Apu

Näin tehtiin miehestä nainen

Näin tehtiin miehestä nainen

Matti Jämsä lähti missikisaan. Kuinka "Tuija Raunion" kävi? Julkaistu Avun numerossa 43/1956. Osa 1/2. Teksti Matti Jämsä, kuvat A-lehtien kuva-arkisto
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Koneemme pudottaa korkeutta. Yksinäisten suomaisemien tilalle on jo ilmestynyt asutusryhmiä.

Lähestymme päämääräämme. Viiden minuutin kuluttua laskeudumme Rovaniemen lentokentälle.

Hypistelen hermostuneena kansallispukuni huivia. Panen mustat mokkakengät jalkoihini. Ne ovat hienot kengät ja niissä on ranskalaiset korot, mutta niillä on vaikea kävellä.

Muutenkin minulla on tukala olo. Kureliivit puristavat, värjätyt silmäripset menevät vähän väliä ristiin. Jami ottaa esille peilin ja puuterirasian. Hän ryhtyy korjaamaan make-upiani. Tarkastan, ovatko nylonini saumat suorassa. Ne ovat.

Olen ollut jo viisi tuntia naisena. Kymmenen pitkää koettelemusten tuntia vielä jäljellä, jos kaikki menee hyvin. Ja on mentävä.

Olen Tuija Raunio, 22-vuotias torniolainen konttoristi. Olen matkalla Ounasvaaran juhannustyttökilpailuun, minä, Matti Jämsä!

Tämä kaikki sai alkunsa sillä, kun luin eräänä päivänä Lapin Kansa -nimistä sanomalehteä.

– Hei naiset, nyt me sen teemme! huusin eräänä päivänä innokkaasti tutkiessani päivän postia.

– Minkä sen? kysyivät toimituksen naiset uteliaasti, joskin hieman innottomasti. He olivat tottuneet silloin tällöin ilmeneviin innostuksen puuskiini.

– Menen missikilpailuihin!

Mukana matkassa kulkenut Jami:

Se nyt vielä puuttuisi, hymähdimme me naiset silloin kuten niin monesti ennenkin Matin hieman liian hihkuen päästellessä ideapussinsa nyörejä.

– Se nyt vielä puuttuisi! Ettäkö missikilpaan. Se juttu jää kyllä sinulta tekemättä.

No, Matti tietenkin todistelemaan, että hänestä on missiksi siinä kuin kenessä tahansa meistä ja vielä Yvonnet ja muut Esterit mukaanluettuna.

Housunlahkeita ylöspäin, nilkat ojennukseen, pää keikalleen, tukkaa silmille ja hieman silmäripsien suhinaa. Ah, mikä ihana missiehdokas meillä olikaan edessämme! Vääntelehdimme naurusta. Mutta Matti oli tosissaan.

Idea oli oikeastaan jo vanha, mutta siihen ei vain ollut ilmaantunut sopivaa tilaisuutta. Olin päättänyt pukea itseni naiseksi ja osallistua johonkin kauneuskilpailuun.

Juttu sai uutta tuulta purjeisiin sen jälkeen, kun luin lehdistä, että eräs mies oli Amerikassa osallistunut kauneuskilpailuun, vieläpä voittanut sen.

Nyt oli minullekin koittanut tilaisuus. Ounasvaara etsi juhannustyttöä. Päätin kokeilla, saattaisiko miehellä olla mahdollisuutta selviytyä moiseen kilpailuun kenenkään huomaamatta mitään.

"Toivomme Teidän saapuvan, koska tiedämme Teillä olevan parhaimmat mahdollisuudet Juhannustytön arvonimeen ja koska Ounasvaara muutenkin on Teidän mielipaikkanne.

Pyydämme Teitä ystävällisesti ilmoittamaan sitovasti ja mahdollisimman pian, milloin saavutte. Kunnioittavasti Rovaniemen Naisvoimistelijat r.y."

