ollut ilmoitettu minkäänlaisilla varoitusmerkeillä, kuten asiaan ehdottomasti kuuluisi.

Kun pääsin kotiin, olin niin väsynyt, etten saanut unta. Katselin sängyssä vielä monta tuntia Suomen savisia teitä.

Olipahan pistäydytty sunnuntaiajelulla napapiirillä. En kuitenkaan erikoisemmin suosittele kellekään yrityksen uusimista. Ei ainakaan vielä ja samanlaisilla keleillä.

Sarjan seuraavassa osassa Matti Jämsä lähtee missikisoihin.

Julkaistu: 20.2.2013