Madame, osa 5 – Pauli

Paulin koti on kuin jokin Matissen maalaus, värikäs ja täynnä eksoottista tavaraa, ulkomaalaisia sanomalehtiä, kolmas silkkikankaita. Minne tahansa katsookin, aina löytyy ihmeteltävää, yhdessä nurkassa on hyllyllinen japanilaisia teekannuja, eteisen seinällä olkihattuja ja vanhoja pensseleitä, makuuhuoneen seinälle on isketty vanha lautaovi jostakin ladosta ja olohuoneessa sohvan takana on viisi vanhaa sulaketaulua.

Ja tietenkin kaikkialla on myös tauluja, niitä on niin paljon, ettei yhtään tyhjää seinänpätkää ole jäänyt näkyviin. Suurin osa esillä olevista teoksista on Paulin itselleen hankkimia, asunnossa on kerrallaan esillä vain yksi Paulin oma maalaus.

– No sitten kun taulu myydään tuosta seinältä, niin laitan siihen uuden, Pauli oli selittänyt Tertulle kun tämä oli ensimmäisen kerran Paulin asunnossa ja mies oli juuri avannut pullon valkoviiniä.

Tätä uusinta ruokapöydän takana olevaa teosta Terttu ei ole aiemmin nähnyt. Taulussa on suuri vaatekaappi, jonka ovien raoista virtaa vettä. Lattialaatat ovat jo peittyneet veden alle, mutta kuultavat vielä läpi.

– Hui, onpa hieno! Ihan kylmät väreet menee, Terttu sanoo.

– Tuo tunnelma, siinä on jotakin… aika pelottavaa. Tuo nouseva vedenpinta ja kaappi, jonka sisältä huoneeseen syöksyy kokonainen järvi… Huh. Olet sinä kyllä aika mestari.

– Madame ostaa siitä itselleen vaan, sopisi makuuhuoneeseen, olohuoneeseen, työhuoneeseen, vierashuoneeseen, keittiöön, ruokasaliin ja kylpyhuoneeseen ja jokaisessa huoneessa se saisi uuden merkityksen. Makuuhuoneessa se kertoisi intohimosta, olohuoneessa se kritisoisi meitä hallitsevaa mediaa, työhuoneessa se muistuttaisi että on myös muuta kuin työ ja niin edelleen, ihan tarpeen mukaan, Pauli hymähtää ja vetää Tertun kainaloonsa.

Terttu sävähtää. Hänen ja Paulin välillä on alusta asti ollut vahva vetovoima. Pauli on kuin renessanssiruhtinas, joka ymmärtää nautinnoista kaiken. Kun Terttu osti Bulevardin-asunnon, hän ei tiennyt Pauli Heinävuosta eikä tämän taiteesta mitään.

He törmäsivät, kun Terttu oli kiinnittämässä ala-aulan ilmoitustaululle metelinpahoitteluviestiä ja tietoa asunnossaan alkavasta remontista.

Terttu nuuhkaisee Paulin tuoksua ja ummistaa silmänsä ja jää hetkeksi miehen kainaloon. Mies hyräilee jotakin Tertulle tuntematonta laulua ja silittelee Tertun selkää. Tertun tekee mieli itkeä, mutta itku on tiukasti lukkojen takana. Hänen tekee mieli kertoa kaikki, antaa sanojen pudota Paulin syliin, mutta sanat ovat alakerran asunnon kylmiössä Marcus Winden vieressä.

– Maistuuko Madamelle lasi viiniä? Pauli kysyy.

– Ei kiitos, minun pitää lähteä vielä asioille, mutta halusin vain tulla kertomaan, että markkinaoikeuden päätös on tullut ja se on minun kannaltani hyvä. Ja sain heti Armas Rantapalolta raivokkaan viestin, Terttu sanoo ja miettii, mitä kiertotietä pääsisi kyselemään Paulin odottamasta taulun ostajasta.

Pauli kääntää Tertun niin, että voi laskea suuret ja maaliläikkäiset kätensä Tertun poskille.

– No niin, no niin! Nythän se ranta palo! Pauli hymyilee ja muiskauttaa Tertun suulle suukon.

– Nyt madame peruu kaiken muun, tätähän on aivan pakko juhlia.

– Jäisin jos voisin vaan nyt en kerta kaikkiaan voi, Terttu vastaa.

Ja se on totta. Voi kuinka mielellään hän jäisi, voi kuinka hän haluaisikaan pyyhkiä kaikki tätä hetkeä edeltävät päivän tunnit pois ja jäädä Paulin luo kuin aurinkoon.