Tässä vaiheessa aloin jo hieman jänistää. Jos kuvat ovatkin tehneet tehtävänsä, niin miten ihmeessä onnistuisin läpäisemään arvostelulautakunnan vastaanoton?

Se tuntui mielikuvitukselliselta, mutta toimituksen naisten painostuksesta aloitin valmistelut.

Tosin he eivät alkuunkaan uskoneet mahdollisuuksiini, mutta heitä ehkä huvitti pitää minua pienessä liemessä.

Kasvoissani oli finnejä sun muita ryppyjä ja kuoppia, jotka eivät olleet omiaan tuomaan mieleen hehkeän neidon hipiän. Jotakin oli tehtävä.

Niin saivat eräät kauneushoitolat epäkiitollisen tehtävän. Salon New York sai uuden asiakkaan. Voitte arvata, että olin enemmän kuin nolo maatessani kyseisen kauneushoitolan sohvalla.

Sillä aikaa kun muuan neitonen taputteli, hieroskeli, rasvasi ja klääppäsi naamatauluani, liotteli toinen neito käsiäni pienessä kupissa, leikkeli kynsiäni jne.

Lopulta en enää kestänyt heidän ilmeitään, jotka kielivät akkamaisesta miehestä, vaan kerroin hieman suunnitelmastani esiintyä naisena. Itse kilpailuista en kuitenkaan hiiskunut sanaakaan.

Jami: Sanokoon mitä sanoo Matti noloudestaan, mutta tyyriimpänä hän ei varmaan ole ollut sitten Se-lehden tekemän helikopterihaastattelun, ollessaan siinä kahden viehkeän neitokaisen hyysättävänä ja hoideltavana.

Ja ne neitokaiset syventyivät ylen vakavina tehtäviinsä. Kävin vuoropäivinä myös dipl. kosmetologi Aila Airon luona, ja kun viikko alkoi olla ummessa, olivat rumat finnit ja miehiset kovuudet hävinneet kasvoistani.

Neiti Airon laittama koe-make-up antoi jo minulle niin paljon itsevarmuutta, että ihastuneena hihkaisin mukanani uskollisesti roikkuneelle Jamille pääseväni ainakin yleisön suosikkitytöksi.

Siinä vaiheessa olin jo omaksunut niin paljon naisten eleitä ja liikkeitä, että herätin milteipä pahennusta tuttavapiirissäni.

Jami: Minä olin jo siinä vaiheessa täydellisesti ehtinyt kyllästyä Matin iänikuiseen puleeraamiseen ja siloittelemiseen.

Mokomakin miehenroikale – lekottelee vain kaikenlaisissa kalliissa kauneuskäsittelyissä, niinkuin nyt ei loimituksessa olisi enemmän kuin tarpeeksi naisiakin pienten parannusten tarpeessa.

Mutta annas olla, että joku naistoimittaja menisi päätoimittajalta hakemaan puumerkkiä kauneudenhoitolaskuun!

Siinä välissä minulle ostettiin rintaliivit, kahdet nylonsukat, kureliivit ja kengät.

Aivan sattumoisin oli erääseen kenkäliikkeeseen tilattu juuri niin suuret naisen kengät, että ne mainiosti sopivat suuriin kavioihini. Niissä oli oikein ranskalaisen korkeat korot, ja toimituksen tytöt olivat aivan varmat, etten ikipäivinä pystyisi kävelemään niillä.

Siitä sisuuntuneena päätin näyttää heille pitkän nenän. Harjoittelin parina iltana salaa kotona. Se oli tuskallista. Kompuroin ja horjuin huoneesta toiseen vaimoni ollessa tikahtumaisillaan nauruunsa.

Kun olin puoli tuntia lontustellut niillä piikkareilla, poltti jalkojani kuin tulessa. Miten ihmeessä voisin kärsiä niissä puolen vuorokautta?

