Me naiset lankeamme helposti narsisteihin – Minusta tulee Igor-kissan kanssa täysin tahdoton rätti
Kun Igor kehrää, se on juhlahetki. Hän tulee päälleni nukkumaan, ja kuuma ruhonsa tuntuu turvalliselta. Mutta hän kuorsaa kovaa, nenästä lähtee vinkuva vappupillin ääni. Kuin nukkuisi spurgun vieressä, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen.
Anteeksi vaan, mutta on pakko kirjoittaa vielä kerran kissoista.
Neljä vuotta sitten rakastuin palavasti poikani kissaan Igoriin. Nyt kuherruskuukausi on ohi. Igorista on tullut pelottava seitsemänkiloinen kolli. Kutsumme häntä Mörssäriksi. Mörssäri on ylväs ilmestys, vaikka häneltä on poistettu jo niin paljon hampaita, että suu näyttää jääkiekkoilijan suulta.
Pentuna Igor oli vielä melko mukautuvainen. Hän suostui siihenkin, että väkersin hänelle erilaisia päähineitä, kuten myssyn punaisista pikkuhousuista ja hilkan suodatinpaperista. Sen miehuus ei tuollaisesta näyttänyt vähenevän. Nykyään ei tulisi mieleenkään kääriä hänen päähänsä mitään. Joskus rapsuttaminenkin on virhe: hän saattaa näykkäistä yhtäkkiä kädestä.
Tulee mieleen poikani vauva-ajat, kun piti nousta yhtenään syöttämään.
Kun Igor käy luonani hoidossa, siinä on omat haasteensa. Jos haluaa hetken rauhaa ja sulkee makuuhuoneen oven, hän hakkaa tassullaan ovea niin kauan että se aukeaa ja syöksyy huoneeseen kuin pyssysankari saluunaan. Ulko-ovi täytyy pitää varmuuslukossa, ettei hän saa taottua sitäkin auki ja karkaa rappukäytävään hillumaan.
Öisin hän saattaa herättää minut monta kertaa vonkumalla eteisessä kolkolla äänellä. Ikävöi ehkä poikaani. Tulee mieleen poikani vauva-ajat, kun piti nousta yhtenään syöttämään.
Aamuisin hän katsoo tv-lastenohjelmia kuten Killen kimppakyytiä. Suosikki on kuitenkin Avara luonto. Voi olla, että näen mitä haluan nähdä, mutta minusta Igorilla on usein katsekontakti ruudulla killittävien eläinten kanssa.
Jos Igorin lähellä aivastaa, hän saattaa lyödä tassulla naamaan. Kun Igor kehrää, se on juhlahetki. Hän tulee päälleni nukkumaan, ja kuuma ruhonsa tuntuu turvalliselta. Mutta hän kuorsaa kovaa, nenästä lähtee vinkuva vappupillin ääni. Kuin nukkuisi spurgun vieressä.
Eläintä ei ehkä voi diagnosoida narsistiksi, mutta sellaista Igorissa on.
Poikani on luotsannut Igorin julkisuuteen. Igorilla on Tiktokissa 4 678 seuraajaa. Pyysin poikaa laittamaan sinne muutaman videon minunkin kissastani. Taika ei saanut läheskään yhtä paljon seuraajia kuin Igor, mikä kirpaisee vähän.
Ehkä kuuluisuus on tehnyt Igorista entistä omahyväisemmän. Eläintä ei ehkä voi diagnosoida narsistiksi, mutta sellaista Igorissa on. Me naisethan lankeamme helposti narsisteihin. Ainakin minusta tulee Igorin kanssa täysin tahdoton rätti. ”Aamiaisenne, sir”, sanoin kerran kun laskin kanamuhennosta hänen eteensä. Mutta mitä hankalampi hän on, sitä enemmän häntä rakastaa.
Kerran minun piti viedä Igor eläinlääkäriin. Hän ei suostunut menemään kantokoppaan edes herkkujen avulla. Silmien suojaksi lukulasit, naamalle kasvomaski, käsiin kumihanskat. Vasta sitten uskalsin työntää Igorin koppaan. Kuin olisin ollut tekemisissä Ebola-tartunnan saaneen kanssa.
Olen nyt hyväksynyt sen, että koska häntä ei voi koskea, täytyy tyytyä katsomiseen, ihailla etäältä kuin rocktähteä. Eihän meistä kukaan kovin paljon itselleen mahda. Tämä kissa on se mikä on, ja hänet on hyväksyttävä sellaisenaan. Ehkä pitäisi opetella suhtautumaan outoihin ihmisiin samalla tavalla. Kuten vaikkapa itseensä.