Hän muistaa vieläkin, kuinka Pauli laskeutui portaita punaisessa samettitakissaan, kuinka tämä esitteli itsensä, kutsui Terttua Madameksi ja suuteli kädelle ja sanoi tarjoavansa lasillisen viiniä aina kun Madame sitä tarvitsee.

Sellaista huomiota Terttu ei ollut koskaan yhdeltäkään mieheltä saanut ja se teki häneen lähtemättömän vaikutuksen.

Kun Terttu sitten kävi talossa tarkastamassa remontin edistymistä, hän toivoi aina tapaavansa Pauli Heinävuon, mutta miestä ei koskaan näkynyt ja Terttu myönsi itselleen olevansa pettynyt. Lopulta hän ajoi hissillä yläkertaan ja soitti miehen ovikelloa.

Tämä tuli avaamaan silkkinen kimono yllään ja Terttu arvasi herättäneensä taiteilijan ja alkoi pyydellä anteeksi, mutta mies tarttui hänen käteensä ja sanoi odottaneensa, että Madame viimein saapuisi. Terttu poistui miehen luota vasta seuraavana aamuna.

Pauli Heinävuo on asunut talossa jo yli kaksikymmentä vuotta. Kun Aulis Rantapalo sitten aloitti kampanjansa Terttua vastaan, Pauli ei epäröinyt puolustaa Terttua ja sanoa suoraan mielipiteensä Armas Rantapalon tavasta toimia.

– No voi harmi, Pauli sanoo.

Mies menee istumaan matalaan safarituoliin ikkunan eteen ja vasta silloin Terttu huomaa veriset naarmut tämän kaulalla.

– Mitä sinun kaulallesi on sattunut? hän kysyy.

– Olen varmaan yöllä raapinut, en tiedä.

Terttua puistattaa, hän ei pysty pudistamaan mielestään kuvaa Marcus Windestä Versacen silkkihuivi kaulalla.

– Huomasin itsekin vasta kun piti siistiytyä ostajaa varten. Joka ei sitten tullutkaan.

– Mikäs se semmoinen ostaja on? Terttu saa kysyttyä.

Pauli kohauttaa hartioitaan, painiskelee selvästi pintaan pyrkivää ärtymystä vastaan.

Kun Terttu oli viettänyt Paulin kanssa ensimmäisen yönsä, hän googlaili miestä ja tutustui niihin miehen teoksiin, joita netistä löytyi.

Pauli Heinävuon töitä oli ostettu sekä museoihin että julkisiin rakennuksiin ja nähdessään, että maalausten hinnat vaihtelivat kolmestatuhannesta kolmeenkymmeneentuhanteen, Terttu kuvitteli, että Bulevardilla asuva Pauli Heinävuo on menestyvä taiteilija, joka elää taloudellisesti huoletonta elämää. Vasta kun he tutustuivat paremmin, Terttu kuuli, ettei Pauli omistanut asuntoa, jossa asui ja että hänellä oli lapsia kolmen eri naisen kanssa ja että nuorimmat olivat vielä kouluikäisiä, joten elatusmaksujen maksaminen ei loppuisi kovinkaan pian. Ja että aallonharjan jälkeen on ollut melko tyyntä. Suuria tilauksia ei tule ja jos näyttelyn haluaa pitää niin itse täytyy galleria maksaa. Ja välillä tulee aikoja, jolloin kukaan ei osta taulun taulua.

– Yksityinen taiteenkeräilijä, en tunne sen tarkemmin, mutta tiedän, että hän on hankkinut teoksia muutamilta tutuilta.

– Minkä niminen? Terttu kysyy, menee miehen viereen ja alkaa silittää tämän hiuksia.

Pauli painaa painaa päänsä Tertun lonkkaa vasten.

– Ei sillä ole enää mitään väliä, mies murahtaa.

On sillä, Terttu ajattelee, minun on saatava tietää.

– Jospa hän ilmaantuu vielä, hän yrittää.

– En usko, ne, jotka oikeasti haluavat ostaa, soittavat tai laittavat oikeasti myös viestin, jos heille tulee este. Tämä tyyppi ei laittanut. Ja minä vielä soittelin perään, vaikka ikinä ei pitäisi. Kas kun en ole puhelinmyyjä.

– Ja tuon uuden taulunko hän olisi ostanut? Terttu kysyy.

– Senpä sen, Pauli mutisee.

