Yhdeksän euron kananmunasta rautaisella kädellä hallitsevaan Madameen – Nämä hotellit ovat jääneet Antti Tuomaisen mieleen

Utuinen syysaamu Pariisissa. Herään egyptiläisistä puuvillalakanoista, laskeudun pehmeät kokolattiamattoportaat hotellin aamiaissaliin ja istun valkoisen pöytäliinan peittämän pöydän ääreen. Näkymä idylliselle sisäpihalle on suoraan romanttisimmasta pariisilaiselokuvasta.

Viereeni ilmestyy tarjoilija, joka kaataa kahvia ja kertoo, että aamiaiseni on tulossa. Ehdin avata sanomalehden, sitten pöytään katetaan makkaroita, juustoja, pateita, leipiä ja voisarvia, hilloja, munakasta ja paljon muuta. Kaikki suussa sulavaa. Kiitän mielessäni ranskalaista kustantajaani ja hetken mielijohteesta kurotan menun viereisestä pöydästä. Listan halvimman nimikkeen, keitetyn kananmunan, saisi eteensä yhdeksällä eurolla. Teen nopean yhteenlaskutoimituksen syömisistäni ja totean, että kiertueeni kirjamyynnille on selvästi asetettu odotuksia.

Kun aamupäivällä poistun hotellista, totean kaksi asiaa. Sumu on tihentynyt sateeksi, ja tärkeämmän: se, mitä olen juuri kokenut, ei ole millään tavoin edustava otos reissaavan kirjailijan elämästä.

Ei niin, että minulla olisi jotakin valittamista. Päinvastoin. Olen tehnyt kansainvälistä uraa noin kolmentoista vuoden ajan ja nauttinut jonkun muun – yleensä festivaalin tai kyseisen maan kustantajan – järjestämästä majoituksesta kenties sadassa hotellissa, karkeasti ottaen. Joillakin kiertueilla hotelleja on kertynyt kymmenessä päivässä kymmenen, mutta vastaavasti vaikkapa Edinburghissa – olen vieraillut siellä kenties kahdeksisen kertaa – olen yöpynyt kolmessa eri hotellissa. Olen siitä kaikesta kiitollinen. Ja erityisesti paikoista, jotka olivat aivan muuta kuin odotin.

Muistelen lämpimästi Le Havren karua mutta leikkaussalinpuhdasta yhden tähden majapaikkaani, jota Madame – kuten hän toivoi itseään kutsuttavan – hallitsi rautaisella ja ympärivuorokautisella, mutta sittenkin lempeällä kädellä. Ja saksalaista majatalohuonetta, jonka lattia oli niin vino, että oikein mitään ei voinut asettaa oikein mihinkään, koska se päätyi lepäämään ikkunaseinää vasten. Ja mikroskooppista newyorkilaishuonetta, jossa kaikki oli kirjaimellisesti käden ulottuvilla, mukaan lukien käytävä, hissi ja muut asukkaat.

Unohtamatta lasiseinäistä hongkongilaishuonetta kerroksessa kolmekymmentäneljä. Sänky oli sijoitettu ikkunan eteen, ja sain korkeanpaikankammoisena harjoitella nukkumista aivan uudella motivaatiolla. Tai homeentuoksuista puoliautiota walesilaista majapaikkaa, jota vaikutti pääasiallisesti pyörittävän sinänsä ystävällinen kissa. Ja mainittakoon vielä kolmiovinen romanialaishuone, jonka yllättävä arkkitehtuuri herätti monenlaisia ajatuksia.

Jossakin määrin kuvaavaa on, että nyt, sata hotellia myöhemmin, yllä olevat hotellit palautuvat mieleeni helpommin ja nopeammin kuin ensin mainittu Pariisin ylellisyys. Ja toisin kuin luksushotelli, ne hymyilyttävät, jopa naurattavat.

Yhdeksän euron munasta on huumori kauempana.