”Naiset osaavat luoda pelkoa” – Naislukijat pitävät toisten naisten kirjoittamista rikostarinoista

Kallion kirjaston kellaritilaan paistaa kevätiltana aurinko, ja dekkareille pyhitetty salonki on täynnä.

– Tämä tila lakkasi olemasta kirjaston vahtimestarin asunto 17 vuotta sitten. Viereisessä asunnossa asui aikoinaan Paavo Nurmi, Kallion kirjaston erikoiskirjastovirkailija Janne Palander kertoo.

Nykyään tila on yksityistilaisuuksiin varattava Dekkarikirjasto, ja sen hyllyissä on Suomen Dekkariseuran lahjoittama dekkarikokoelma. Tänään kellarissa pidetään dekkari-ilta, vetonaulana on kirjailija Anneli Kanto.

Eturivistä löytyvät Anne Palm ja Pipsa Avonius, jotka fanittavat rikoskirjoja – ja Kantoa.

– Olen lukenut dekkareita pikkutytöstä asti, ja Agatha Christie on suosikkini. Luen enemmän naisdekkaristeja, ja Kanton historiallisista romaaneista tykkään tosi paljon, Anne Palm kertoo.

Eikä hän ole ainoa: tutkimusten mukaan dekkareita kirjoittavat ja lukevat yhä useammin naiset.

Naisdekkaristien käsittelemät aiheetkin ovat toisten naisten mieleen – puhutaan niin sanotusta cozy crimesta, eli viihteellisestä jännityskirjallisuudesta, jossa tarinoiden pääosassa ei ole tehdyn rikoksen verisyys, vaan usein päähenkilön elämä.

Tänä vuonna 40 vuotta täyttävän Suomen Dekkariseuran puheenjohtaja on nainen, ja ensimmäistä kertaa seuran lehteä Ruumiin kulttuuria johtaa nainen.

– On erityistä, että rikosaiheisten tv-sarjojen tuottajatkin ovat jo naisia, ne tehtävät tulevat yleensä trendin jälkijunassa, lehden päätoimittaja Päivi Remes sanoo.

Myös muulla dekkarikentällä menee hyvin. Perinteisesti mieslukijoille mieluisia, kovaksikeitettyjä poliisidekkareita julkaistaan yhä ja luetaan paljon.

– Mutta psykologisten trillereiden suosio on noussut, ja dekkarit ovat sarjistuneet. Kustantaja tilaa uudelta kirjailijalta heti trilogian. Lukijat tykkäävät seurata hahmojen elämää pidempään, sarjallisuus vetoaa erityisesti naisiin, Remes jatkaa.

Yksi uusista naisdekkaristeista on 73-vuotias Anneli Kanto, jonka Noora Näkijä -trilogian kolmas osa Kaivatut (Docendo) ilmestyy syyskuussa. Hän sanoo innostuneensa kokeilemaan dekkarin kirjoittamista koronapandemian aikaan.

– Elämä tuli yhtäkkiä tylsäksi, ja sovitut teatterityöt siirtyivät. Olen suuri dekkareiden ystävä, ja teki mieli kokeilla niiden kirjoittamista. Minulla oli hahmotelmakin kolmesta juonesta, Kanto kertoo.

Jännityskirjojen luominen ei ollutkaan helppoa edes kokeneelle kirjailijalle.

– Historiallisia romaaneja kirjoittaessaan joutuu rassaamaan tunteitaan, mutta dekkarin luominen vaatii nokkeluutta ja älyä. Vihjeitä ja harhautusvihjeitä pitää olla lukijalle sopivassa suhteessa, ja vyyhden koossapitäminen on aikamoinen homma.

Ikävä uutinen Kanton jännittävän, tarotkortteja tulkitsevan päähenkilön ystäville on se, että hänen dekkarikirjoittamisensa jää kolmannen kirjan jälkeen tauolle. Kalenteri on täynnä muita töitä ensi vuoden loppuun.

Kantokin keksii yhden syyn naisdekkaristien lisääntyneeseen määrään.

– On paljon naisdekkaristeja, jotka ovat ensin tehneet muuta kirjallisuutta, kuten Virpi Hämeen-Anttila ja Eppu Nuotio. Ehkä hekin ovat kaivanneet väliin jotain muuta, ja meille historiallisten romaanien kirjoittajille dekkarien vaatima taustatyökin on tuttua.

Dekkaritrendi voi siis hyvin eikä taantumaa ole näkyvissä. Dekkariseuran lehden päätoimitta- ja Päivi Remes muistelee, että buumista alettiin puhua ensimmäisen kerran vuonna 2008.

