Image

Naiset jotka osaavat katsoa elokuvia



Naiset jotka osaavat katsoa elokuvia

Kun kirjailija ja käsikirjoittaja Tua Harno alkoi suunnitella lapsen hankkimista, häntä pelotti eniten älyllinen taantuminen. Harnon lapsuudessa äidit olivat sivistyksen vilttiketjuun pudonneita ressukoita, jotka eivät pysyneet keskusteluissa mukana, ymmärtäneet vitsejä tai osanneet käyttää teknisiä laitteita. Mikä pahinta, he olivat menettäneet kyvyn katsoa elokuvia. Harno pelkäsi muuttuvansa kireäksi kotityökoneeksi, joka tyhjentää mieluummin tiskikoneen kuin istuu muun perheen kanssa television ääressä. Oman kokemuksen myötä Harno ymmärsi, että eri sukupolvien äidit ovat sekä samanlaisia että erilaisia.
Teksti Tua Harno
Kuvat Linda Linko

Artikkeli on julkaistu Image-lehden numerossa 9 / 2018.

Selja, 33, on muuttamassa pois kimppäkämpästä Töölöstä, sillä hänen miehensä haluaa ostaa oman kodin kaukaa keskustasta. Seljan paras ystävä Henri, 30, kieltää naista lähtemästä. Henri uhkaa, että Selja muuttuu samanlaiseksi lahopääksi kuin Henrin oma äiti: naiseksi, joka ei pysty edes yhtä elokuvaa katsomaan. Henri parodioi raakkuvalla äänellä keski-iän ylittänyttä naista, joka joutuu katsoessaan elokuvaa kysymään erikseen, kuka päähenkilö on ja miksi elokuvassa puhutaan saksaa, vaikka kaikille muille on ilmeistä, että elokuva sijoittuu Saksaan.

Kohtaus on kirjoittamastani elokuvasta Ollaan vapaita (2015), jossa Seljaa ja Henriä esittivät Maria Ylipää ja Riku Nieminen. Henrin repliikki Seljan hirveästä tulevaisuudesta oli mukana elokuvan ensimmäisestä käsikirjoitusversiosta asti. Kaikki käsiksen lukeneet tunnistivat kuvauksesta oman äitinsä.

Tuntemillani kolmekymppisillä oli siis lapsuudenkodissaan äiti, joka ei heidän lapsuudessaan pystynyt eikä edelleenkään kyennyt kyselemättä seuraamaan elokuvaa, varsinkaan, jos leffa ei ollut suomenkielinen. Eikä yksikään äiti halunnut katsoa elokuvia, joissa oli ampumista tai väkivaltaa. Aivan kaikkein kielletyintä olivat kohtaukset, joissa tapahtui jotain pahaa lapsille.

Ollaan vapaita oli satu siitä, että voi muodostaa perheen, eikä silti tarvitse luopua ystävistä. Tulen rikkinäisestä kodista, ja ystäväni ovat aina olleet perheeni. Havaintoni perheellistymisen seurauksista tukivat kuitenkin teoriaa, jonka mukaan lasten saamisten myötä ihmiset loittonivat ystävistään ja tukeutuivat enemmän sukulaisiinsa. Tätä ilmiötä kiihdytti se, jos perheenlisäystä seurasi muutto jonnekin, minne ei päässyt kätevästi ilman autoa. Tulisiko kukaan ikinä kylään? Kuinka hankalaa olisi lasten kanssa matkustaa sieltä toisten luo? Millaiset paineet siitä tulisi parisuhteelle? Puolison pitäisi olla kaikki ne ihmiset, joita ei enää arjessa näkisi. Ja vaikka ystävystyisimme uuden naapuruston lapsiperheiden kanssa, niin kaipaisin silti vanhoja ystäviäni. Niitä, joiden kanssa olin kaikkein eniten oma itseni. Kuka minä olisin tuossa uudessa elämässä, irrotettuna siitä, minkä tunnistin selkeästi itselleni tärkeäksi: työstä, kaupungista, ystävistä?