– Missä hän oli tuon nähnyt, kun minäkään en ollut tätä ennen, Terttu kysyy.

Pauli suoristaa selkänsä tuolissa ja tarttuu Tertun kädestä kiinni. Nyt ärtymys yltää jo miehen silmiin saakka.

– Mikä kuulustelu tämä on? Miksi tämä nyt sinua niin kovasti kiinnostaa?

– Minä olen vain niin pahoillani sinun puolestasi, Terttu selittää ja tuntee olonsa kurjaksi. Hänhän ei puhu totta. Hän tuli Paulin luo ketunhäntä kainalossa, ottaakseen selvää oliko alakerran kylmiössä makaavalla miehellä jotakin tekemistä Paulin kanssa. Siksi hänen selityksensä kuulostavat juuri siltä mitä ne ovatkin: ontoilta. Terttu tietää toimivansa toisin kuin koskaan aiemmin ja jos hän voisi, hän kertoisi Paulille syyn omituiseen käytökseensä. Sillä Tertulla on syy, pyörre, jonka sisään hän on joutunut, trombi, joka on kiskonut Tertun juurineen irti maasta.

– Kuulostit hetken aikaa entiseltä vaimoltani, joka tenttasi koko ajan, että kenen kanssa puhun puhelimessa ja kenen kanssa juttelen kadulla ja kenen kanssa kävin lounaalla, Pauli sanoo ja nousee ylös, toteaa olevansa kuolemanväsynyt.

– Taidan mennä nukkumaan, kun Madamella kerran on muuta menoa.

– Anna anteeksi, että minä jankkasin, Terttu sanoo.

– Tavataan paremmalla ajalla, Pauli vastaa. – Ja Madame ottaa nyt vaan rennosti eikä mieti tätä enää, on vaan pieleen menneet taulukaupat, ei muuta.

Kun Terttu käsittää, että Pauli Heinävuo aikoo tosiaankin painua pehkuihin, hänelle tulee kiire.

– Kuule, onko sinulla vielä alakerran avain? Terttu kysyy. – Kun ne ovat tulossa ne nuoret sieltä Italiasta taas ja tarvitsisin heidän kavereilleen vielä yhdet avaimet.

– Simpukanmuotoisessa rasiassa, Madame ottaa siitä, mies sanoo, nostaa kättään, painelee makuuhuoneeseen ja painaa oven kiinni perässään.

Ei käsisuudelmaa, ei poskisuudelmaa, ei korviin asti ulottuvaa hymyä eikä vaatimusta tulla pian uudestaan. Vain makuuhuoneen suljettu ovi ja hiljaisuus.

Tertun kurkussa monta tuntia ollut pala alkaa puristaa niin, että vesi pyrkii silmistä ulos. Hopeinen simpukanmuotoinen rasia on lähellä ulko-ovea koristeellisen konsolipöydän päällä.

Terttu muistaa, kuinka Pauli kertoi isoäitinsä paenneen vallankumousta Venäjältä konsolipöytä, simpukkarasia ja vauva mukanaan. Tuo vauva on Paulin äiti.

Rasiassa on useita avaimia, mutta vain yksi, jonka avaimenperässä roikkuu pullea nahkasydän.

Terttu jätti sen Paulille, kun hän matkusti Minnin kanssa talvella kahdeksi viikoksi Espanjaan eikä hän ole tullut pyytäneeksi sitä takaisin.

Onhan se hätätapauksia varten hyvä olla talossa, jos vaikka avain jäisi sisälle asuntoon tai häviäisi kaupungilla, Terttu muistaa ajatelleensa, mutta nyt hän käsittää, että Minnin lisäksi myös Paulilla on ollut mahdollisuus mennä asuntoon milloin tahansa.

Mutta ei Pauli, Terttu ajattelee hississä ja rämplää samalla puhelintaan. Hän yrittää vakuuttaa itseään, hätistää aina vain yltyvää levottomuutta tiehensä, mutta googlaa taas. Hän haluaa pitää Paulin, ei anna itselleen lupaa muuhun, toistelee vain mielessään, ettei Pauli koskaan tekisi kellekään mitään pahaa. Ei Pauli, kuka muu tahansa, mutta ei Pauli.

Safari antaa tuloksen muutamassa sekunnin kymmenyksessä. Pauli Heinävuon kolmas avioliitto Verna Heinävuon kanssa päättyi eroon vuonna 2020.

Seuraavaksi Terttu googlettaa Verna Heinävuon ja tyrmistyy nähdessään naisen kuvan.