Helena Valtonen aloitti armeijan ensimmäisten naisten joukossa, Essi Räisänen kävi sen nyt – ”Tissiliivirahaksi sitä silloin meillä sanottiin”

Lihapiirakat ovat tutunnäköisiä, samoin raskaan oloiset puukalusteet. Munkkeja on pyöreitä ja banaaninmuotoisia. Helena Valtonen, 50, on riisunut piponsa sisään astuessaan – se tulee selkäytimestä – ja katselee ympärilleen Porin prikaatin Säkylän sotilaskodissa.

– Saako vieläkin pitsoja? hän kysyy.

– Joo, tänään on pitsapäivä. Joskus on makkaraperunaa ja joskus kebabranskalaisia, sanoo Essi Räisänen, 24.

Varuskunta on Helena Valtoselle tuttu: hän työskenteli täällä Säkylässä ylikersanttina vuonna 1997. Valtonen on yksi niistä 24 naisesta, jotka aloittivat varusmiespalveluksen heti syksyllä 1995, kun se tuli naisille mahdolliseksi.

Essi Räisänen on puolestaan alikersantti ja varusmiespalveluksensa loppusuoralla Porin prikaatin ensimmäisessä huoltokomppaniassa. Aamuja on jäljellä 28.

Istumme nurkkapöytään. Tarkoitus on kertoa inttijuttuja, sillä tänä vuonna tulee 30 vuotta siitä, kun naiset pääsivät ensi kertaa armeijaan.

Millaista se oli, ja mikä on muuttunut Valtosen ja Räisäsen palvelusten välissä?

Helena Valtosella on tallessa armeija-ajan kuva ja lehtileikkeitä ”ensimmäisistä naisista”.

Eduskunnassa oli äänestetty lakiesityksestä 31. tammikuuta 1995. Äänin 103–66 Suomen naiset saivat oikeuden vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Helena Valtonen halusi heti laittaa hakupaperit vetämään.

– Olen kenties ensimmäinen nainen Suomessa, joka on lähettänyt hakupaperit, koska kukaan ei tiennyt, minne ne pitäisi lähettää.

Valtonen oli vielä silloin sukunimeltään Juppala. Hän oli kivääriampuja ja halusi urheilla ammatikseen. Se oli yksi syy hakea varusmiespalvelukseen.

Ampujilla ei ollut rahakkaita kisoja tai sponsoreita, mutta armeija tarjosi urheilijavalmennusta ja työaikaa saisi käyttää harjoitteluun ja kisoihin.

– Lisäksi isäni isä oli ollut kaukopartiomies, joten verenperintöäkin oli.

Pääsykokeiden jälkeen Helena Valtonen valittiin Hämeen rykmentin urheilukouluun Lahteen. Myöhemmin hän saavutti urallaan useita kivääriammunnan arvokisamitaleja, muun muassa MM- ja EM-kultaa.

Asepalvelus alkoi 16. lokakuuta 1995. Urheilukoulussa aloitti kymmenen naista ja Ilmavoimien teknillisessä koulussa neljätoista. Kiinnostus oli suurta.

– Tv-kamerat tulivat aamulla kotiini, kuvasivat kun söin aamupuuroa ja ajoivat sitten perässäni Lahteen. Siellä oli ihan hirveä määrä mediaa paikalla.

Kotoa hän oli ottanut mukaansa pesuvehkeitä ja alusvaatteita. Rintaliivejä armeija ei tarjonnut.

– Naiset saivat siksi vähän enemmän päivärahaa. Tissiliivirahaksi sitä silloin meillä sanottiin.

Vanhasta lehtijutusta selviää, että naisten päiväraha oli tuolloin kaksi markkaa suurempi kuin miesten.

Tätä nykyä jotkin varuskunnat tarjoavat urheiluliivit, mutta Säkylässä sellaisia ei ole saatavilla.

Helena Valtonen ja muut yhdeksän naista pantiin asumaan omaan naistentupaan. Se on yksi asia, joka on 30 vuodessa muuttunut.

Mikä oli ikävää varusmiespalveluksessa? Helena Valtonen muistaa hyiset päivät maastossa, kun joku nukahti kipinävuorossa. Essi Räisäsen mielestä alokasaikana oli välillä turhan kiire.

Kun Essi Räisänen astui palvelukseen tammikuussa 2024, hän halusi naisten ja miesten yhteistupaan.