Jami: Näihin aikoihin Matti oli jo täydellisesti oma suosikkityttönsä. Ei sattunut kertaakaan, että hän olisi kiiruhtanut ohi toimituksen eteisen peilin jäämättä siihen ainakin viideksi minuutiksi ottamaan erilaisia asentoja ja ilmeitä. Tavallisissa oloissa hän selviää siitä parissa minuutissa.

Kahden taskupeilin ja kotoaan tuomansa Oilin käsipeilin lisäksi hän vähitellen lainasi ja keräsi pöydälleen sekä taskuihinsa meidän kaikkien käsilaukkupeilit.

Ja mitä enemmän hän niitä katseli, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli juhannustyttöydestään, "tai ainakin suosikkityttöydestä", kuten hän itse vaatimattomasti sai sanotuksi.

Kirjokangas lupautui tekemään minulle kesäleningin, ja kansallispuku vuokrattiin Juhla-asusta.

Jami: Kirjokankaassa, kuten kaikissa muissakin liikkeissä, joissa jouduin lausumaan sanat "Niin, se tulee tälle herralle!" oltiin hämmästyneitä.

– Kesäpukuko? Mutta meillä on ainoastaan naisten pukuja!

– Aivan. Ostaisimme naisten kesäpuvun. Tälle herralle. Mahtaisiko teillä olla hänen kokoaan mitään valmista?

Piti oikein johtaja kutsua paikalle, sillä tässä oli jotakin omituista.

Tämä suhtautui tilanteeseen joustavan huvittuneena ja kiinnostuneesti, mutta valitettavasti emme vielä silloin voineet paljastaa salaisuuttamme.

– No, mikäs siinä – katsotaan herralle kesäpuku.

Ja sitä katsottiin. Ja sovitettiin. Oikein vaahtokumien kera. Mahtoi olla ainutlaatuinen tapaus lajissaan tämä mies siellä sovitusverhojen takana, koskapa myyjättäret, mm. vuoden -53 Miss Suomi Maija-Riitta Tuomala, eivät malttaneet olla ohikulkiessaan kurkistelematta ja hihittelemättä verhon raoista.

Mutta sopivaa pukua ei vain löytynyt. Lopulta päätimme tilata puvun mittojen mukaan. Ajoimme Lambrettalla liikkeen ompelimoon valitsemaan kangasta.

Muistan varmasti lopun ikäni sen hetken, jolloin seisoin Kirjokankaan ompelimossa ja ympärilläni oli kymmenkunta kangaspakkaa. Vuorotellen leviteltiin niskaani milloin minkinlaista tylliä, satiinia, taftia sun pumpulia kymmenien naisten tirskuessa tukahtuneesti ympärilläni.

Kesäpuvun valmistuksessa oli monia pulmia. Ensinnäkin piti valita kangas, jonka suojassa miehiset ominaisuuteni vähiten näkyivät.

Tämän lisäksi piti laittaa puoli pitkät hihat, jotka peittäisivät vasemmassa käsivarressani olevan tatuoinnin. Se oli ehdottomasti saatava peittoon, sillä tuskinpa arvostelulautakunta olisi ottanut uskoakseen, että olen messityttönä ollessani ottanut sen vierailla vesillä. Sitäpaitsi, se tuskin oli juhannustytön osakkeita nostava juttu.

Viimein kuitenkin löysimme vaaleansinistä moirétaftia, josta liike lupautui tekemään kesäisen unelman.

Jami: Matti olisi välttämättä halunnut ohutta nylonkangasta, joka hänen sanojensa mukaan tekee naisesta unelman. Sain sentään onneksi vielä tolkutetuksi hänelle, ettei hän ole ihan nainen.