Nyt rikoskirjallisuuden suosio on laajentunut myös suoratoistopalvelujen tarjoamiin tv-ohjelmiin ja teatterilavoille.

– Kun seuramme perustettiin 40 vuotta sitten Suomessa julkaistiin 16 kotimaista dekkaria 15 tekijältä, yksi heistä oli nainen. Nyt kotimaisia uutuusdekkareita julkaistaan vuosittain 96–130 kappeletta, ja käännöskirjat päälle. Kysyntää selvästi on, kun kirjoja kustannetaan, Remes sanoo.

Ulkomaisia dekkareita on ruvettu kääntämään enemmän, mutta moni lukee niitä alkukielelläkin, kun ei malta odottaa suosikkinsa käännöstä.

– Suomessa julkaistaan paljon pohjoismaisia ja englannin kielialueelta tulevia dekkareita, mutta tarjonta on laajentunut jopa Unkarista, Saksasta ja Espanjasta tuleviin kirjoihin, Dekkariseuran puheenjohtaja Sini Paloheimo kiittelee.

Paloheimon mukaan rikoskirjallisuus on nyt hyvin moniäänistä – ja aidosti korkealaatuista kirjallisuutta, jossa yhteiskunnallisista epäkohdista puhutaan mielenkiintoisilla tavoilla.

– Rikoskirjallisuus pystyy pureutumaan ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin epäkohtiin nopeammin kuin muut kirjallisuudenlajit, kun siinä päästään kiinni heti toimintaan. Minusta on hyvä, että dekkareiden arvostus on noussut, mutta saavat ne toimia ”pelkkänä” viihteenäkin kesämökillä.

Vaikka dekkarit ovat ennennäkemättömän suosittuja, joitain sadepilviä menestyksen sinitaivaalle on ilmaantunut.

– Onhan dekkareillekin haasteena se, että suomalaiset kustantamot yhdistyvät, kokonaiskirjamyynti laskee, kirjailijat saavat huonompia korvauksia äänikirjoista, lasten sekä nuorten lukutaito huonontuu ja kirjojen hinnat nousevat, Paloheimo arvioi.

Naisistumisen lisäksi kiinnostava seikka dekkaribuumissa on lukijoiden halu tehdä asioita yhdessä. Lukupiirien suosio on siitä oiva esimerkki. Yksi kuuluisimmista on Kirsi Raninin vetämä Kirsin Book Club, josta on kasvanut 13 vuodessa merkittävä verkkosivusto. Tekijät arvostelevat sivustolla kirjojen lisäksi nykyään kulttuuritapahtumiakin.

Kirsi Ranin on espoolainen liikkeenjohdon konsultti, joka nimitettiin keväällä kirjakustantamo Otavan Lukulähettilääksi. Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon valintalautakunnan puheenjohtajana hän toimi viime vuonna.

– Lukupiirissämme on 18 jäsentä, ja toukokuussa meillä oli 158. kokoontuminen. Tutustuin lukupiireihin Aasiassa asuessani ja perustin sellaisen 50-vuotislahjakseni palatessani Suomeen asumaan kymmenen ulkomaanvuoden jälkeen, hän kertoo.

Lukupiirin jäsenistä on tullut niin hyviä ystäviä, että kuulumisia vaihdetaan jo muistakin aiheista, ja ryhmällä on esimerkiksi penkkiurheilupienryhmäkin.

Välillä lukupiirin jäsenet tekevät blogialustallaan kirjallisia tempauksia.

– Kirjakauppaliitto ei tänä vuonna organisoinut kesäkuussa pidettyä Dekkariviikkoa, joten me muiden kirjasomettajien kanssa päätimme elvyttää sen. Huomasin, että omasta porukastakin on helpompaa saada arvostelijoita dekkareille kuin kaunokirjallisuudelle, Kirsi Ranin kertoo.

Kirsin Book Clubin lisäksi hän vetää kahdeksatta vuotta yrityslukupiiriä Edita-kustantamon työntekijöille. Ranin ehdottaa kirjoja ja hankkii ne, yrityksen henkilöstöhallinnon osasto puolestaan tarjoaa osallistujille tilat ja tarjoilut.

– Lukupiiriin on tunkua, ja osallistujat tulevat erilaisista työtehtävistä. Keskustelut ovat luottamuksellisia, joten ihmiset uskaltavat puhua – useinhan ihminen kertoo yhtä paljon itsestään kuin lukemastaan kirjasta. Kaunokirjallisuuden lukeminen on hyvin kehittävää, ei yrityksissä tarvitse lukea vain bisneskirjallisuutta, Ranin muistuttaa.

