Apu

Näin Kekkosen takki kääntyi – määrätietoinen työ tuotti tulosta


Urho Kekkonen ei päässyt sota-ajan hallituksiin, ja se koitui hänelle onneksi. Sivuraiteella hän saattoi tehdä ystäviensä tuella täydellisen ulkopoliittisen suunnanmuutoksen loppusyksyllä 1942. Suur-Suomea ajanut ryssänvihaaja muuttui hetkessä rauhanhierojaksi.
Kuvat Lehtikuva

Talvisota oli raskasta aikaa nelikymppiselle Urho Kekkoselle. Ei yksin sen takia, että hän vastusti viimeiseen saakka rauhan tekemistä. Kekkonen oli heitetty syrjään uudesta hallituksesta, jonka tehtävänä rauhan etsiminen oli.

Kekkosen poliittinen uraputki oli ollut nousukiidossa. Hänet oli valittu eduskuntaan maalaisliiton ääniharavana heinäkuussa 1936. Ensikertalaisena hän oli päässyt jo muutamaa kuukautta myöhemmin Kyösti Kallion neloshallitukseen oikeusministeriksi. Sisäministerin paikka seuraavassa, A. K. Cajanderin hallituksessa oli langennut hänelle jo melkein luonnostaan.

Talvisodan syttymisen jälkeen Cajanderin hallitus hajotti itsensä, mutta Kekkonen ei löytänyt nimeään uudesta Risto Rytin hallituksen ministerilistasta. Uusi pääministeri ei pitänyt Kekkosesta, ja sosiaalidemokraatit vierastivat nousukasta, jota he pitivät silkkana pelurina.

Talvisodan päivien kuluessa Kekkonen oli katkera syrjäyttämisestään. Hänet pantiin vetämään Siirtoväen Huollon Keskusta. Kun rauhanehdot tulivat, Kekkonen vastusti niitä verisesti. Hänen mielestään hallitus oli ajanut Suomen umpikujaan ja nöyryyttävään rauhaan. ”Tämä on niin sydäntä särkevän katkeraa”, Kekkonen kirjoitti vaimolleen Sylville.

”Me kaikki tiedämme, että meillä oli rauhanteon hetkellä voitollinen, todella voittamaton armeija sekä kansan lannistamaton, uhrauksiin valmis taistelumieli ja peloton voitontahto jäljellä”, hän purki katkeruuttaan eduskunnassa. Suomen olisi pitänyt jatkaa taistelua ja luottaa länsimaiden apuun.

Kekkonen oli kasvanut aikansa lapsena. Hän oli toiminut Kainuun sissien ryhmänjohtajana sisällissodassa. Valtolan, Kortesojan ja Vääräniemen taistelut olivat takoneet häneen ryssävihaa. Kommunismin vastaisen toiminnan perusjuuret hän oli oppinut Etsivän Keskuspoliisin tiukkana kuulustelijana – niin tiukkana, että EK:n vuodet 1921–1927 hävitettiin hänen lehdistöesittelystään jo sisäministerinimityksen yhteydessä.

Itsenäisyyspäivänä 1924 Kekkonen oli vannonut Helsingin Vanhan Ylioppilastalon juhlasalissa Akateemisen Karjala-seuran lippuvalan. ”Sillä niin totta kuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä uskon yhteen suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen.” Kavereidensa kanssa hän oli solminut Lotinapellon liiton, johon sisältyi lupaus hyökätä kärkijoukossa yli Syvärin Lotinapeltoon vaikka kaatuen ”ryssän konekiväärituleen”.

Kun Kekkonen vielä kuului aitosuomalaisiin, tavallaan Maalaisliitto poliittisena kasvualustana oli yllättävä valinta. Kekkonenhan oli lisäksi varhaislapsuuttaan lukuun ottamatta kaupunkien kasvatti. Puoluevalintaan hänet ohjasi opiskelukaveri Kaarlo Hillilä, joka haistoi poliittisen tilan oikein. Puolueella oli käyttöä tulevalle oikeustieteen tohtorille.

