Tämä kukka on niin harvinainen, että sen kasvupaikkaa ei kerrota julki – Pieni alue Suomessa on erikoisten kasvien koti

En kasvanut biologiperheessä, eikä meillä puhuttu lajeista ja niiden havaitsemisesta. Oli satunnaisia marja- ja sienireissuja ja linturetkiä. Sen sijaan oli asia, jolla oli iso painoarvo: muinaisuus, se, millaista Hämeenlinnan seudulla oli aiemmin ollut. Isäpuoleni oli siihen perehtynyt ja sitä piti puheissa. Kotiseudulla oli viuhtonut viikinkejä ja täällä oli linnavuoria, joilla aluetta puolustettiin.

Erityinen hohtonsa oli siinä, että tiesi muinaisesta luonnosta, ymmärsi, että kun tässä lainehti jääjärvi ja muinaisia meriä, pinnat olivat ajoittain paljon ­korkeammalla kuin nyt. Kun ajan Hämeenlinnasta Turkuun, ajattelen yhä joka kerran, että muinaista merenpohjaa tämä Härkätie sinne vie.

Kävelen rantalehdossa. On varhainen kevät. Jostain kuuluu tikan pärrytys: alle sekunnin mittainen päräytys kuuluu käpytikalle.

Jotkin pensaista ja puista ovat kukassa. Leppä tietysti, mutta myös pähkinäpensas.

Sitten näkyviin tulevat ensimmäiset kynäjalavat.

Vanajan rannassa väki laskee venettä veteen, ja on kuin suuret, vänkyräoksaiset puut valvoisivat heidän puuhiaan siinä ympärillä. Suurimmat puut ovat jopa metrin paksuisia. Koristeellisista, mutkittelevista oksista tulee mieleeni se, että lapsena kuvittelin kynäjalavan nimen viittaavan juuri tähän: kuinka oksat ovat niin kuin joku olisi ne tussi- tai lyijykynällä piirtänyt huokoiselle paperille.

Todellisuudessa kynäjalavan nimi viitannee kansankieliseen sanaan kynneppää. Sitä nimeä käytettiin sekä hevosen ja lehmän niskajänteistä että niinistä, jota otettiin lehmuksista ja jalavista. Molempia ”suonia” käytettiin punomistarkoitukseen. Viron kielessä kynäjalava on künnapuu. Suomessa sitä nimitti ensi kerran kynäjalavaksi Lönnrot vuonna 1860.

Arvioin, kuinka kaukana rannasta kynäjalavat kasvavat. Korkeintaan muutaman kymmenen metrin. Puut ovat vanhoja, varmasti 1800-luvulta, siis ajalta ennen kuin Vanajaa säännösteltiin, ja sen vedenpinnan korkeus vielä vaihteli. Jalavien siemeniä seudulla levittää vesi. Tähänkin rantapenkkaan siemenet on todennäköisesti tuonut tulviva Vanaja.

Kynäjalavia on vain muutamilla seuduilla Suomessa, Kanta-Hämeen lisäksi kourallinen Tampereen järvien rannoilla ja Lohjajärvellä. Kynäjalavien tärkein ­kasvupaikka Suomessa on kuitenkin Vanajaveden laakso, Hämeenlinnasta etelään kohti Hausjärveä ja pohjoiseen kohti Valkeakoskea jatkuva alava järviseutu, yksi 27 kansallismaisemasta. Neljä viidestä Suomen kynäjalavasta kasvaa Vanajaveden laaksossa.

Kynäjalavissa elää lähihistoria. Kun Lempäälän Kuokkalankoskea perattiin 1700- ja 1800- luvuilla, tämä laski Vanajan pintaa. Siksi kaikkein vanhimmat ja suurimmat kynäjalavat kasvavat kauimpana ­rannasta, jopa yli 150 metrin päässä. Sinne ne ovat jääneet rantaviivan vetäydyttyä. Tämä selviää Valkeakoskelta kotoisin olevan kasviharrastajan Kari Järventaustan selvityksestä Kynäjalava Vanajavedellä.

Kynäjalava on uhanalainen ja rauhoitettu. Moniin jalavikoista on perustettu suojelualue, jossa kasvaa kynäjalavien seurana vaateliasta rehevien rantojen lajistoa, lehmuksia, kelta- ja valkovuokkoja, mustakonnanmarjaa, lehtokuusamaa. Koivua harvoin, mäntyjä ei koskaan.

Ahvenistonharjulla kevätauringossa kylpee toinen muinaisista kasveista, joista kotonani puhuttiin paljon, ja jota kävin jo ­pienenä poikana katsomassa. Se on iso, komea, violettikukkainen kasvi; niin kuin joku olisi kimpun karvaisia tulppaaneita pudottanut metsään!

Kasvi on hämeenkylmänkukka. Sen kaikki kasvupaikat ovat yhtä lukuun ottamatta Kanta-Hämeessä. Tuo yksi on Pirkanmaan puolella Pälkäneellä. Hämeenkylmänkukka on Kanta-Hämeen maakunta­kasvi.

Kylmänkukka on harvinaistunut. Sen kasvu­paikkoja oli ennen yli 200, nyt vähän yli 100.

Suuri syy on takavuosikymmenten soranotto: vielä 1900-luvun lopulla ei hämeenkylmänkukan kasvupaikka riittänyt estämään valoisten harjujen rouhimista soramontuiksi. Kylmänkukka on myös hölmöläisten ilkivallan kohde: sitä kaivetaan puutarhoihin vietäväksi ja ­katkotaan maljakoihin, joko tietämättä tai tieten.