– Tuntui, että niin pääsee paremmin porukkaan mukaan. Miesten kanssa on helpompi olla.

Nyt hän on naistentuvassa myöhemmässä erässä saapuneiden esihenkilönä ja kokee, että koko porukan ryhmäytyminen on ollut vähän heikompaa.

Helena Valtonen kertoo, että naisilla oli kova motivaatio, joka paransi miestenkin suoriutumista. Miehet eivät halunneet hävitä naisille.

– Emmekä me naisina halunneet, että meitä kohdeltaisiin eri tavalla, että joku lakaisisi tietä edessä.

Samalla muista naisista oli palvelusaikana tukea. Jos jollain oli huono hetki, muut tsemppasivat.

Essi Räisänenkin sanoo, että naiset kannustavat toisiaan.

– Mutta yhtä lailla olen saanut tukea miehiltä, oli sitten koti-ikävä tai mikä tahansa muu asia. Minulle tuli ero pitkästä suhteesta, enkä olisi selvinnyt ilman miespuolisia kavereita. Kaikki välittävät tosi paljon.

Räisänen on valmistunut sairaanhoitajaksi. Hänet toi Säkylään tahto puolustaa Suomea. Ukrainan sota ei suoraan vaikuttanut päätökseen, sillä ajatus oli syntynyt jo aiemmin. Sota kuitenkin pakotti ajattelemaan asiaa syvällisesti.

– Sitä mietti paljon totisemmin, olenko ihan varmasti valmis. Tähän pitää sitoutua 60- tai 65-vuotiaaksi asti.

Varusmiespalveluksen suorittaneiden asevelvollisuus jatkuu 60-vuotiaaksi, mutta ikärajan nostamisesta on toisinaan keskusteltu.

Valtonen halusi armeijaan itsensä takia, eikä siksi, että naisilla oli siihen mahdollisuus.

En mene armeijaan sen takia, että nyt naisetkin pääsevät sinne. Menen sinne itseni takia, haluan armeijasta koulutuksen, uran ja elämän, Helena Valtonen kertoi lehtijutussa asepalveluksen aattona.

Hän oli 20-vuotias, ja kuvissa hänellä oli etuhiuksissa ysärin mukainen heitto.

Valtonen näyttää kahta kansiota, joihin hän ja vanhemmat keräsivät lehtileikkeitä ”ensimmäisistä naisista”. Häntä naurattaa. Kun joku naisista oli sanonut lehdessä, että kaipasi siviilistä pumpulipuikkoja ja hammaslankaa, pian niitä lahjoitettiin urheilukouluun.

Kaikki eivät kuitenkaan suhtautuneet yhtä suopeasti. Uhkauskirjeitäkin tuli.

Mediassa pohdittiin, puhutellaanko naissotilasta neidiksi vai rouvaksi.

– Muistan, että minullekin sanottiin, että herra ylikersantti. Olin, että katsos nyt, Helena Valtonen kertoo.

Vahinkoja sattuu tosin edelleen.

– Vastaavaa tapahtui alokaskaudella monta kertaa. Että viimeksi kun tarkistin, olin vielä nainen, Räisänen sanoo.

Kohta 30 vuoden takaisissa lehtijutuissa sävy oli usein hämmästelevä ja toisinaan myös tytöttelevä.

Armeijassa ei ihmetellä sormi suussa. Tytöille järjestyi kädenkäänteessä maastokuvioiset donitsit pitämään hiukset ojennuksessa, eräässä lehtijutussa kuvailtiin.

Tämä on pysynyt: naisvarusmiehillä saa olla pitkät hiukset, jos ne pitää siististi kiinni.

Marraskuussa 1995, alle kuukausi asepalveluksen alun jälkeen, toisessa lehtijutussa kerrottiin, että naisalokkaat ovat yhä vauhdissa mukana.

Samoissa kuopissa ja pesäkkeissä, joissa monet miespolvet ovat ryömineet, kolhiutuivat ja naarmuuntuivat naisalokkaiden polvet, jutussa maalailtiin.

Myös varusmiesten väliset suhteet herättivät kysymyksiä.

Niin, seksikysymys. Mitä jos joku alkaa ahdistella? eräässä lehtijutussa kyseltiin. Sen kun yrittää. Kai me joku taistelukoulutus täällä saadaan, kuului naisten vastaus.

