Naisvihaa suomalaisessa urheilussa – Helmarit on saanut jätkät pois tolaltaan

Voiko urheilu ilmentää tai peräti yhyttää naisvihaa? kyselen tässä Rystylättypakinassani. Pahalta näyttää.

Omissa lukijoissani naisvihaa tokko määräänsä enempää ilmenee. Vaan jos tunnet tämän tekstin luettuasi piston sydämessäsi, sinun on syytä tutkiskella, josko asialle olisi jotain tehtävissä.

Huippu-urheilu on metka juttu. Se kiihdyttää ja viihdyttää meitä täällä katsomon puolella. Myös kehien sisällä käydään kovaa taistoa. Kukaan ei säästy kustannuksilta.

Kun oikein urheillaan ja pelataan, ilmassa leijuu koko ajan melkopuoleinen petoksen häivä. Isku iskusta, parhaasta kaksi. Toinen yrittää peitota toista, kukin parhaan kykynsä jälkeen. Mies se on hävinnytkin – vaikka ei niin häävi. Samat sanat naisista. Ja muunsukupuolisista.

Jos häviää, kyse on huonosta itsensä johtamisesta. Ja päälle päätteeksi voi saada vieläpä paskaiset naurut – eikä vain heikosta suoriutumisestaan vaan vieläpä sukupuolestaan urheilun parissa.

Huippu-urheilun eetos onkin läheistä sukua uusliberalismin eetokselle. Viime kädessä kukin toimija on vastuussa vain itse itselleen, yksilönä. Menestys ja tappio ovat ”sinun” kontollasi. Sanomattakin on selvää, että jokainen on oman onnensa seppä, rakenteellisista esteistä huolimatta.

Urheilija on nykyään enemmän ja enemmän brändi.

Samoin kuin uusliberalismissa kilpailu on urheilussa luonnollinen ja moraalisesti hyvä asia. Tehokkuutta ja tuloksellisuutta mitataan.

Tiukan paikan tullen solidaarisuus ja yhteisvastuu joutavat romukoppaan.

Vaan mikä ”mahtavaa”, tunneilmapiiriä uusliberalismissa ja huippu-urheilussa ovat optimismi, itsensä kehittäminen ja jatkuva parantaminen.

(Urheilu)elämä on kuin projekti, jota on syytä koko ajan optimoida.

Niin huippu-urheilussa kuin uusliberalismissa oikeastaan kaikkea mitataan menestyksellä, mitaleilla ja sijoituksilla.

Toki, urheilu on sentään osin leikkiä, niin ammatti kuin sekin on monille. Eläköön se pieni vivahdus leikkiin päin urheilussa. Silmänisku brechtiläisittäin, urheiluahan tämä vain on.

Ja sittenkin, moderni urheilija on tuote sponsoreille, medialle ja yleisölle.

Jonkinlaisena summana ennen kuin menen varsinaiseen asiaan, naisvihaan – on sanottava –, että sillä tavalla urheilu lainaa uusliberalismilta ja uusliberalismi urheilulta sen, että molemmissa ihminen on markkinoitavissa ja mitattavissa oleva entiteetti.

Anteeksi noin pitkä alustus ja sivupolku – joka saattaa kuitenkin selittää sen, että kilpailu urheilussa menee paikoin yli äyräiden ja saattaa näyttäytyä misogyniana (naisvihana) unohtamatta misandriaa (miesvihaa).

On havaittavissa, että kilpailua käydään jopa siitä, kuka omistaa urheilun, kenelle urheilu kuuluu, ketkä ovat oikeita urheilijoita, ketkä eivät; mikä ylipäätään on urheilua.

Käyn käsiksi käytäntöön.

Tunsitko vaivoin kätkettyä vahingoniloa siitä, kun naisten jalkapalloilun EM-kisoihin valmistautumassa ollut Sveitsin maajoukkue hävisi harjoituspelin Luzernin 15-vuotiaille pojille maalein 7–1?

Et siis tuntenut vahingoniloa? Hyvä!

Ai sinä siellä peräkammarissa tunsit suoranaista iloa? Paha!

Olen huomannut, että tuota tuollaisesta vahingoniloa kokevat urheilussa mukana olevat miehet ovat (olevinaan) toisaalla hyvin vahvasti naistenurheilun puolella siinä, että he eivät siedä transnaisia naistenurheilussa.