Siksi kasvupaikkoja ei kerrota julki.

Kylmänkukkien kasvupaikat myös umpeenkasvavat. Kun harjun päällisen pensaat ja puut kasvavat, paahdetta kaipaava lajisto ei enää pärjää. Näihin kuuluvat kylmänkukat ja esimerkiksi idänkeulankärki, eräiden harvinaisten hyönteisten ruokakasvi. Kokonainen kasvien kilta ja niiden kovakuoriaiset, kaksisiipiset ja mehiläiset elävät paahdepaikoilla, joissa ne nauttivat valosta ja lämmöstä.

Maiseman umpeenkasvu on tämän lajiston uhka.

Siksi Ahvenistonharjullakin on viime vuosina ­raivattu pensaikkoa ja puustoa harjun ylärinteestä, vaikka se luonnonsuojelualue onkin.

Hämeenkylmänkukka.

Mikä selittää tällaisten Suomen oloissa täysin Hämeenlinna-keskeisten kasvien olemassaolon?

Syyt liittyvät lämpöön.

Tuhansia vuosia sitten lämpökausi, jota ennen ­kutsuttiin Atlanttiseksi lämpökaudeksi, mullisti ­kasvillisuutta: tammia kasvoi melko pohjoisessa, pähkinäpensaita jopa Kainuun korkeudella saakka.

Tuolloin kynäjalavaa kasvoi laajalti järvien ­rannoilla Hämeenlinnasta Tampereelle.

Kylmänkukka lienee myös ollut silloin paljon nykyistä runsaampi, ja sitä on kasvanut Sisä-­Suomessa laajemmalti.

Kun lämpökauden huippu alkoi noin 6 000 vuotta sitten taittua ja ilmasto viilentyä, kynäjalavien ja kylmänkukan laajat, runsaat esiintymät ovat kutistuneet ja kadonneet vähän kerrassaan. Jäljellä ovat vain pienet populaatiot lämpimillä seuduilla, kuten alavassa Vanajaveden laaksossa.

Lämpökaudella tuhansia vuosia sitten lämpötila oli pari kolme astetta korkeampi kuin vuonna 1950.

Miksi tuon ajan lämmin jakso ei ollut ongelma toisin kuin ilmastonmuutos nyt?

Lämpeneminen ei ollut maapallonlaajuista, kuten nyt, eikä se ollut yhtä nopeaa. Silloin lämpeneminen tapahtui satojen tai tuhansien vuosien aikana, nyt paljon suuremman mittaluokan lämpenemisen ennustetaan päästöjen kasvaessa tapahtuvan muutamissa kymmenissä vuosissa.

Luonto ei ehdi muutokseen mukaan.

Kymmenientuhansien lajien täytyisi pystyä siirtymään valtavalla vauhdilla yhä pohjoisemmaksi lämpötilojen noustessa. Kasveille se on usein erityisen hankalaa.

Jos kasvit eivät ehdi siirtyä, niiden ­populaatiot kuolevat keskilämpötilojen noustessa korkeammaksi kuin ne lämpötilat joihin kasvit ovat sopeutuneet evoluutiossa.

Mutta kylmänkukan ja kynäjalavan kaltaisia lämpökauden lapsia tämän muutoksen ei pitäisi häiritä. Niitä lämpeneminen ­tiettyyn rajaan saakka jopa auttaa.

Kynäjalava on laji, joka on jo tähänkin mennessä hyötynyt ihmisen vimmaisesta kehityksestä: Kaarlo Linkola piti selvityksessään 1930-luvulla kynäjalavien suurimpana uhkana jalavien kaatamista hevosten valjaiden luokkipuiden ­saamiseksi. Uhka poistui maaseudun koneistuessa ja syrjäyttäessä hevoset.

Yhä kynäjalavan suojelemattomia esiintymiä uhkaavat rantarakentaminen ja kaikenlainen raivaaminen, joka tuntuu aina vain olevan ihmiselle välttämätöntä.

Kynäjalava ja kylmänkukka kertovat ­pelkällä olemassaolollaan luonnon ­sitkeydestä, resilienssistä. Kun kasvit ­kerran leviävät johonkin, ne eivät aivan hevin heti häviä.

Ne ovat sinnitelleet Hämeenlinnan seudulla ­nykyisen levinneisyytensä pohjoisrajalla. Kun lämpötila nyt yhtäkkiä nousee nopeasti, seuraukset ovat tietysti dramaattisia ihmiselle ja meidän elin­keinoillemme.

Kun pohjoinen havumetsävyöhyke vetäytyy kokonaan Suomen rajojen ulkopuolelle, kuten ennustetaan tapahtuvan vuoteen 2100 mennessä, jos päästöjä ei saada talttumaan, kuusivaltaiset ­metsät ja edellytykset niihin nojaavaan teollisuuteen katoavat. Tulevaisuus on keksittävä uusiksi.

Mutta kokonaan elämä ei tietenkään katoa. Jäljelle jääneet lajit muodostavat ekosysteemejä noina ­tukalina aikoina, siis lajit, jotka pärjäävät nykyistä huomattavasti lämpimämmässä ilmanalassa.

Kynäjalava ja hämeenkylmänkukka eivät silloin ole kituuttaneet Pohjolassa turhaan, vaan ne pääsevät uudelleen runsastumaan.