Raninin oma lukukokemus jää vaillinaiseksi, jos siitä ei saa puhua kenenkään kanssa. Näin kävi yli 150 Finlandia- ehdokkaan kanssa, joista ei saanut puhua kilpailuaikana kuin toisten raatilaisten kanssa – ja urakan suuruuden vuoksi joistain puhuttiin raadissakin vain hetki.

– Ne teokset eivät säilyneet samalla tavalla mielessä kuin kirjat, joista olen voinut lukupiirissä keskustella. Kolmas askel lukemiskokemuksessani on se, että saan kirjoittaa kirjasta. Sitten vasta koen, että kirja on luettu.

Kirsi Raninin asema vaikutusvaltaisen blogisivuston pitäjänä on uudenlainen rooli kustannusalalla, jossa julkisia kirja-arvosteluja ennen kirjasomettajia laativat lähinnä toimittajat ja kriitikot.

Miten hän näkee roolinsa, kun se on laajentunut kustantamon lukulähettilääksi asti?

– Tämä on vuoden toimeksianto, johon olen saanut apurahan. En siis jatkossakaan arvostele vain yhden kustantamon kirjoja, mutta tänä vuonna saan enemmän kutsuja Otavan tilaisuuksiin ja tutustun heidän kirjailijoihinsa, Ranin selventää.

Kaiken taustalla on lukemisen ilo ja halu jakaa sitä.

– Jaan mielelläni tietojani ja suosittelen. Minulle konsultin rooli on luonteva, kuten oli opiskeluaikoina matkaoppaana toimiminenkin. Ulkomailla työskennellessäni koin olevani epävirallinen Suomen lähettiläs.

Kun tälle konsultille esittää puolihuolimattomasti kysymyksen, miksi naiset lukevat niin paljon dekkareita, hän on ehtinyt jo kääntyä Otavan asiantuntijoiden puoleen ja ostanut tietokirjan aiheesta voidakseen vastata.

– Vuonna 2019 Otavan julkaisemista kaunokirjanimikkeistä kolmasosa oli jännityskirjallisuutta, ja vuonna 2023 luku oli jo yli 40 prosenttia. Brittiläisen tutkimuksen mukaan vuonna 2017 kolmasosa kaikista myydyistä kaunokirjoista oli rikoskirjallisuutta, ja 2020-luvulla osuus on jo ylittänyt yleisen kaunokirjallisuuden, Ranin kertoo.

Nielsen Bookscan -tutkimusyrityksen mukaan 80 prosenttia rikoskirjallisuuden lukijoista on naisia.

Ranin arvelee, että naiset lukevat mielellään toisten naisten kirjoittamia rikostarinoita, sillä nämä ovat usein uhrin puolella: naiset osaavat luoda pelkoa, kun ovat sitä itse elämässään kokeneet.

– Kiinnostavaa on sekin, että naiset kirjoittavat harvemmin miessankareista, vaan luovat vahvoja naishahmoja, kuten kirjailijat Satu Rämö ja Elina Backman.

Kun paikalla on syvällä dekkareiden ja kirjallisuuden maailmassa olevia naisia, on syytä kysyä: minkälaisia kiinnostavia alatrendejä dekkarikirjallisuudessa nyt kuplii?

Vastaus antaa valoa ja toivoa myös miespuolisille dekkarintekijöille.

– Historiallinen dekkari on elänyt vahvaa buumia, mutta Helsingin Kirjamessuilla niitä on nyt vähemmän tarjolla. Tämä aikahan inspiroi kertomaan nykyajasta, mutta esimerkiksi lempääläisen Pekka Hyytin dekkarisarjassa eletään 1920- ja 30-lukujen keskellä, kertoo Dekkariseuran puheenjohtaja Sini Paloheimo.

Perinteisen, realistisen poliisidekkarin suosio ei ole katoamassa. Niiden lukijat ovat kiinnostuneita tarinan todenmukaisuudesta, ja esimerkiksi kirjailija Seppo Jokisen komisario Koskisesta kertova sarja on aiheuttanut pienimuotoista kansainvaellusta tietyille Tampereen kaduille.

– Suosittuja ovat todellisia tapahtumia sivuavat dekkarit, kuten Antti Vihisen Punainen prinsessa. Kirjailija sai kuulla 1980-luvulla Berliinissä opiskellessaan, että opiskelutovereiden joukossa on Ulrika Meinhofin tytär, ja hän kiinnostui punaisesta armeijakunnasta. Dekkari alkaakin siitä, että Tampereen Pyhäjärvestä löytyy saksanopettajan ruumis, Paloheimo vinkkaa.