Päätimme puolisoni kanssa jäädä elämään ilman autoa kantakaupungin liepeille. Mutta pystyisikö identiteetin muutosta muuten hallitsemaan?

Monet naiset pelkäävät sitä, mitä äitiys tekee heidän vartalolleen. Minä pelkäsin sitä, mitä se tekisi aivoilleni. Miten olisin jatkossa yhtä aikaa äiti sekä se nopeaälyinen, analyyttinen ja ironisen hauska nainen, jollaiseksi halusin tunnistaa itseni?

Miksi olisi hirveää muuttua naiseksi, joka ei pysty katsomaan elokuvia? Eikö kyse ollut enemmänkin jostain huvittavasta kuin varsinaisesti ahdistavasta asiasta?

Minulle se kuitenkin kieli asetelmasta, jossa mies tai lapset ovat enemmän kartalla maailmanmenosta kuin perheen äiti. Asetelmasta, jossa nainen on niin kiinni perheen ja kotitöiden mukanaan tuomissa velvollisuuksissa, että hänen kykynsä pitää lukua ulkomaailmasta on himmennyt.

Osasin pelätä tätä, sillä olin nähnyt toistuvasti tilanteita, joissa äitien luo mentiin pyytämään apua mustikkatahraisten vaatteiden kanssa, mutta isiltä kysyttiin mielipidettä politiikan, historian tai talouden ilmiöistä.

Olin nähnyt, että perheen muut jäsenet hellästi piikittelivät äitiä, joka ei pysynyt keskustelussa mukana tai ymmärtänyt vitsiä. Tai joka ylipäänsä yritti jutella kesken elokuvan.

Olin nähnyt, miten isää tai lapsia aina tarvittiin videonauhurin ajastamiseen tai tietokoneen käyttöön ja kuinka ihmiset suhtautuivat äitiensä tekniseen taitamattomuuteen kyllästyneen ymmärtäväisesti, aivan kuin olisi normaalia, että äiti ei osaa eikä opi laitteita käyttämään.

Kun harkitsin, yrittäisinkö saada lasta, ajatus siitä, että siirtyisin äitiyden myötä johonkin keskustelujen ja yleissivistyksen tason vilttiketjuun, oli uhka identiteetilleni ja yksi syistä, miksi arastelin vanhemmuutta. Ja peruste sille, miksi minun tarvitsi kirjoittaa aiheesta elokuva.

Hain lukion jälkeen oikikseen, ja mielikuvissani siinsi The West Wing -sarjan lehdistösihteerin C. J. Creggin tapainen äärimmäisen skarppi ja huumorintajuinen nainen, joksi siellä kasvaisin. Opiskelujen myötä haaveeni oikeusdraamojen kaltaisesta työelämästä romuttuivat, ja päätin hakea Teatterikorkeakouluun, jossa kaikenlaisia draamoja saisi luvan kanssa kehittää. Minusta tuli kirjailija.

Unelmaidentiteetti kunnianhimoisesta asiantuntijanaisesta ei kuitenkaan koskaan hävinnyt. Pyrin taiteilijaympäristössäkin siihen, mikä minulle oli luontaista, eli järjestäytyneeseen tiedonhankintaan, selkeyteen ja hallintaan.

Äitiys oli ilmeisessä konfliktissa kaiken tämän kanssa. Mielikuvani äitiydestä olivat sellaisia, että muutun hysteeriseksi, hienhajuiseksi ja hajamieliseksi. Tiesin, mitä imetyshormonit ja univelka tekevät ihmisille, mutta en todellakaan pelännyt vain vauvavuosia. Lähipiirissäni käytiin läpi muutama avioero lasten ollessa pieniä, eikä fiktio luvannut sen parempia tulevaisuusnäkymiä. Nuoruuteni ihanan Rakkautta ennen aamunkoittoa -elokuvan Céline oli trilogian kolmannessa osassa Rakkautta ennen keskiyötä ärtynyt äiti, joka marttyyrimaisesti koki kantavansa koko perhettä omilla harteillaan uransa kustannuksella miehen ollessa vastuuton ja lapsellinen.