Luomukseen upposi kahdeksisen metriä taftia, joten siitä syvään uurrettuine kaula-aukkoineen todellakin tuli melkoinen unelma. Jotta olisimme vielä saaneet miesmäisen niskani ja suuren aataminomenani peittoon, ostimme kaksi ja puoli metriä kahden ja puolen metrin levyistä tylliä, jota oli tarkoitus pitää huivina kaulassa. Asuani tulivat vielä niiden ranskalaisten kenkien lisäksi täydentämään valkoiset nylonkäsineet.

Näytti lupaavalta. Suosikkitytölle luvattu palkinto, rintakoru, välkkyi jo mielikuvituksissani luomukseni rintapielissä.

Pahin pulma oli kuitenkin tukkani. Millä ihmeellä saisin tukastani sellaisen, että se edes vähänkin muistuttaisi naisen kampausta?

Valitsin kaupungin tunnetuimman kampaajan, Mauno Talosen. Viimeinenkin pulma näytti haihtuvan, kun kampaajamestari Talonen ilmoitti tekevänsä päähäni viimeistä huutoa olevan ranskalaisen kampauksen, värjäyksineen ja permanentteineen!

Kolmatta tuntia kesti sen kauneuden hankkiminen. Täytyy myöntää, että paljon ne naiset kauneutensa vuoksi saavat kärsiä. Tuskin tiedän tukalampaa olotilaa kuin istua tuntikausia pyörryttävässä imussa hornamaista meteliä pitävässä kuivauskoneessa.

Aivan yhtä kaameata oli istua niska väärässä pesualtaan reunalla. Tukkaani ajettiin kaikenlaisia tököttejä ja lopuksi se peitottiin papiljoteilla.

Surkeana istuskelin tuolissani ja häpesin. Häpesin niin sanomattomasti. Näin eräiden naisten tutkivan minua uteliaasti, eräät tuijottivat tukkaani säälivästi hymyillen, jotkut halveksien.

Enkä sitä yhtään ihmettele. On jo melko naismaista ottaa kiharat tukkaansa, mutta vielä ällöttävämpää on värjäyttää hiuksensa punaisiksi.

Lopuksi piipattiin niskavillani vielä "kuumennetuilla saksilla". Sitten tukkaani laitettiin vahaa, briljantiinia, kiilloitusnesteitä sun muita aineita, ja lopputuloksena oli mitä hienoin ranskalainen kampaus, joka välkehti kauniisti ruosteen punaiselle.

"Millä ihmeellä mies saisi tukastaan sellaisen, että se muistuttaisi naisen hiuskuontaloa?"

Varmasti se olisi ollut jonkun naisen päässä mitä ihmeellisin kampaus, mutta minä olin kieltämättä koomillisen näköinen.

Kukaan nainen ei kuitenkaan kampaamossa tirskunut minulle. Jokainen oli niin ällikällä lyöty, että he vain istuivat ja tuijottivat ilmestystä suu auki. Luulen, että he kokivat pienen sielullisen järkytyksen, jonka aikana heidän osakepörssissään putosivat miessukupuolen osakkeet jälleen melkoisesti.

Painoin baskerin syvälle korviini ja livahdin manaillen ulos. Olin jo niin täynnä pyhää vihaa viimeistä ideaani kohtaan, että minua aivan yökötti.

Aivan samoin tunsi armas aviosiippani kotona. Nähdessään minun keimailevan korvarenkaat korvissani ja keimailevan punaista tukkaani, ei hän voinut enää hillitä itseään, vaan sanoa pamautti aivan vilpittömästi.

– Voi hitto, minua oksettaa!

Jami: Kyllä minunkin teki mieli sanoa pamauttaa jotakin, kun Matti eräänä niistä järjestelypäivistä, juuri kun olin päässyt hieman irtautumaan hänen juoksuistaan, soitti toimitukseen ja sanoi iloisen viattomalla äänellä:

– Hei, Jami. Mä oon ottanu permanentin. Tuuks ottaa muutaman foton; istun täällä Mauno Talosella!

