Kolmekymppisenä Juhan elämä oli mallillaan. Oli perhe, omakotitalo, auto. Kunnes 1990-luvun talousromahdus vei kaiken.

Seuraavat kymmenen vuotta Juha veti huumeita ja eli asunnottomana kaverien nurkissa. Kuolema on ollut usein lähellä.

Asunnottomaksi päädytään usein sen jälkeen, kun elämältä putoaa pohja ja päihteet ottavat vallan. Jokaisen tarina on silti erilainen.

JUHA, 61

”Lapsuuteni oli keskiluokkainen. Äitini oli silmälasiliikkeen johtajan sihteeri ja isä johtaja hissiasennusyrityksessä. Isä oli aina duunissa.

Olen ammatiltani kokki. Kun aloitin työelämän, mulla oli taskussa Roihuvuoren ammattiopiston paperit. Niillä pääsi melkein mihin vain. 80-luvulla ei tarvinnut kuin kävellä seuraavaan paikkaan ja töitä järjestyi oitis. Perustin lopulta myös oman kuppilan.

Työn ohella soitin bändeissä rumpuja.

Jossakin vaiheessa päihteet tulivat mukaan kuvioihin.

Se varsinainen romahdus tapahtui, kun olin Portugalissa, alun perin Sleepy Sleepersin Mato Valtosen matkassa. Siinä vaiheessa elämäni oli mallillaan, oli omakotitalo ja mersut. Ehdin perustaa perheenkin. Olin antanut tutulle pankinjohtajalle valtuudet hoitaa raha-asiani matkan aikana, mutta päälle iski 90-luvun lama ja pankkikriisi. Pankinjohtaja sai kenkää, koko henkilökunta pankissa vaihtui. Yhtäkkiä syliini laukesi puolentoista miljoonan markan velka.

Ei mitään mahdollisuutta hoitaa sellaista summaa.

Olin kymmenen vuotta asunnottomana. Vedin huumeita, pääasiassa lakkaa. Syvissä vesissä on tullut käytyä. Mut on esimerkiksi elvytetty lukuisia kertoja kuoleman rajalta. Yhtäkkiä olen vain avannut silmäni ja huomannut, että elämä jatkuukin.

Olen nukkunut treenikämppien nurkissa ja sohvilla, kävellyt kaupungin ympäri ja halki aika monta kertaa. Ja ollut myös Hietalahdenkadun yömajassa, joka on ihan vihoviimeinen paikka. Löyhkä lyö kasvoille heti kun sisään astuu. Jokaikinen tavara pöllitään yön aikana, vaikka käärisit ne vuodevaatteiden sisään ja pitäisit kiinni kaksin käsin. Siellä yöpyvät ihmiset, joilla saletisti menee vielä paljon pahemmin kuin itsellä.

Olen kuitenkin yrittänyt selviytyä niillä korteilla, jotka mulla on kulloinkin käytössä. Kun asustelin AA-yhteisössä, niin hommasin kaupan roskalaatikoista syötävää porukoille. Kerran pidin erään kaupan edustan siistinä ja sain kauppiaalta poisheitettävää ruokaa palkaksi. Ison rinkallisen, 80 litraa liki joka ilta, sisäfilettäkin.

Täällä Vieraskodissa olen asunut jo vuosia. Olen tyytyväinen, mulla on hyvä asunto, paras talossa. En ole yhtään katkera, koska – mitä se auttaa? Täällä on paljon niitä, jotka hokee päivä toisensa jälkeen vittua. Kysyn niiltä, mikä ottaa päähän ja kuuntelen.

Mitä toivoisin tulevaisuudelta? Kai että sodat loppuisivat. Että saisin kaupungilta oman asunnon, jota olen odottanut jo vuosia. Tiedän myös, että mun viidellä lapsella on asiat hyvin. Jos ne haluavat ottaa yhteyttä, ne kyllä tietävät, mistä minut löytää.

Lapset ovat kuitenkin parasta mitä olen tässä elämässä saanut aikaan."