Minulla ei ollut roolimalleja onnistuneesta äitiyden ja kunnianhimon yhdistämisestä. Oma äitini oli kolmen lapsen yksinhuoltaja ja joutui tekemään hurjasti töitä elättääkseen meitä. Hän oli hyvä työssään ja pärjäsi tavalla, josta olen ylpeä, mutta kotoamme puuttui aikuinen. Näin ystävieni kotona äitejä, jotka huolehtivat perheen yhteisistä aterioista, siivouksesta ja kaikista muistakin kotitöistä ja olivat silti läsnä lämpimällä tavalla. Kaihosin näkemääni, mutta toisaalta näissä samoissa kodeissa isät olivat lähes poikkeuksetta piiloutuneet joko sanomalehden taakse tai työmatkoille, eikä vanhempien välillä vaikuttanut vallitsevan täysi tasa-arvo. En koskaan ajatellut näitä naisia heidän ammattinsa kautta, vaikka kukaan heistä ei ollut kotiäiti. Se asiantuntemus ja tieto, jota heillä oli, ei tullut kodin piirissä esiin siten kuin perheen isän.

Muistan äitini istumassa puhelinpöydän vieressä kiertämässä kiharaista puhelinlankaa sormiinsa ja spekuloimassa tuttavien käytöstä ja sen motiiveja. Tällainen ruodinta oli selvästi nautittavaa niin hänelle kuin langan toisessa päässä olevalle naiselle, joka lähes aina oli myös jonkun äiti. Elokuvien fiktiivisten henkilöiden toiminta ei kuitenkaan kiinnostanut heitä. En muista heidän koskaan puhuneen mistään elokuvasta siten kuin vaikkapa viime keväänä puhuin Call Me by Your Namesta kaikkien kanssa.

Miksi elokuvien henkilöiden ruodinta oli heille vierasta tai vaikeaa seurata? Sinänsä heidän kantansahan on eettisen esikuvallinen: elävät tutut ihmiset oikeine murheineen kiinnostavat heitä enemmän kuin valkokankaan keksityt henkilöt.

On selvää, että me olemme sukupolvena paljon kokeneempia katsojia: ymmärrämme nopeammin ja hienovaraisemmin, sillä olemme nähneet niin paljon. Sukupolvemme on ahminut True Detectiven ja Game of Thronesin kaltaista kuvastoa kavahtamatta. Kasvaako meistä siis naisia, jotka keski-ikäisinäkin ja vanhempina kykenevät katsomaan elokuvia häiriintymättä väkivallasta, vieraskielisyydestä tai aikatasojen vaihteluista?

Jos kyse olisi siitä, millaisia elokuvia tai tv-sarjoja on aiemmin ollut tarjolla, niin miksi tuntemieni isien kyky katsoa elokuvia ei ole ollut samalla lailla vajavainen kuin tuntemieni äitien?

Television elokuvatarjonta ei 1980–90-luvuilla ollut kaksinen, eikä videoiden vuokraaminen ollut jokaviikkoista huvia useimmissa perheissä. Kenties elokuvat, joita televisiosta näytettiin, eivät tarjonneet samaistumispintaa keski-ikäiselle perheenäidille. En itsekään katso Bond- tai Star Wars -elokuvia, puhumattakaan Tarzaneista. Kaikenlaiset romanttiset kohtaukset tai seksiin viittaavat vitsit (kuten Mies ja alaston ase -elokuvat) ovat kiusallisia katsottavia perhepiirissä. Ehkä äidit halusivat säästää itseään ja kaikkia muitakin noloudelta.

Olivatko koko perheen yhdessä katsottavat elokuvat, kuten Indiana Jones ja Beethoven, liian epä-älyllisiä äideille? Sijoitinko tyhmyyden naisiin, kun se olikin itse asiassa tarjolla olleissa elokuvissa? Vai oliko kyse elämäntilanteesta, jossa äidit työpäivän jälkeen, kotityöt hoidettuaan, eivät vain halunneet käyttää aikaa elokuvaan? Mutta äidit eivät sanoneet: tämä elokuva on naurettava ja lapsellinen, viihdyn paremmin jotain muuta tehden. He katsahtivat elokuvaa ja kysyivät: mitä nyt tapahtuu? Miksi se noin tekee? Tuossa nyt ei ole mitään järkeä! Onko tuo nyt se sama mies kuin äsken? Ja sitten viimeistään: mä en ala katsomaan tämmöstä, jossa ammutaan.