En ehtinyt muuta kuin avata suuni, kun puhelin jo kilahti kiinni.

– Taivas, tytöt, tietäkääs - nyt se hullu on ottanut permanentin.

– No sitä se varmaan on aina toivonut, että sais jonkin jutun varjolla ittelleen kiharat päähän, tuhahti Ippa.

Mutta kärsimykset eivät päättyneet tähän.

Kulmakarvojani leikeltiin ja nypittiin. Jami olisi halunnut, että ne olisi tyystin ohennettu naisen kyseisiä haivenia vastaaviksi, mutta silloin minä jo löin hakauksen.

Minusta oli aivan tarpeeksi, että tukkani oli pilattu, että jaloistani oli poistettu karvat, samoin käsivarsistani ja rinnastani. Kulmakarvani halusin sentään säilyttää. Puuttui enää, että mokomakin Rouva Etiketti olisi kaiken kukkuraksi ehdottanut leikkausta tanskalaiseen tyyliin...

Viimeinen päivä ennen kilpailua oli pirullinen. Minun piti kaikkialla – paljonhan en tosin uskaltanut ulkona liikkuakaan –esiintyä, myssy tiiviisti päässäni ja hansikkaat käsissäni. Siinä vaiheessa olivat näet sormieni kynnet saaneet huikean pitkän ja tulipunaisen muodon.

Monen tuttavani katse oli lievästi sanoen kysyvä, kun he näkivät lakin alta pursuavat punaiset kiharat. Kukaan ei kuitenkaan puhunut mitään. He olivat hienotunteisesti vaiti, joskin he varmasti totesivat sisimmässään, että tuota he olivat jo odottaneet. Nyt se Jämsä-parka on lopullisesti seonnut.

Ja ehkäpä he olivat oikeassa. Tuskinpa kukaan järkevä mies olisi ryhtynyt muuttamaan itseään naiseksi, vaikkapa kysymyksessä olisi ollut kuinka mehukas reportaashi.

En tiedä, mikä minut sai lähtemään yritykseen. Oliko se halua kokeilla, voiko mies todellakin esiintyä naisena sen amerikkalaisen miehen malliin vai halusinko vain näin esittää pienen ironisen vastalauseeni kaikkia missikilpailuja kohtaan?

Olin jo kuitenkin mennyt valmisteluissani niin pitkälle, että minun oli näyteltävä osani loppuun, kävi sitten miten kävi.

Rovaniemelle lähti seuraavansisältöinen sähke: "Olen vilustunut, mutta saavun, Tuija Raunio."

Tämän varjolla piti naamioida viimeinen miehinen piirteeni. Nimittäin ääni. Olin päättänyt näytellä kurkunpääntulehdusta potevaa neitoa, joka ei pystynyt puhumaan muuten kuin kuiskaamalla. Juuri tämä ääni tulisi olemaan pahimpia kompastuskiviä. Miten pystyisin selviytymään siitä, kuinka jaksaisin säilyttää roolini niin, et-

ten missään vaiheessa korottaisi esille normaalia ääntäni?

Mutta siinä ei ollut kaikki, mitä sain niinä päivinä kärsiä juttuni vuoksi. Suojellakseni linjojani, että teetetty leninki todellakin mahtuisi kilpailupäivänä päälleni, ja ettei "hienoon hipiääni" ilmestyisi rumentavia näppylöitä, piti minun noudattaa ruokavaliota.

En saanut syödä kuin minimaalisen vähän, etupäässä kasviksia. Olen aina pitänyt voimakkaasti maustetuista rasvaisista ruoista, joista niinä päivinä oli tyystin luovuttava. Ja se oli hirveää.

Naisen elämä ei ole helppoa! Ei todellakaan.

Sekavin tuntein, hermostuneena ja vatsa löysänä paneuduin lauantaina levolle. Valmistauduin vetelemään viimeisiä "kauneusunia" ennen kilpailupäivää. Se oli kuitenkin toiveajattelua.