”Nukuin esimerkiksi rappukäytävissä. Tai sitten olin jonkun kaverin luona, mutta sehän tarkoitti sitä, että sulla piti olla jotakin “tarjottavaa”. Ja kun ne loppuivat, niin sait häipyä.”

MALLA, 58

”Kun olin lapsi, muutimme jatkuvasti. Olen asunut vaikka missä, Kontulassa, Pakilassa, Myllypurossa, Lassilassa… Aina tuli häätö tai muuta. Mutsi alkoi ryypätä sen jälkeen, kun isä masentuneena tappoi itsensä. Isälle oli tullut kuolio jalkaan, eikä hän pystynyt tekemään enää duunia. Se oli kova paikka, vielä 70-luvulla mies miellettiin perheen elättäjäksi.

Uudessa paikassa oli yksinäistä. Päädyin sakkiin, jossa opin kaiken: bissen juomisen, pillerit, pilvenpolton. Olin joku 14–15-vuotias.

Kotoa ei asetettu mitään rajoja. Menin ja tulin miten lystäsin. Koulussakin kävin vain pyrähtämässä.

Lopulta jouduin – tai pääsin – Naulakallion nuorisokotiin. Se oli hyvä paikka, sai lämmintä ruokaa ja vaatetta. Pidettiin oikeasti huolta.

Olin 18-vuotias, kun tulin raskaaksi. Olimme olleet poikaystävän kanssa kolme ja puoli vuotta yhdessä, mutta lähdin, kun se kävi kimppuuni kännissä. Aattelin, että mähän kuolen ja vauva myös.

Muutin takaisin mutsin luo mun pojan kanssa. Mutta yhteiselämä ei sujunut, vaikka silloin hän ei enää ryypännyt. Yhtäkkiä mutsi puuttui kaikkeen ja se ahdisti. Hommasin itselleni kaupungin asunnon.

Tein kaikenlaista hommaa. Mutta käytin aineita. Poika huostaanotettiin sen jälkeen, kun silloinen miesystäväni hajotti kaiken meidän kämpässä ja pahoinpiteli mut. Kun se vihdoin sammui ja poika nukahti, lähdin Pasilan poliisiasemalle pyytämään apua.

Mikään ei ole silti katkaissut minun ja pojan välistä yhteyttä. Verisiteemme on niin vahva. Nyt tosin olen hänen vuokseen masentunut, kun pojalla on vaikeuksia. Hän on 37-vuotias. Minulla on 19-vuotias lapsenlapsikin.

Olin välillä asunnottomana. Nukuin esimerkiksi rappukäytävissä. Tai sitten olin jonkun kaverin luona, mutta sehän tarkoitti sitä, että sulla piti olla jotakin “tarjottavaa”. Ja kun ne loppuivat, niin sait häipyä. Semmoista ystävyyttä. Naisena tuli vielä noissa piireissä usein hyväksikäytetyksi.

Pahinta oli olla Hietsun “märkäpuolella”.

Olen ollut yhteensä 15 vuotta korvaushoidossa. Saan Subutexia. Mulla on myös rauhoittavia ihan lääkärin määrämänä. Mulla oli nimittäin paha psykoosi aikoinaan, kun en nukkunut moneen vuorokauteen. En muista siitä mitään. Heräsin vain yhtäkkiä sairaalassa.

Pidän täällä Vieraskodissa perjantaisin vertaistukiryhmää, jonka olen itse suunnitellut ja ideoinut ja olen menossa kokemusasiantuntijakoulutukseen ensi syksynä. Näkinkujan Osaamiskeskuksessa olen mukana etsivässä nuorisotyössä. Kuljetaan kaupungilla, jutellaan nuorille ja annetaan niille tarvittaessa repusta proteiinipatukka.

Olen kauhean tyytyväinen elämääni nyt. Asunto on ihmiselle hirmu tärkeä. Tää on hieno paikka, vaikka vierailusäännöt ovat tiukat. Mutta ymmärrän, että he haluavat pitää rauhan maassa.

Ainut, mitä välillä pelkään täällä asuessa, on repsahdus.”