Helena Valtonen muistaa, että alatyylisiä ilmauksia kuului välillä tupatarkastusten yhteydessä, mutta niillä kommentoitiin vain miesten suoriutumista, ei naisten. Epäasiallista käytöstä hän ei varusmiesaikana kokenut.

– Mutta sitten, kun menin inttiin töihin, asiat olisi pitänyt tehdä sata kertaa paremmin kuin muut. En jäänyt sitten armeijaan, vaan menin Rajalle, hän sanoo ja lisää, että tänä päivänä asiat voivat olla toisin.

Myöskään Essi Räisänen ei ole kokenut asiattomuuksia. Toki puheet voivat olla välillä sellaisia, että joku voisi niistä suuttua, mutta vastaavaa on muuallakin.

– Myös hoitoalalla on paljon mustaa huumoria.

Sotilaskodista on 600 metrin reipas kävely kasarmille, jossa Essi Räisäsen tupa on. Ensilumi on peittänyt betonirakennukset ja hunnuttanut tietä reunustavat männyt. Räisänen nukkuu kerrossängyn alapedissä ikkunan vieressä. Ruudulliset lakanat eivät ole muuttuneet 30 vuodessa. Osaisiko Valtonen yhä pedata punkan oikeaoppisesti? Haaste on heitetty, eikä siinä mitään.

Hetkessä sänky on ”räjäytetty” ja Valtonen käy työhön. Lakana taittuu napakasti tyynyn ympärille.

– En muista, että intissä tämä olisi ollut selälle raskasta, mutta nyt tuntuu, hän naureskelee.

– Nyt tuli tenkkapoo. Miten nää päädyt laitetaan?

Sitten peti on valmis. Ei hassummin.

Varusmiespalvelus vaikutti Valtosen elämään merkittävästi, sillä sen myötä hänelle aukesi sotilasura. Hän työskentelee johtokeskusoperaattorina Länsi-Suomen merivartiostossa.

Essi Räisänen arvioi, että kuukaudet armeijassa ovat muovanneet häntä, antaneet itseluottamusta. Kun palvelus päättyy, hän palaa hoitoalalle.

Pitäisikö kutsunnat ulottaa myös naisiin? Valtosen ja Räisäsen mielestä varusmiespalveluksesta ei ainakaan tule tehdä naisille pakollista.

– Minä kasvoin aika paljon sinä aikana, mutta ei se ole kuitenkaan kaikille hyvä kokemus, Valtonen sanoo.

– Tämä nykyinen on hyvä systeemi, Räisänen jatkaa.

1 555 naista haki vapaaehtoiseen asepalvelukseen vuonna 2024. Määrä oli historian kolmanneksi suurin. Vuodesta 1995 lähtien varusmiespalveluksen on suorittanut jo yli 13 000 naista.

Essi Räisänen suoritti aliupseerikurssin keväällä, ja hänellä on nyt johtajaharjoitteluviikko. Hän on päivystänyt tilannekeskuksessa ja nukkunut ”neljä tuntia kahdessa yössä”. Yöllä tuli juteltua muiden kanssa palveluksen haasteista.

Räisäsen varusmiespalvelukseen on kuulunut kaksi marssia. Toinen jäi kesken. Matka oli sata kilometriä, mutta puolet jäi suorittamatta. Se on jäänyt kaivelemaan.

– Olisi vaan pitänyt mennä ja olla sitkeä. Ei olisi pitänyt jättää kesken.

Hän uskoo, että keskeyttämiseen vaikutti se, että ryhmähenki oli heikompi ja koko marssi lähti nihkeästi liikkeelle.

– Sen sijaan ensimmäisellä marssilla joku sanoi heti, että kukaan ei sitten lopeta, Räisänen kertoo.

– Just toi kaveria ei jätetä -fiilis, se on tärkein oppi, Helena Valtonen lisää.

Valtonen ja muut urheilukoulun vuonna 1995 aloittaneet naiset ovat pitäneet yhteyttä pian 30 vuoden ajan.

Räisänen on tyytyväinen vuoteensa Säkylässä, että kykeni suorittamaan unelmansa. Valtosesta tämä on hyvin sanottu. Kaikilla palvelus ei syystä tai toisesta onnistu. Räisänen nyökkää.

– Vuosi on tavallaan lyhyt aika todistaa, että pystyy olemaan sotilas.