Ehkä kyse oli siitä, että 1950–60-luvuilla syntyneet äitimme eivät pystyneet elokuvan katsomisen vaatimaan fyysiseen toimettomuuteen. Se tuntui sielullisesti väärältä ihmisille, jotka oli opetettu ahkeruuteen. Luin lapsena kirjoja suurimmaksi osaksi salassa, koska jos äitini näki minut kirja kädessä sohvannurkassa, minulla oli selvästi liikaa luppoaikaa, ja minut piti passittaa kotitöihin tai vähintään ulkoleikkeihin reipastumaan. Pelkkä epäryhdikäs, lojuva asentoni tuntui loukkaavaan kunnollisuuden vaatimuksia.

Televisiota tai videoita sai ylipäänsä katsoa päiväsaikaan vain, jos ulkona satoi kaatamalla tai oli kipeä. Television katselu nähtiin itsessään vaarallisena, sisällöstä riippumatta. Oli uhka, että istuminen sen ääressä veltostuttaisi lapsen niin keholtaan kuin mieleltään. Henkinen ja fyysinen selkäranka edellytti kehittyäkseen ulospäin näkyvää aktiivisuutta.

Ajatus siitä, että verhot suljettaisiin, jotta television kuva näkyisi päivällä, oli pöyristyttävä. Miltä se näyttäisi naapureille? ”Normaalit” ihmiset eivät muutenkaan nuokkuneet sohvalla, kun oli tekemättömiä kotitöitä. Lepoaika piti ylipäätään lunastaa työnteolla, mutta silti se oli kyseenalaista. Ajatella: istua sisällä, vaikka ulkona olisi kaunis ilma. Siihen ei moni suomalainen vieläkään pysty.

Äitini oli onneksi sikeäuninen, joten hänen nukkuessaan alakerrassa sain rauhassa öisin katsoa Braveheartia, Kunnian miehiä sekä Pianoa yhä uudestaan.

Ehkä kaikkein epämiellyttävin piirre mielikuvissani äitiydestä oli kireys. En halunnut muuttua ilottomaksi naiseksi, joka ei kykene rentoutumaan. Juuri sellaiseksi, joka ei pysty lopettamaan hääräämistä edes siksi hetkeksi, kun koko perhe katsoisi elokuvaa yhdessä.

Miten osata olla toisin? Miten osata olla siellä sohvalla, vaikka pölypallot vilisisivät silmissä? Ja kannattaisiko sittenkin lehdenluvun sijaan vain luututa? Lapsetkin hyväksyvät helpommin sen, kun he näkevät minun tekevän jotain fyysistä kotityötä. Heitä selkeästi ärsyttää, jos sulkeudun lukemaan.

Entä pysyykö perheessä rakastava tunnelma, jos koti on likainen ja jääkapissa ruoka on homeessa? Kuinka paljon lasten turvallisuudentunteessa on kyse arjen toimivuudesta: siitä, että tiettyihin ruoka- ja nukkumaanmenoaikoihin voi luottaa? Kuinka paljon oma mielenterveys on kiinni siitä, että koti on säällisen siisti (voimistaa vastustuskykyä, mutta ei aiheuta astmaa)?

Olen varmasti rennompi kotitöiden suhteen kuin aiemman sukupolven äidit mutta en immuuni niiden seireenikutsuille: tee vielä yksi kasvislasagne pakkaseen, mieti, kuinka se helpottaa viikolla, kun ruoka on valmiina. Siivoa pikkuautot pois lattialta, joku taittaa vielä niskansa liukastuessaan niihin. Ja siihen sitten käytän armoitetun puolitoista tuntia lasten nukahdettua ennen kuin uupuneena itsekin menen vuoteeseen.