Saksa hyökkäsi ilman sodanjulistusta

Jatkosota ei tullut yllätyksenä Kekkoselle. Hän oli hyvissä ajoin ilmoittanut vaimolleen Sylville, ettei hän tulisi Kainuun tilalle juhannuksena. Samoin aviomies oli neuvonut hankkimaan syksyn apulannat ”ja yleensä kaikkea” hyvissä ajoin, kun ”kuljetusvälineet alkavat pian olla tarkkaan muissa tehtävissä”.

Vaikka Kekkonen oli syrjässä ulkopolitiikasta – hänet oli pudotettu myös 1940 eduskunnan ulkoasiainvaliokunnasta – tietolähteet toimivat. Lähimmistä kavereista Aaro Pakaslahti oli ulkoministeriön kansliapäällikkö, Hillilästä oli tullut saksalaisten kanssa tiiviisti asioiva Lapin läänin maaherra. Kun vanhasta ystävästä, Suomen Pankin vt. pääjohtajasta Jukka Rangellista tuli pääministeri vuoden 1941 alussa, kattaus oli hyvä.

Kekkonen, Hillilä ja Pakaslahti intoutuivat jopa laatimaan omaa ”Karjala-plaania”, Suur-Suomeen liitettävän Itä-Karjalan hallintoa. Suunnitelmaa oli ryhdytty laatimaan jo toukokuun 1941 puolella, ja sen toteuttajaksi ”paikan päällä” kaavailtiin Hillilää.

Plaanin katkaisi jatkosodan syttyminen. Asian valmistelu siirtyi Päämajaan, Kekkosta ja Hillilää ei mainittu siitä eteenpäin. Niin Kekkonen ”jättäytyi syrjään”.

”Voi olla, että tämä aika on juuri se, ­jolloin me voimme saada Karjalan takaisin. Sen puolesta kannattaa tehdä paljonkin”, Kekkonen lausui Maalaisliiton eduskuntaryhmässä viikko ennen sodan alkamista.

Nuori sisäministeri Kekkonen selostaa eduskunnalle IKL:n toimintaa 27. helmikuuta 1937.

Saksa hyökkäsi ilman sodanjulistusta 22. kesäkuuta Neuvostoliittoon. Kekkonen ei malttanut odottaa Operaatio Barbarasson käynnistymistä kotonaan, vaan meni urheilukaverinsa Lauri Miettisen kanssa Pakaslahden luo valvomaan kesäyötä. Kolme päivää myöhemmin Neuvostoliitto pommitti Suomen lentokenttiä, ja hallitus katsoi Suomen olevan sotatilassa.

”Asiahan on niin, että meillä suorastaan pelättiin, että Suomi ei saisi aihetta sotaan, ja sisäisesti asia olisi ollut vaikeasti hoidettava… Mutta arvatenkin venäläisten diplomaattien ja sotilasjohdon sekavista suhteista seurasi, että ryssä aloitti ilmahyökkäykset ja asia oli silloin Suomen puolesta selvä: me olimme joutuneet hyökkäyksen alaisiksi”, Kekkonen kirjoitti Sylville kolme päivää myöhemmin.

Maalaisliiton eduskuntaryhmässä Kekkonen vaati tavoitteiden asettamista ”aina Itä-Karjalan ja mahdollisesti myös Kuolan niemimaan” valtaamiseksi, mutta niitä ei ryhmäjohtaja Juho Niukkasen eduskuntapuheeseen sisällytetty. Kekkonen ei suinkaan ollut ainoa, joka oli humaltunut saksalaisten alkumenestyksestä.

Jatkosodan alusta asti Kekkonen seurasi tarkasti tapahtumien kulkua. Tietolähteinä olivat Pakaslahden ja Hillilän lisäksi Kustaa Vilkuna, josta oli tullut Valtion Tiedoituslaitoksen sensuuripäällikkö. Miettinen puolestaan vastasi ulkomaille suunnatusta propagandatoiminnasta. Päämajasta Kekkoselle informoi Arvi Korhonen, joka oli yleisesikunnan sotahistoriallisen toimiston apulaispäällikkö.