”Niinä aikoina tuli ajatuksia, että onko tässä enää mitään järkeä. Että jospa vetäisi itsensä kaulakiikkuun.”

MARKKU, 65

”Meitä oli neljä poikaa ja yksinhuoltajaäiti. En tiedä, kuka mun isäni on, eikä se ole mua häirinnyt. Kun isää ei ole, niin ei ole. En viitsinyt kysyä äidiltäkään, kun se oli hänelle selvästikin arka paikka. Äiti on kävellyt rajan yli Inkerinmaalta Suomeen sodan aikana.

Lapsena ja nuorena ei tajunnut, miten rankkaa äidillä lopulta oli. Yksi meistä pojista annettiin ottolapseksi, ja vanhin veli muutti pois kotoa. Meitä oli kotona lopulta kaksi, minä ja neljä vuotta vanhempi isoveljeni Ripa. Äiti heräsi joka aamu kello kolmelta ja tuli kotiin joskus kuuden, seitsemän aikaan illalla. Teki kahta hommaa, siivosi.

Tehtiin tietysti velipojan kanssa kolttosia, kun oltiin keskenämme. Äiti antoi meille siitä hyvästä remmiä. Vähän väliä muutettiin paikasta toiseen, esimerkiksi yhdessä kämpässä oli vuotava kaasuhella. Ihme, ettei koko paikka räjähtänyt taivaan tuuliin.

Menin nuorena telakalle töihin. Palkkapäivä oli keskiviikkoisin. Äiti valvoi joskus yötä myöten vahtimassa, etten tuhlannut rahoja, vaan toin sitä kotiinkin. Meillä oli sopimus, etten ryyppäisi ja polttaisi niin kauan kun asuin kotona. Mutta vahtaaminen ärsytti. Kerran sitten heitin avaimet ja seuraavan kuun vuokran hänelle ja sanoin, että häivyn. Intin jälkeen asuimme velipojan kanssa asuntoloissa, emmekä välittäneet yhtään, missä yövyimme. Rällättiin nuoruuden riemulla.

Olen tehnyt vaikka mitä hommia. Olen vienyt diplomaattipostia, tehnyt keikkaa Venäjälle. Niistä keikoista sai usein viinaa, viskipullo iskettiin kouraan. Tapasin myös Jaanan ja menimme naimisiin. Äidille kun vein Jaanan näytille, niin äiti sanoi, että tuo Make on muuten hyvä poika, mutta vähän viinaan menevä. No, oikeassa oli.

Kun ryyppään, ryyppään kaksin käsin. Olen tuurijuoppo. Olen ollut asunnottomana, nukkunut lehtilaatikoissa ja riipinyt päälleni lehtiä, että vähän olisi suojaa. Aamulla pitää hypellä kroppa lämpimäksi taas. Niinä aikoina tuli ajatuksia, että onko tässä enää mitään järkeä. Että jospa vetäisi itsensä kaulakiikkuun.

Kun Jaanan kanssa tuli ero, nukuin kesän autossa pihalla. Mutta taloyhtiölle semmoinen ei sopinut. Vein sitten auton avaimet vaimolle ja sanoin, että tee mitä lystäät. Ja vaatteet voi viedä roskiin. Sen jälkeen vasta ryyppäsinkin. Kolme kuukautta putkeen.

Mutta kun on pohjalla, niin ei ole muuta tietä kuin ylöspäin.

Olen asunut täällä Vieraskodissa tosi pitkään, jo silloin, kun ei ollut tällaisia omia huoneistoja. Se, että on katto pään päällä, eikä tarvitse mennä nälkäisenä nukkumaan, on suurta luksusta. Täällä autetaan byrokratiassa ja jos ahistaa, niin siihenkin löytyy apua.

Olen hyväksynyt, että oon mikä oon. Viimeksi ryyppäsin kolmisen viikkoa sitten. Sitten se vain loppuu, alkaa tympiä koko homma. Pää ämpärissä pitää olla pari päivää, sitten helpottaa.

Mulla on se periaate, etten juo ennen seuraavaa kertaa.

Olen tyytyväinen omaan olooni.”