Sama porukka ja samat tyypit ottavat kierroksia noista kahdesta hieman toistaan korvalle lyövistä asioista. Panee miettimään, kuinka puhtaat jauhot heillä oikein onkaan pussissaan – etenkään siinä transasiassa.

Yhtäällä nauretaan naisten osaamattomuutta, toisaalla ollaan niin ritaria, niin ritaria.

Kolmas luokka, joka liittyy naistenurheilusta aiheutuvaan ja ilmenevään naisvihaan on vaivihkainen nautinto ajatuksesta, jossa hekumoidaan ja jopa fantasioidaan sillä, että okei, pannaan sitten naiset ja miehet urheilemaan samaan sarjaan ja katsotaan, kuka on kuka, kenelle rahat kuuluvat.

Vätystenkin miesten viimeisetkin vähäiset kunniarippeet ikään kuin säilyvät sillä, että täällä meillä meidän reviirillämme, urheilussa, nainen on se heikompi astia. Viekää vaikka tuhkatkin pesästä, mutta urheilussa te naiset ette meille miehille pärjää! ajatellaan ja julistetaan peräkammareista.

Huippu-urheilun eetoksen uusliberalismin eetoksesta – eetoshan tarkoittaa jonkin toiminnan tai ajattelutavan taustalla vaikuttavien arvojen, ihanteiden ja asenteiden kokonaisuutta; se on näkymätön moraalinen tai kulttuurinen ilmapiiri, joka ohjaa, mikä nähdään oikeana, tavoiteltavana tai luonnollisena tietyssä kontekstissa – erottaa: eri sarjat.

Urheilun mieli lakkaa tyystin, jos siinä ei tunnisteta ja tunnusteta eri sarjojen pyhyyttä ja koskemattomuutta. Ilman tarvetta tehdä vertailuja. Ilman vertailusta kumpuavaa oman alemmuuden keinotekoista pönkittämistä.

Ovat poikien ja tyttöjen sarjat, samoin naisten ja miesten; on ikäluokkiin liittyviä sarjoja, on painoluokkiin liittyviä sarjoja, on senioreille varattuja sarjoja, on jopa kilpailuvapaita lastensarjoja, on piirikunnallisia kisoja, on MM-kisoja, on NHL, on Mestis, on NBA, on Korisliiga, ja niin edelleen.

Vasta nuo visusti ymmärrettyään voi kutsua itseään urheiluihmiseksi. Sovitaanko näin?

Kun tuosta sarjojen urheilun erittelevästä säännöstöstä on yhteisymmärrys, voidaan hyvässä määrin purkaa ja höllätä urheilun ja uusliberalismin välistä eetosten kytköstä niin, että urheilun puolelle asettuu erilaisia hienovaraisuusnormeja. Jokainen ei kilpaile kaikesta jokaista vastaan.

Silloin urheilun vaiheille asettuu joltisenkinlainen mielekkyys.

Jostakin universumin vinkkelistä katsoen aivan kaikki urheilu on yhtä ja samaa urheilua, ainakin yhtä arvokasta inhimillistä kulttuuria eikä mikään seremoniallinen uhrikultti, johon kuuluu herjaajia ja yli toisten (sarjojen) käyvää julmuutta.

Kuitenkaan siitä ei päästä yli eikä ympäri, että urheilumaailma on eräänlaisten loputtomien transaktioiden todellisuus, jossa vuorovaikutus ei ole pyyteetöntä. Pyyde on voittamisessa, ja vähintäänkin pärjäämisessä.

Urheilun transaktioilla tapaa olla instrumentaalinen luonne. Teen tämän tai tuon teon saavuttaakseni jotain. Transaktio ei ole spontaani, vaan laskelmoitu. Siinä on mukana taktinen ajattelu, neuvottelu ja jopa manipulointi.

Siksi urheilun kenttä on altis erilaiselle vihoittelulle. Urheilu on kilpailun kulmalta eräänlaista lohdutonta ja lakkaamatonta vihollisuuksien vaihtoa. Niin symbolisesti kuin konkreettisesti.

Kun on iskun paikka, isketään.

Urheiluun kuuluu sillä tavalla opportunismi, että tilaisuuksia on käytettävä lähes perusteettomasti hyväkseen. Tosin ei yli edellä kuvaamieni sarjojen tulisi lyödä.

Kärsimätön lukija siellä hikoilee, että mitä hemmetin uusliberalismia ja transaktioita, annetaan urheilun olla urheilua, niin kuin aina ennenkin.

Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! sanon.

On tärkeää hahmotella sitä rakennetta ja henkeä, joka osaltaan mahdollistaa muun muassa misogynisen välistävedon urheilun nojalta.

Lisään vielä, että urheilun ja urheilun ystävien välinen vuorovaikutus ei sekään ole täysin raitis. Tuossa transaktio ei mene niin, että ystävä antaa aikaansa, henkistä pääomaansa ja jopa rahaansa urheilulle ilman, että raha olisi korvamerkittyä urheilijoiden menestymisen vaateelle.

Sanalla sanoen urheilun ystävät ja etenkin ”ystävät” ovat ottaneeksi oikeudekseen aukoa myös päätään urheilulle. Siinä sitä sitten leijuu erilaisia uhkia ilmassa, joka suorastaan kutsuu puoleensa mahdollisuutta vihoitteluun.

Eikä sovi unohtaa, että sponsorisuhde on myös puhdas transaktio: urheilija tarjoaa näkyvyyttä, brändiä ja imagoa – ja sponsori tarjoaa rahaa tai resursseja. "Sinä olet mainospinta, minä olen rahoittaja, koitahan menestyä ja saada näkyvyyttä, tai vedän massini pois.”

Paikoin suomalainen urheilu on turhan tulehtunutta.

Oli kamalaa, kun miehet puivat ja ilkkuivat Helmareiden EM-kisojen alla pelaaman Hollanti-kenraaliharjoitusottelun muuatta suomalaisten päästämää ja tyrimää maalia. Kuultiin peräti sellaista joukkuepallopeleille vierasta argumenttia, ettei ”tällä tasolla voi enää tehdä tuollaisia virheitä”.

Fakta on päinvastoin se, että joka tasolla tulee kaikenlaisia virheitä joukkuepallopeleissä. Siinä vain taas päästiin päästelemään kritiikin valekaavussa misogynisia höyryjä ulos. Pilkkaamalla suomalaisia naisfutareita. Henki oli, että naurettiin aivan ämmämäisille virheiden potpurille.

Tosin Helmareiden voitettua Islannin kisojen avausottelussaan pilkkakirveet ovat hetkeksi joutuneet sulkemaansa suunsa, mutta vain hetkeksi. Vielä he ottavat uudet suunvuoronsa, jahka Helmarit kohtaa seuraavia vaikeuksiaan. Sanokaa minun sanoneeni.

Vihaajilla on vielä kosolti loppuunammentamattomia haukkuja suupielissään säästössä, jos Helmareilla ei kuljekaan sunnuntaina Norjaa tai ensi viikolla torstaina Sveitsiä vastaan.

Naistenurheilun vähättely ja kaikkinainen joutavanaikainen kritisointi on sanalla sanoen naisvihaa. Se ei kuulu suoranaisesti edes tuossa edellä luonnehtimieni urheilun aggressiivisten ja välineellisten transaktioiden piiriin.

Urheilun pohjalta kumpuava naisviha on luonteeltaan ulkourheilullista. Urheilulla on tuossa vain keppihevosen osa.

Urheilu on jo itsessään melko raakaa peliä. Siksi sitä ei tulisi enää raaistaa ulkourheilullisin käräjin.

Älykäs ja kriittinen lukija äkkää senkin, että kyllä tässä taitaa olla pakinoitsija Sihton puolelta tulilla myös misandriaa, miesvihaa.

Kyllä, kyllä, sekin on mahdollista, ja juuri urheilusta uutettuna.

Urheiluhan on kuin kantakirjasonnien erotteluaitaus, josta haalitaan erilleen laadukkaat tapaukset ja heiveröiset yksilöt seulotaan sivuun. Jos sitten nuo heiveröiset tapaukset alkavat soittaa suutaan naistenurheilun suuntaan, sopii heitä siitä hyvinkin nuhdella ympäri korvien.

Kertauksen vuoksi, miten se oli, koitko sinä mielihyvää siitä, kun sait tietää, että nuoret 15-vuotiaat pojat olivat peitonneet Sveitsin naisten maajoukkueen maalein 7–1?

Ja jatkokysymys kuuluu: oletko sillä kannalla, että onhan se hyvä, että urheilu ja etenkin huippu-urheilu rahoineen päivineen pysyy miesten komennossa?

Jos ja kun noihin kysymyksiin tuli kourallinenkin hiljaisia kyllä-vastauksia, tämän pakinan luoti tiesi paikkansa.