Naisellisten naisten on vaikea löytää paikkaansa lesbopiireissä, kirjoittaa Artemis Kelosaari

Naisellisten naisten on vaikea löytää paikkaansa lesbopiireissä.

Jos olen homobaarissa nähnyt kiinnostavan naisen seurueineen ja pyytänyt liittyä seuraan, minut on otettu tosi nyreästi vastaan tai ei ollenkaan. On myös tultu suoraan sanomaan, usein naureskellen, että mitä sinunlaisesi täällä tekee.”

Matilda, 19, on kiinnostunut naisista enemmän kuin miehistä – mutta harva sitä uskoo, sillä hän on meikkaava blondi korkeissa koroissaan.

Feminiinisyyden vieroksunta lesbopiireissä ei ole juurikaan lieventynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. Vaaleanpunaisesta pitävä bi-nainen Terhi, 35, muistelee 2000-luvun alun yliopistolesbopiirejä: 

”Jos halusi kavereita, oli pakko käyttää ruutupaitoja. Kaikki perinteinen tyttömäisyys ja hempeys oli kiellettyä.”

Myös rinnat piti kätkeä löysien vaatteiden alle, näyttää miehekkäältä. 

Lesbopiirien naisihanne kantaa kaikuja yhtäältä myöhäisviktoriaanisista seksuaalisuusteorioista, toisaalta 1970-luvun radikaalifeminismistä, joka oli hämmästyttävän lähellä viktoriaanista moraalia: ehostettu nainen ei voi olla muuta kuin miesten leikkikalu, ja aidot naiset halua-vat rakastavan yksiavioisen suhteen eivätkä moraalitonta irstailua.

Samoista syistä biseksuaalisuus nostaa usein lesbon niskakarvat pystyyn. Heidät mielletään halujaan ja vaistojaan seuraaviksi yliseksuaalisiksi, impulsiivisiksi olennoiksi, jotka eivät kykene sitoutumaan.

Monet biseksuaalit kertovat saavansa osakseen ivaa, jos tunnustavat seurustelleensa ensin naisen ja sitten miehen kanssa: ”olisihan se pitänyt arvata”.

Peniksen kosketus siis riittää leimaamaan naisen pysyvästi. Aivan kuin jyrkimmän mieskeskeisissä mielikuvissa sadan vuoden ajalta.

artemis kelosaari