Rauhanopposition kärkihahmoksi

Suuri kääntymys tapahtui Lapin kaamoksessa marraskuussa 1942. Kekkonen lähti päiväkausiksi ryyppyreissulle maaherra Hillilän luo, mukaan liittyivät Vilkuna ja Paavo Säippä. Kekkonen oli sisäministerinä nostanut hänet Valtiollisen poliisin johtoon 1938.

”Kalle tiesi kaikkein eniten meistä ja selitti, että kyllä se paskaseksi muuttuu tämä sota ennen pitkää”, Kekkonen kertoi jälkeenpäin viitaten Hillilään. Yötä päivää saunottiin, juotiin, kuunneltiin sotauutisia radiosta, juotiin, syötiin, juotiin… Johtopäätökset kirkastuivat selviämisen kanssa: Suomi ei selviäisi sodasta voittajana.

Saksa ei todellakaan ollut lyönyt Neuvostoliittoa kolmessa viikossa, kuten monet suomalaiset optimistisesti olivat itselleen uskotelleet. Ei se ollut onnistunut kolmessa kuukaudessakaan. Tuossa vaiheessa Kekkonen oli joutunut tunnustamaan, että sota jatkuisi talven yli.

Ratkaisua paitsi oli jääty myös seuraavana kesänä 1942. Usko Leningradin kukistumiseen mureni venäläisten vastahyökkäyksiin. Juuri Lapin matkan alla saksalaiset hävisivät Pohjois-Afrikassa, ja pian Yhdysvaltain joukot nousivat siellä maihin.

Tornion ja Ylitornion kautta Rovaniemelle jatkuneen vanhojen kaverusten toivioretken aikana tapahtui itärintaman ratkaiseva käänne, kun puna-armeijan hyökkäyspihtien kärjet kohtasivat Kalatšissa ja saartoivat Stalingradiin tunkeutuneen kenraalimajuri Friedrich von Pauluksen 6. Armeijan.

Kotiin lähdettiin aamutuimaan 23. marraskuuta. Kekkonen oli täynnä virtaa, kun uudet mahdollisuudet avautuivat eteen. Suomi oli saatettava turvasatamaan maailmansodasta, oli luotava ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon – oli hylättävä vanha kuva perivihollisesta.

Kekkonen suorastaan imaisi renessanssin ajan filosofin Niccolò Machiavellin kuvauksen suuren hallitsijan luonnekuvauksesta, ”että hän on valmis kääntymään sinne, minne onnen tuulet ja suhdanteiden vaihtelut osoittavat”.

Mahtoiko Kekkonen Lapin sysipimeässä yössä miettiä, että vastuusta syrjään joutuminen oli lopulta koitunut hänelle täydelliseksi onnenpotkuksi? Jos hänelle olisi avautunut paikka sotahallituksissa, hän olisi taatusti julistanut loputonta ryssävihaansa virallisesti ja julkisesti. Hän olisi sitoutunut voimallisesti myös hallituksen sotapolitiikkaan. Nyt hän oli vapaa kaikesta vastuusta. Nykyasetelmassa hänellä oli politiikassa vain voitettavaa, mutta ei juuri menetettävää.

Alkoi määrätietoinen työ nousta rauhanopposition kärkihahmoksi, ja sen roolin Kekkonen lunastikin itselleen rauhan tuloon mennessä.

Takinkääntö tuotti tulosta. Jo lokakuussa 1944 kotioven taakse Kampinkadulla ilmestyi uusi tuttava. Hän oli Jelisei Sinitsyn, peitenimeltään Jelisei Jelisejev, Neuvostoliiton salaisen poliisin korkea tiedustelu-upseeri.

Asiat alkoivat rullata.

Julkaistu: 3.2.2019