Huolimatta kolmesta unipilleristä ja nukuttavasta kylvystä heittelehdin levottomana koko yön. Näin surkeita painajaisunia. Olin mitä hirvittävimmän näköinen, elähtänyt vanha nainen, jolle koko Pohjanhovin salintäyteinen yleisö ivallisesti nauroi. Oliko se enteellistä?

Tänään se sitten tapahtuu. Pian päättyvät kaikki odotuksen tuskat ja kärsimykset, jotka tänään tulevat ilmeisesti saavuttamaan huippunsa.

Tunnen sen jo nyt. Kureliivit puristavat tuskallisesti rintaa ja vatsaa. Kengät kiristävät varpaitani. Nyt olen sitten se, jota varten olen viikon suorittanut valmisteluja. Olen konttoristi Tuija Raunio.

Olen pukeutunut nylonisiin rintaliiveihin, hienoihin valkoisiin kureliiveihin, jaloissani on nylonsukat ja mustat mokkakengät. Tosin ne eivät oikein mallaa, ne kengät nimittäin, päälläni olevaan Munsalan kansallispukuun, mutta saavat kuitenkin välttää.

Kasvoillani on täydellinen make up. Dipl. kosmetologi Aila Airo viimeistelee vielä huuliani. Hän ja Jami eivät voi muuta kuin nauraa. Joskin, se heidän todellakin täytyy myöntää, lopputulos on odotettua parempi.

– Kenties sinulla sittenkin on mahdollisuus hämätä arvostelulautakunta, arvelee Jami ja koettaa hoputtaa minua lähtemään.

Bussin lähtöön on aikaa vajaat kymmenen minuuttia. Auto odottaa jo ulkona. Korjailen vielä hieman kampaustani. Nyt alkaa tulikokeeni. Onnistunko esiintymään naisena edes Rovaniemelle asti?

Niin me tytöt lähdemme kimpsuinemme ja kampsuinemme ulos. On aamuvarhainen hetki. Ulkona ei näy kuin joitakin aamuvirkkuja pääkaupunkilaisia.

Kukaan ei kiinnitä meihin hituistakaan huomiota.

Aeron matkatoimiston luona pari nuorta tyttöä tuijottaa minua arvostelevan pitkään. Ilmeisesti käyn kuitenkin täydestä, koskapa he pian syventyvät omiin asioihinsa.

Jami käy tarkistuttamassa lentolippumme, ja sitten astumme bussiin. Matka lentokentälle alkaa.

Jami: Nyt se mies sitten on nainen. Varjelkoon meitä, että pääsisimme edes Rovaniemen lentokentälle asti.

Make up on kyllä melko hyvä, samoin kampaus tyylikäs, ehkä hieman liiankin ranskalainen rovaniemeläisille. Kulmakarvat ovat hieman liian paksut, mutta kun hän ei halunnut niistä komeuksistaan luopua, niin eihän sille mitään voi.

Valtavan pitkältä ja romuluiselta hän vaikuttaa korkeissa koroissaan. Kansallispuku istuu muuten hyvin, vain vyötärö on hieman liian korkealla.

Koko kirjavuuden päällä on vielä Ipan lilanvärinen popliinitakki. Päässä kansallispuvun huivi. On siinä koreutta kerrakseen.

Voitte uskoa, että rohkeutta siinä tarvittiin moisen sirkusnaisen rinnalla kulkemiseen. Olisi sittenkin pitänyt varata vielä yksi puku, hieman hillitympi, matkaa varten. Mutta nyt ei enää auta itku – eteenpäin vain.

Aurinko paistaa aamuhetkestä huolimatta tuskallisen kuumasti. Pelkään, että koko maski alkaa valua hien mukana valkoisen puseroni sisälle.

