Apu

Näkökulma: Ylioppilaskirjoitusten epäonnistunut kysymys pitää turhaan yllä metsäpalomyyttiä

Näkökulma: Ylioppilaskirjoitusten epäonnistunut kysymys pitää turhaan yllä metsäpalomyyttiä
Näkemys sadan-parin sadan vuoden välein palavasta luonnonmetsästä lienee edelleen yleinen. Sillä on aikanaan perusteltu metsien avohakkuita, ehkä perustellaan edelleen. Kyseessä on kuitenkin kuvitelma, joka hämärtää käsitystämme siitä, millainen suomalainen metsä on ollut ja millainen se voisi olla, kirjoittaa tuottaja Sammeli Heikkinen.
Julkaistu: 31.3.2022

Aikanaan luulin, että aika ajoin metsä palaa maata myöten karrelle. Sitten mustaan maahan alkaa hiljalleen pukata vihreää ruohoa, tulee ujoja lehtipuita, jotka varttuvat, niiden lomasta alkaa pukata havupuuta, joka sitten aikanaan ottaa valtapuun aseman. Jossain vaiheessa petäjät sitten sortuvat taas uuteen roihuavaan infernoon ja koko homma alkaa alusta, puhtaalta pöydältä.

Tämän suuntaiseen ajatukseen tuntuu nojaavan kevään ylioppilaskokeen biologian kysymys niin sanotusta metsän sukkessiosta metsäpalon jälkeen. Ja sen vuoksi metsäekologian tutkija Panu Halme vaatii koko kysymyksen hylkäämistä.

Onko ylioppilaskokeen yhden kysymyksen mahdollinen virheellisyys kovin iso asia? Kannattaako siitä esimerkiksi kirjoittaa Suomen suurimmassa viikkolehdessä? Oma vastaukseni lienee selvä tässä vaiheessa.

Näkemys sadan-parin sadan vuoden välein palavasta luonnonmetsästä lienee edelleen yleinen. Sillä on aikanaan perusteltu metsien avohakkuita, ehkä perustellaan edelleen. Kyseessä on kuitenkin kuvitelma, joka hämärtää käsitystämme siitä, millainen suomalainen metsä on ollut ja millainen se voisi olla.

Kuva säännöllisesti maan tasalle palavasta metsästä on väärä

Ylioppilaskokeen kysymyksen ensimmäisessä osassa opiskelijalle annetaan kuvaaja, joka tehtävänannon mukaan näyttää metsän muutoksen palon jälkeen. Siinä on neljä käyrää, jotka pitää yhdistää oikeisiin käsitteisiin: biomassaan, nettohiilensidontaan, lajimäärään ja hajoavan aineksen määrään.

Halme iski Twitterissä kiinni siihen, että biomassa lähtee kuvaajassa nollasta. Toisin sanoen tehtävässä annetaan ymmärtää, että metsäpalon jälkeen paloalueella ei ole lainkaan kasvillisuutta.

– Todellisuudessa boreaalinen metsä palaa vain poikkeuksellisesti niin, että kaikki puut kuolevat, ja silloinkaan biomassa ei ole nolla kuten kuvassa, Halme kirjoitti.

Nykyisen tutkimustiedon mukaan kuva maan tasalle säännöllisesti palavasta metsästä onkin väärä. Ainakin suomalaisessa ja eurooppalaisessa metsässä. Pohjois-Amerikassa sen sijaan puulajit ovat toisia, ja siellä tietyissä metsissä voikin käydä kuin Disneyn piirretyssä, jossa kauhistuneet eläinlapset pakenevat raivoavaa tuliseinää.

Metsäpalot tärkeä kehitykseen vaikuttava häiriö

Tuomas Aakala kokosi viime joulukuussa Metsätieteen aikakausikirjassa nykytutkimuksen kuvan Euroopan boreaalisten metsien kehityksestä. Boreaalisella metsällä tarkoitetaan pohjoisia havumetsiä, siis sitä kuusi- tai mäntyvaltaista metsää, jonka peitossa Suomestakin suuri osa on.

Aakala kirjoittaa, että metsäpalot ovat havumetsävyöhykkeellä tärkein metsän kehitykseen vaikuttava häiriö. Mutta se ei suinkaan tarkoita, että kaikki metsät palaisivat yhtä usein, yhtä rajusti tai välttämättä ollenkaan.

Luonnontilainen mäntykangas palaa melko helposti, mutta palon vaikutukset eivät välttämättä ole valtavat. Iäkkäillä männyillä on suojanaan paksu kilpikaarna ja oksat ovat korkealla maata pitkin etenevän palon ulottumattomissa.

Kuusi- ja lehtipuuvaltaiset metsät syttyvät kosteamman kasvupaikkansa vuoksi huonommin, kuten myös siksi, että koivu ja haapa ripottelevat ympärilleen huonosti palavaa kariketta. Tällaisissa metsissä laajat palot ovat ilmeisesti harvinaisia. Mutta jos sellainen sattuu, jälki on pahaa.

Aakalan mukaan tässä on kyse eri lajien erilaisista selviytymisstrategioista: mänty sietää metsäpaloja hyvin, kunhan ne eivät ole kovin rajuja. Kuusen strategia taas on välttää paloja kasvamalla niillä paikoilla, jotka palavat harvoin. Kuusi myös muokkaa kasvupaikkaansa: varjoisa kuusikon suojassa kosteus säilyy, eikä sammalkaan metsän pohjalla kuivu.