Joskus olisi kuitenkin valittava toisin, muistettava sitä naista, joka oli ennen lapsia, ja antaa hänen tulla näkyväksi omissa teoissaan. Kuten siinä, että kodinhoidon sijaan kuuntelisi Mumford & Sonsia ja tekisi aarrekarttaa unelmistaan. Kuten että ahmisi Mad Meniä puolisonsa kanssa.

Sillä jos aina valitsee järkevästi ja on pragmaattinen aikuinen, eristää itsensä muista. Ei voi kohdata muita, kun suorittaa omaa to do -listaansa. Ihmiset kohtaavat hetkissä, joissa tunteita ja ajatuksia jaetaan. Se vaatii pysähtymistä ja keskittymistä. Mutta usein arki hahmottuu selviytymisenä, jossa itsensä sivuuttamalla pärjää parhaiten. Tätä asennetta ei niin vain saa pois päältä.

Lapsuudessani isät saattoi houkutella piirroselokuvan tai lautapelin pariin tai ihan vain riehumaan. Mutta äidit vaikuttivat vaivaantuneilta ajatuksesta, että heidän pitäisi heittäytyä leikkimään.

Tämä on muuttunut, mutta vain osittain. En tiedä yhtään ikäistäni äitiä, joka mieluummin leikkisi pikkuautoilla tai Petseillä sen sijaan, että tyhjentäisi astianpesukoneen.

Isompien lasten kanssa sekä isät että äidit leikkivät nykyään enemmän, sillä käsityksemme hyvästä vanhemmuudesta edellyttää sitä. On tärkeämpää, että koko perhe pelaa yhdessä jalkapalloa pihalla kuin että ruoka olisi kotona tehtyä.

Mutta miksi leikkiminen on niin vaikeaa tai vastenmielistä naisille? Miksi se on tylsempää kuin rutiininomaiset kotityöt?

Saara Kotkaniemen ja Annika Poijärven Taaperosuihku-näytelmä on koostettu internetin keskustelupalstateksteistä. Minut pysäytti esitykseen tuotu keskustelu, jossa kysyttiin, mitä leikkiä muut palstan äidit vihaavat eniten. Vihankohteita löytyi laidasta laitaan: joku vihasi kaikkea puistossa oloa, toinen mitä tahansa pikku-ukkeli-leikkiä. Mietin katsomossa, että kysymys olisi ollut omille äideillemme absurdi. He eivät olisi kokeneet painetta leikkiä taaperoikäisten kanssa, päinvastoin: leikkiminen olisi voinut tuntua paheelliselta töiden välttelyltä tai itsetietoisuus omasta naurettavuudesta olisi vain estänyt koko leikin.

Eikä se tosiaan helppoa ole nytkään.

Kotitöitä tehdessä jokin, joka on välttämätöntä tehdä joka tapauksessa, tulee tehdyksi. Jos näitä askareita saa tehdä häiriöttä, niitä tehdessä myös mieli on vapaa. Ehkä ahkeruuteen tuomitut äitimme tekivät kotitöistä itselleen pakopaikan perheen ainaisista vaateista.

Taaperon kanssa ei voi leikkiä kunnolla ja samalla ajatella omia ajatuksiaan. On pakotettu olemaan läsnä leikissä, jonka keskeisin sisältö voi olla se, että auto ”putoaa” käsinojalta ja toinen auto hinaa pudonneen ylös. Viisikymmentä kertaa peräkkäin. Leikki voi olla sellainen, että lasta on otettava kiinni, mutta häntä ei saa ottaa kiinni. Tai lapsi haluaa leikkiä piilosta, mutta ei osaa vielä piiloutua, joten aikuisen on leikisti etsittävä häntä.