Muuan vanhempi mies vilkuilee minua silloin tällöin niin viettelevästi, ettei Jami malta olla hiljaa huomauttamatta:

– Kuulepas, tuo mies on ilmeisesti ihastunut sinuun. Odotapa vain, ehkäpä saat hänestä matkaseuraa.

Potkaisen Jamia nilkkaan ja hymyilen tyytyväisesti, kun hän päästää suustaan tukahdetun inahduksen.

– Rovaniemen, Oulun ja Kemin matkailijoita kehoitetaan siirtymään odotushalliin. Koneen lähtöön on aikaa kaksikymmentä minuuttia, kuuluu kovaäänisestä, kun astumme ulos bussista Seutulan maaperälle.

Vietän tuskallisia hetkiä. Yritän kävellä mahdollisimman naisellisesti ja kipittelen lyhyitä askeleita, mutta jalkani kieltäytyvät vähitellen tottelemasta. Minua miltei pyörryttää. Tunnen suurta kiusausta potkaista kengät jaloistani, mutta Jami lohduttaa minua sillä, että voin tehdä sen koneessa.

Jami: Nuo askeleet ovat aivan mahdottomat vielä. Liian pitkät ja kantapäitä jyskyttelevät. Siinä meillä on harjoittelemista, jos pääsemme perille asti.

Vihdoin koittaa lähdön hetki. Astelen rauhallisesti kohti konetta. Vältän vartiopoliisin tutkivan katseen. Astun koneen portaille ja huiskutan. Hymyilen onnellisesti ja Jami näpsäyttää kuvan. Niinhän ne missit aina tekevät vastaavissa tilanteissa.

Lentoemäntä toivottaa meidät tervetulleeksi, ja kohta sulkeutuu ovi jälkeemme. Moottorit hyrähtävät käyntiin, ja minä potkaisen kuin potkaisenkin kengät jaloistani.

Jami: Matkustajat ovat yleensä olleet niin touhussa omasta lähdöstään, etteivät ole paljoakaan kiinnittäneet meihin huomiota. Mutta nyt – tuo lentoemäntä!

Kun astumme sisään koneeseen, hän tuskin näkeekään minua, katsoo vain halveksuvan pitkään seuralaistani. Arvelee varmaan, että on siinäkin nainen matkavarusteissa. Hänen uteliaisuuttaan herättää varmaan myös se, että puhumme keskenämme kuiskaten.

Istumme peräpaikoilla. Lentoemäntä istuu aivan takanamme.

– Kuule, se nainen tarkkailee mua koko ajan, mitä mä teen? kuiskaa Matti.

– Ole vaikka nukkuvinasi, yritän minä muka auttaa – itsekin jännityksestä puolikuolleena.

– Kuule, voiksä vähän puuteroida mua, tää hökötys naamassani tuntuu sulavan kaulaan. Hiottaa niin riivatusti.

Muuan nuori mies viereisellä penkillä vilkuilee meitä lehtensä takaa kiinnostuneena. Mitähän hänenkin päässään mahtaa liikkua. Valitettavasti ei hetki ole otollinen haastattelun suorittamiseen.

Neljä tuntia on nyt kulunut. Rovaniemi alkaa näkyä kohta allamme. Olen tähän asti selviytynyt mainiosti.

Laskeuduimme Oulussa ja Kemissä, ja aina kun näin kentällä seisovan poliisin, luulin, että tämä oli vastassa meitä. Naisen vaatteissa kulkeva mies voi haiskahtaa helposti rikolliselta.

Jami: Välilaskukentillä oli poistuttava koneesta. Oli tosiaan tuskallista tepastella siinä kaikkien tuijottelemana ne paritkymmenetminuutit.

– Kyllä varmasti lentoemäntä on seuraavalle kentälle hälyttänyt poliisit, me ollaan niin epäilyttävän näköistä porukkaa, arvelee Matti vakavana.

