Tältä näyttää tähtikirkas taivas jääputousten yllä, kun sitä kuvaa pakkasyössä

Saavun keskitalven tähtikirkkaana yönä Espoon Nuuksioon, Pitkäjärven rantaan, lähelle luontokeskus Haltiaa. Vastarannalla kuun valossa siintää jylhä kallioseinämä. Olen monesti aikaisemmin katsellut tuota jyrkännettä matkan päästä ihaillen. Nyt, kun järvi on tukevasti jäässä, aion hiihtää sen luokse.

Laskeudun jäistä polkua alas rantaan kantaen suksiani ja kamerareppuani, jonka remmeissä keikkuu jalusta – tähtivalokuvaajalle välttämätön varuste.

Nuuksion luonnon monimuotoisuus on paljolti seurausta alueen jyrkästi vaihtelevasta, mäkisestä maastosta.

Ähinän ja puhinan säestämänä könyän rantatörmää pitkin jään reunaan ja kiinnitän sukset monoihini. Juuri lähtöä tehdessäni viereiseen pimeänä olleeseen mökkiin syttyy valo, ja pari ihmistä ilmestyy kuistille katsomaan, mikä karhu siellä rannassa rymistelee.

Pitkäjärven rannat ovat niin jyrkkiä, ja sitä paitsi täynnä asutusta, että muualta en oikein olisi päässyt järvelle, huikkaan selitykseksi. Mökkiläiset ymmärtävät ja toivottavat minulle hyvää retkeä.

Vajaan kilometrin matka Romvuoren juurelle taittuu alta aikayksikön, sillä tuuli on puhaltanut järven jään lähes lumettomaksi, ja pelkällä sauvomisella saan hyvät vauhdit. Lopussa pitää oikein jarrutella, etten törmäisi kallioon.

Nuuksion Pitkäjärven pohjoisella länsirannalla sijaitseva Romvuoren rantakalliojyrkänne on maisemallisesti merkittävä, ja sen laelta avautuu hienoja näköaloja.

Korkean kalliorinteen alla on näyttävä vyörykeila, jossa rinteestä irronneet kookkaat lohkareet ovat vierineet Nuuksion Pitkäjärveen muodostaen komean louhikon. Paikasta tulee mieleen Posion Korouoma pienoiskoossa.

Romvuori kohoaa jyrkästi 65 metriä Nuuksion Pitkäjärven yläpuolelle. Tämä on varmasti pääkaupunkiseudun jylhimpiä ja erämaisimpia paikkoja.

Vaikka kalliot ovat karuja elinpaikkoja, Romvuorella on myös rehevää kasvustoa, ja siellä elää harvinaisia lajeja. Romvuoren arvokkaissa lehdoissa on esimerkiksi nystysiruetanan ainoa tunnettu elinpaikka Suomessa.

Ja koska vuoren päällä on varsin kosteaa, sieltä virtaa runsaasti valumavesiä, jotka talven mittaan muuttuvat komeiksi jääputouksiksi. Kiipeilijöidenkin suosiossa olevat jääputoukset tarjoavat oivat puitteet öisille maisemakuville.

Pimeässä kuvatessa tarvitaan pitkiä valotusaikoja – siis todella pitkiä.

Kun kameran laittaa valottamaan parinkymmenen minuutin tai jopa tunnin ajaksi, maapallon pyörimisliike tulee selvästi esiin: tähdet piirtyvät taivaalle kaarevina viiruina.

Yleensä tähtivalokuvauksessa pyritään välttämään tähtien venymistä viiruiksi käyttämällä maan pyörimisliikettä mukailevaa seurantalaitteistoa. Silloin kuvassa näkyvä maa-alue piirtyy epäteräväksi.

Tähtitaivaan pyörimisliikettä voi käyttää myös tehokeinona: kun kameran suuntaa Pohjantähden kohdalle, tähdet näyttävät kiertävän kauniisti ympyrää.

Tähtitaivaan kuvaaminen on monella tavalla hankalaa, eikä pelkästään teknisesti. Usein kun talvella on selkeä taivas, on myös kylmä. Linssit huurtuvat helposti, ja kameran paristot saattavat hyytyä pitkien valotusten aikana.

Kuvaajallekin tulee usein kylmä valotusta odotellessa. Välillä otan kameran akut hanskojeni sisään lämpenemään, jotta ne pysyisivät toimintakykyisinä. Viis näppien jäätymisestä, kunhan kuvia syntyy.

Lisäjännitystä tuo jään kumiseminen ja paukkuminen suksien alla. Välillä melkein pelottaa, että jää pettää altani, vaikka halkeamien perusteella teräsjäätä on ainakin kymmenen senttiä. Jääkannen aavemainen ääntely pakkasen paukkuessa on kuitenkin täysin normaalia. Se johtuu jään supistumisesta ja laajenemisesta lämpötilan vaihteluiden mukana.

Vietän Romvuoren juurella monta tuntia. Sinä aikana ehdin ottaa useita kuvia, en kuitenkaan gigakaupalla, sillä yhdenkin ruudun valottaminen ja prosessoiminen kamerassa saattaa viedä kymmeniä minuutteja.

Välillä jätän kameran paikalleen ja lähden lykkimään pitkin järven jäätä lämpimikseni. Samalla tiedustelen uusia kuvakulmia, ja mikä tärkeintä, koen alkuvoimaista yhteyttä luonnon mahtavuuteen universumin äärettömän taivaankannen kimmellyksessä, alla avaruuden – tuon käymättömistä korpimaista vihoviimeisen, kuten Star Trekin suomentaja Antero Helasvuo on kuvaillut. Pienenä, yksinäisenä pallontallaajana.

Enkä voisi olla onnellisempi.