Kysymys ei ehkä olekaan, miksi naiset eivät halua leikkiä näitä leikkejä, vaan se, miten ja miksi kukaan haluaa. Millaista mieltä se vaatii? Ainakin se vaatisi energisyyttä ja loputonta kärsivällisyyttä sekä sitä, että ei anna minkään ulkopuolisen asian kiinnostaa enemmän leikkimisen hetkellä. Se ei ole pieni pyyntö, sillä leikkien toisteisuuden rinnalla mikä tahansa Twitter-piipahdus tuntuu keitaalta autiomaassa. Hyvää tarkoittavat yritykset tehdä leikistä itselleen mielekäs esimerkiksi rakentamalla erityisen hieno hiekkatunneli tai Duplo-avaruusalus tökkäävät siihen, että lapsesta on aina myös mieluisaa rikkoa asioita.

Lasten kanssa on helpompaa, kun voidaan puhua. Mutta en ole kokenut onnellisimpia hetkiäni äitinä siirrellessäni apatosaurusta sohvalta matolle ja sanoessani piipittävällä äänellä: Triceratops, tule tänne, juostaan yhdessä kauppaan (sic). Ja kyllä, lapsille lukeminen on kivaa eikä niin älyvapaata, mutta koetapa lukea Puppe leipoo -kirja kymmenen kertaa peräjälkeen ja löytää siitä aina uusia tasoja.

Järjettömien leikkien pakko on yksi perusteista, miksi vanhemmat puoltavat pieniä ikäeroja lapsilleen. He uskovat vapautuvansa niiden ikeestä, jos paikalla on toinen lapsi niitä varten. He eivät ajattele, että olisi mahdollista vain kieltäytyä leikkimästä, kuten aiempien sukupolvien vanhemmat. Kun käytämme nykyajan leikkikehää eli iPadia tai puhelinta lapsen harhauttamiseen, tunnemme sen omallatunnollamme.

Sukupolveni laajempi koulutus ja vauraus ovat mahdollistaneet lapsuuden vaalimisen tällä tavalla. Oman lapsuuteni viiteryhmä oli pääosin alempi keskiluokka, ja kireä rahatilanne kavensi varmasti vanhempien näkökenttää. Äitini olisi ollut mahdotonta nähdä sitä, että elokuvien katsominen tai kirjojen lukeminen johtaa aikanaan johonkin ammattiin. Sinnikkääseen työntekoon kasvattaminen oli paras turva aikuisuutta ajatellen, ja työnteko hänen sukupolvelleen oli jotain, mikä myös tuntui ja näytti työl(ääl)tä.

Kun vieroksun aiemman sukupolven tapaa olla äitejä, onko itse asiassa kyse luokkaretken aiheuttamasta katkoksesta? Koulutetut naiset olisivat varmaan olleet eri tavalla kyvykkäitä seuraamaan paitsi elokuvia, myös tarpeen mukaan sanallistamaan halunsa vältellä niitä. Pystyn myös kuvittelemaan, että 80-luvullakin oli akateemisia tai muuten kulttuuriin perehtyneitä perheitä, joissa kirjoista ja elokuvista keskusteltiin koko perheen voimin, äiti mukaan lukien.

Koulutus ei kuitenkaan kerro kaikkea.

Kun sain esikoiseni, puhuin ulkoministeriössä töissä olevan juristiystäväni kanssa silloin pinnalla olleesta pakolaiskriisistä. Ystäväni, joka oli myös äitiyslomalla, sanoi lopettaneensa lehtienluvun kokonaan. Hän ei halunnut olla koko ajan tietoinen hirveyksistä, kun oma tilanne vastasyntyneen kanssa oli tarpeeksi intensiivinen itsessään.

Järkytyin. Miten korkeakoulutettu, diplomaatin uralle tähtäävä ihminen voisi olla lukematta lehtiä? Eikö hän nähnyt vaaraa siinä, että hän putoisi ammatillisesti kärryiltä tai että hän vain yleisesti ei enää pystyisi ottamaan osaa päivänpoliittiseen keskusteluun? Eikö ollut arvo sinänsä tietää, mitä tapahtui?

KHT-tilintarkastajanainen kertoi samaa: lasten myötä kyky seurata uutisia oli mennyt, väkivaltaisesta fiktiosta nyt puhumattakaan.

Sitten samaa sanoi koulukuraattori. Ihminen, joka työssään oli täysin tietoinen lapsiin kohdistuvista uhista, ei halunnut olla tekemisissä minkään väkivaltaisen tai vastenmielisen kanssa fiktiossa.