– Niin, niin on varmaan, ajattelen minä ja pitelen kipeätä vatsaani.

– Linnareissu tästä tuli!

Nyt näkyy paljon taloja, kuiskaa Jami äkkiä korvaani.

Vilkaisen alas. Aivan oikein. Siellä on Rovaniemen kauppala ja Ounasjoki, siellä on Pohjanhovi, tämäniltainen kilpakenttäni.

Kone vähentää yhä korkeutta. Nyt se miltei hipoo puiden latvoja. Vielä muutamia kymmeniä metrejä, ja pyörät tapaavat maata. Rullaamme lentoaseman eteen.

– Hyvä Luoja, Mat... Tuija, huohottaa Jami.

– Siellä on kansallispukuisia neitosia. Ne ovat vastassa meitä! Nämä hynttyyt ja maski ja päivänvalo. Mahdollisuutesi ovat menneet!

– Eivät voi olla, ähkin peloissani.

– Kyllä, kyllä. Minä näin aivan selvästi.

Koneen ovi aukeaa, ja kuulen jonkun naisäänen kysyvän jotakin lentoemännältä. Sydämeni hypähtää kurkkuun.

– Jami, katso onko tukkani hyvin. Laita vielä vähän puuteria. Onko kaikki nyt varmasti hyvin?

– Minä laitan, minä laitan, hätäilee Jami ja roiskuttelee puuteria kasvoilleni ja puserolleni.

Vedän kiireesti takkia ylleni ja samanaikaisesti Jami oikoo ristiin menneitä silmäripsiäni. Mitenkähän selviän?

Koemme kuitenkin melkoisen pettymyksen, joskin samalla helpotuksen. Lentokentällä ollut kansallispukuinen neitonen onkin aivan muissa asioissa. Koneessa olevalla tytöllä on niin ikään tarkoitettu jotakin muuta kuin minua. Lentokone oli tuonut Kemistä erään pikkutytön, ja kysymys oli ollut hänestä. Marssimme noloina autoon.

Jami: Olemme tilanneet vasta yhden hotellihuoneen minun nimelläni, ettei Matti joutuisi kirjoittelemaan hotellissa henkilökorttia väärällä nimellä. Kun tulemme Pohjanhoviin, työntää portieri ilman muuta kaksi henkilökorttia täytettäväksemme.

– Tämä neiti on vain vieraani, yritän selittää.

– Olkoon vain, mutta kortti on kirjoitettava.

– Niin, mutta hän ei jää tänne yöksi.

– Jaa – no, se muuttaa asian.

Portieri katsahtaa meihin närkästyneenä ja tempaa sitten toisen kortin pois. Täytän oman korttini, saan avaimen ja sitten livahdamme kiireesti huoneeseemme.

"Tuija Raunio" kilpailee juhannustyttökisassa numerolla neljä.

Kun astun hotelli Pohjanhovin aulaan, joudun kymmenien katseiden ristituleen. Eräät tarjoilijat tuijottavat minua, portieri tuijottaa, kantajapoika tuijottaa, hovimestari tuijottaa, siivooja tuijottaa, eräät matkustajat tuijottavat. Kaikki tuijottavat. Hymyilen urhoollisesti ja kähisen jotakin ovenvartijalle, joka yrittää tyrkyttää minulle henkilökorttia.

Viiden minuutin kuluttua olemme Jamille kuuluvassa hotellihuoneessa. Heitän hienot ranskalaiset kenkäni nurkkaan, repäisen kureliivit auki ja heittäydyn sohvalle.

– Eläköön, olemme Rovaniemellä! huudahtelee Jami innoissaan.

– Niin todellakin, eläköön, olemme Rovaniemellä, kiroilen hiljaa mielessäni ja sivelen varovasti leukaperiäni. Se on omituisen karhea.

Juhannustyttöehdokkaan leukaperiin on ilmestynyt partaa.

Julkaistu: 4.3.2013