Tutkimusten perusteella euraasialaisessa mänty- tai lehtikuusimetsässä noin puolet paloalueen puista selvisi hengissä metsäpalosta. Kuusivaltaisissa metsissä vain neljäsosa.

Ylioppilaskirjoituksissa ei tule kritisoida tehtäviä

Ylioppilastutkintolautakunta vastasi Halmeelle Twitterissä. Vastauksen mukaan tehtävä perustuu lukion oppikirjoissa esitettäviin lähtökohtiin ja tehtävää on yksinkertaistettu:

”Monimutkaiset asiat vaativat usein yksinkertaistamista, jotta lukiolaiselta vaadittava oppimisen taso on mahdollista saavuttaa”, YTL kirjoittaa.

Panu Halmeelle vastasi myös lukiolainen, joka kertoi vastanneensa kysymykseen mallivastauksen mukaisesti. Siis sillä tavalla kuin lukiossa oli opetettu.

”Jouduin koetilanteessa miettimään, vastaanko oman tietämykseni vai oppimateriaaleista löytyvän tiedon pohjalta. Valitsin oppimateriaalin.”

Opiskelija siis tunsi aiheen syvällisemmin kuin oppimateriaali ja koki oppimateriaalin vanhentuneeksi.

”Lukiolaisille on teroitettu, että kirjoituksissa ei tule kritisoida tehtäviä tai esittää (reaaliaineissa) omia mielipiteitä, vaan vastata opetetun tiedon mukaan”, hän selitti.

Metsäpalomyytti on hyvä esimerkki

Helsingin Sanomat ehti jo haastatella Tuomas Aakalaa kysymykseen liittyen. Aakala kertoi, ettei hän, alan apulaisprofessori, olisi osannut vastata kysymykseen oikein.

Ylioppilastutkintolautakunnan kuvauksen mukaan ylioppilastutkinnossa ”selvitetään ovatko opiskelijat omaksuneet lukion opetussuunnitelman mukaiset tiedot ja taidot”.

Entä jos opetussuunnitelma on toinen kuin todellisuus? Jos opetussuunnitelman todellisuus on sellainen, ettei aiheeseen syvällisesti perehtynyt tutkija enää sitä tunne?

Metsäpalomyytti on hyvä esimerkki siitä, miten teoreettinen näkemys asioista kietoutuu todellisuuteen siinä määrin, että sillä aletaan perustella ja oikeuttaa tekoja, jotka eivät siihen liity.

Avohakkuihin perustuva metsätalous löi Suomessa läpi kunnolla toisen maailmansodan jälkeen. Pohjois-Suomessa metsä kaadettiin kirjaimellisesti sileäksi monilta alueilta. Mitä jäi maastoon, poltettiin lannoitteeksi. Monia meno kauhistutti, mutta osaltaan touhua voitiin puolustaa metsäpalojen uudistavuutteen nojaavalla käsityksellä luonnonkierrosta: ihminen siinä teki luonnon työtä.

Tämä käsitys näyttää elävän yhä, ylioppilaskirjoituksia myöten. Sen yhtenä oleellisena osana on käsitys, jonka mukaan metsä alkaa jossain vaiheessa jotenkin ränsistyä, kuolla pystyyn. Ylioppilaskokeen käyrissä tätä näkemystä edustaa hiilensidonnan käppyrä, joka jo 150 vuoden kohdalla on painunut melkein nollaan.

Todellisuudessa 150-vuotias metsä – jos sellaisen jostain löytää – on korkeintaan varhaisessa keski-iässä. Aakalakin kommentoi Hesarissa, että ylioppilaskokeen käyrä esittää tilanteen väärin. Tuon ikäinen metsä sitoisi hiiltä edelleen.

Mikä on metsän luonnollinen tila?

Käsitykseen Disney-metsäpaloista liittyy läheisesti ajatus siitä, että kun ihminen harventaa metsän pari kertaa ja lopuksi kaataa sen alle satavuotiaana, kierto on aika lähellä luonnon tilaa.

Nykytutkimuksen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että metsä on luonnollisessa tilassaan Suomen ilmastossa ja Suomen lajeilla enemmänkin ikuinen kuin nuori tai vanha. Metsäpaloja syttyy, mutta se ei tarkoita koko metsän tuhoa.

Aarniometsästä myös kaatuu ylispuita tuulen, tuholaisten ja sairauksien nujertamana. Aukkoihin tulee uutta puusukupolvea ja muuta kasvustoa. Metsä ei ränsisty, eikä mene pilalle vanhetessaan.

Tämä näkemys ei ole erityisen uusi. Esimerkiksi vuonna 2010 ilmestynyt Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen Suomalainen aarniometsä -kirja esittää sen erittäin selkeästi ja kattavasti. Kirja ei ole myöskään aivan marginaalia: se sai vuonna 2011 Vuoden luontokirja -palkinnon, Valtion tiedonjulkistamispalkinnon ja Lauri Jäntin säätiön kunniamaininnan.

Jos tämä näkemys on mennyt minunkin päähäni, niin varmasti sen voivat omaksua myös lukiolaiset, joilla on nuoret ja vilkkaat aivot ja luutumaton mieli.

Kirjoittaja on Apu-lehden ja Apu Luonto -lehden tuottaja.

Kommentoi »