Aloin huolestua. Syntyminen 1980-luvulla ja korkeakoulutus ei nähtävästi suojannutkaan, vaan pelkkä äidiksi tuleminen riitti eristämään naisen ”pehmeämpien aiheiden” pariin. Mistä yhteiset puheenaiheet löytyisivät myöhemmin: rajautuisivatko ne yhä useammin perheeseen ja kodinasioihin? Mutta halusin puhua toisten kanssa juurikin aivan jostain muusta kuin arjesta! Sitä minulla oli riittämiin. Halusin muita näkökulmia, uutisia, pohdintaa.

Mutta jos sivuuttaa minun toiveeni keskustelulle, niin yleisesti: miksi näiden naisten halu vältellä ikäviä uutisia ja väkivaltaa olisi huono asia? Mitä erityisen hyvää on siinä, että pystyy katsomaan väkivaltaisia ohjelmia? Emmekö ole huolissamme lapsista (pojista), jotka pelaavat väkivaltaisia tietokonepelejä? Emmekö pelkää heidän herkkyytensä kärsivän, heidän muuttumistaan tunteettomiksi?

Eikö pitäisi juhlia näitä naisia, joiden empatia ja samaistumiskyky ovat sillä tasolla, että heidän tekee fyysisesti pahaa katsoa tai lukea toisten kärsimyksestä?

On äärimmäisen hyvä kyseenalaistaa oma halunsa nähdä väkivaltaa viihteenä. Perusopinnot tämän halun kyseenalaisuudesta voi suorittaa katsomalla Michael Haneken elokuvan Funny Games (1997) – jossa muuten ei näytetä lainkaan väkivaltaa.

Yksikään väkivaltakohtaus ei tule automaattisesti osaksi elokuvaa, vaan se on sinne tieten tahtoen suurella vaivalla asetettu. Mitä vaikuttavamman näköistä jälkeä, sitä enemmän sen teko on vaatinut ammattitaitoa ja rahaa. Metsästäjä-keräilijäaivomme kiihtyvät näistä kuvauksista, mutta on myös halpaa höykyttää alkukantaisia aistejamme asettamalla eteemme tällaista kuvamateriaalia.

Erityisen matalaotsaista on asettaa tarinoiden uhreiksi kerta toisensa jälkeen nuoria naisia tai lapsia, koska molemmat kantavat symbolisesti ihmiskunnan tulevaisuutta, ja siten heihin kohdistuva vääryys on ihmisistä erityisen satuttavaa.

On hyvä, että suuri osa ihmisistä, olkoot sitten äitejä, kieltäytyy tuosta manipulaatiosta, näkee sen halpana keinona leikkiä peloillamme. Tämä kieltäytyvä osa yleisöä pakottaa tuomaan toisenlaisia tarinoita esiin, heille. Kertoo rumaa kieltään omista ennakkoluuloistani, että naisten haluttomuus katsoa tällaista materiaalia on näyttäytynyt minulle heikkoutena. Reliikkinä ajatusmaailmasta, jossa oli kehu saada kuulla olevansa ”erilainen kuin muut naiset”, aivan kuin tyypillinen naiseus olisi jotain epämiellyttävää.

Mutta uutiskuvasto? Miten naiset ottavat yhtäläisen vastuun maailman tilasta, jos he eivät edes suostu tutustumaan siitä kerrottuihin uutisiin? Kuinka paljon vaikuttaa se, että sanomalehtiuutisointi on ollut sisällöltään niin miesvoittoista? Ja toisaalta: maailma ei olisi sellainen kuin se on, jos kaikki meistä keskittyisivät huolehtimaan lapsistaan siten kuin nämä tuntemani naiset.

Huomaan haluavani kahta asiaa. Ensiksikin: että ihmiset Haluaisitko miljonääriksi? -ohjelmassa soittaisivat äideilleen, koska uskoisivat, että heidän äitinsä nyt ainakin tietää vastaukset pelin kysymyksiin. Että sanavalmis asiantuntijuus olisi jotain, mitä ihmiset voisivat liittää ajatuksissa äiteihinsä sen ohella, että voivat aina soittaa heille saadakseen lohtua, kun maailma murjoo.

Ja toiseksi: että kaikki sellaiset naiset, jotka absoluuttisesti vihaavat väkivaltaa ja haluavat, ettei sitä ole ollenkaan, pyrkisivät kunnianhimoisesti johtotehtäviin yhteiskunnassa. Selvästikin maailmassa valtaa ovat pitäneet ihmiset, jotka suhtautuvat turhan kevyesti ihmisten kärsimykseen. Se, että ahdistuu kauheasti maailman pahuudesta, on syy pyrkiä valta-asemaan, ei missään nimessä peruste vältellä sitä.

Defenssini metamorfoosissa naisesta äidiksi olivat ehkä tavanomaista korkeammat, mutta nekin murtuivat. Toisen lapsen saatuani en enää itsekään kyennyt lukemaan uutisia ja katsomaan kuvia pakolaisleireistä: Lapsia noilla leireillä, toiveikkaine silmineen, mutta ympärillään pelkkää mustaa epätoivoa. Äideistä, jotka olivat juuri synnyttäneet, mutta eivät päässeet sisätiloihin peseytymään, vaan istuivat kylmissään ulkona, vaikka kaiken täytyi kirvellä ja sattua. En pystynyt kohtaamaan heitä aamupalapöydässäni lämmitetyssä asunnossamme, josta ruoka ei koskaan lopu.

Myös kykyni katsoa elokuvia, joissa lapsia sattuu, heikkeni olennaisesti, eikä se ole palautunut, vaikka kuopus on oppinut puhumaan. En pystynyt edes lukemaan Eve Hietamiehen humoristiseksi tarkoitettua Yösyöttö-kirjaa, koska en päässyt yli ensimmäisistä luvuista ajattelematta, että jossain on vastasyntynyt, jota pitäisi imettää juuri nyt. Kirjan rempseä kuvaus siitä, kuinka vauvan isä etsii korviketta sitä löytämättä, jätti minut kylmäksi. Haukoin henkeä ja yritin muistuttaa itseäni siitä, että kirjan Paavo-vauvaa ei ole oikeasti olemassa. Hänellä ei siis ole nälkäkään, eikä hän koe tulevansa hylätyksi juuri nyt. Hänen ydinminänsä ei vaurioidu juuri nyt.

Tämä kaikki oli minulta aika paksua, sillä esikoisromaanini päättyy siihen, että nainen hylkää perheensä, koska ei masentuneena saa vauvaan tai puolisoonsa yhteyttä.

Mutta yhtä kaikki, minä muutuin äidiksi, joka eristäytyi maailmasta saadakseen kontaktin vauvaansa. Olen matkalla takaisin, mutta en tietystikään samana. Mikään määrä ulkopuolelta tulevaa ihailua ei ylitä sitä hyvän olon hormonicocktailia, jonka saan lapsieni osoittamasta hyväksynnästä ja kiintymyksestä. Kunnianhimolleni on pysyvästi tapahtunut jotain: se on saanut arvoisensa vastustajan.

Haaveilen, että aikanaan katson paljon elokuvia yhdessä lasteni kanssa. Haaveilen, että niistä seuraa paljon pitkiä keskusteluja ja että opimme tuntemaan siten toisiamme ihmisinä, äidin ja lapsen roolien ohi. Tai jos puhuminen on liikaa vaadittu, niin sitä, että yhdessä katsomisen kokemus jää meihin sanattomaksi aavistukseksi siitä, että pystymme kohtaamaan yhtä lailla suurta kauneutta kuin jännittäviä, surullisia, ja vaivaannuttavia tilanteita sekä tunteita – yhdessä. Sillä siitä lapsena koetussa tuskastumisessa oli kyse: äiti ei tullut mukaan ja osallistunut, ei jakanut elokuvan tai leikin taikapiiriä, paikkaa, jossa olla yhdessä ihmeellisen äärellä.

Julkaistu: 11.10.2018