Hirven ruumiinrakenne on sopeutunut pohjolan ankaraan talveen – tehometsätalous vain lisää lajin elinvoimaisuutta
Tuulentuivertaman tunturijärven jäällä lunta on ohuelti, joten hirvet pääsevät liikkumaan nopeasti paikasta toiseen. Syvässä lumessa liikkuminen vie kuitenkin voimia. Siksi hirvet pyrkivät minimoimaan liikkumisensa lumisina talvina.
Talvi on hirville hiljaiselon aikaa. Pohjoinen metsä ei tarjoa niille kovin runsaasti ravintoa, ja energia on kortilla. Kaloreita pitäisi säästellä, mutta minkäs teet, kun tarpominen jopa metrin paksuisessa hangessa vie voimia.
Hirvi on kuitenkin sopeutunut ankaraan ilmastoomme varsin hyvin. Sillä on vartaloon suhteutettuna pitkät ja voimakkaat jalat sekä voimakas ruumiinrakenne, joten se kykenee liikkumaan syvässäkin hangessa. Hirven karvapeite koostuu ontoista, lämpöä eristävistä karvoista, jonka alla on tiheä aluskarva. Lisäksi eläimen ison koon vuoksi sillä on vähän lämpöä haihduttavaa pintaa suhteessa painoon.
Myös hirven tapa liikkua sopii hangille. Eläin ei nosta jalkojaan korkealle, vaan harppoo hallitusti, jolloin pehmeään lumeen jää laahausura. Syvässä lumessa hirven käyntijälki muodostuukin kahdesta rinnakkaisesta urasta.
Hirvilauma liikkuu harkitusti
Hirvet kokoontuvat suotuisille talvehtimisalueille jopa kymmenen yksilön laumoiksi, ja ne liikkuvat mahdollisimman vähän, vain muutaman neliökilometrin alueella. Suurin osa hirven ajasta kuluu syömiseen. Talvisinkin hirvi tarvitsee ravintoa parikymmentä kiloa vuorokaudessa.
Satelliittipaikannuksen avulla on havaittu, että Lapissa hirvet liikkuvat enemmän kuin etelässä. Pohjoisessa luonto on karumpaa, joten ravintoa täytyy etsiä laajemmalta alueelta.
Kun hirvet talvella lyöttäytyvät laumoiksi, ne liikkuvat harkitusti. Ruokamaiden väliset taipaleet taitetaan jonossa, ja eläimet astuvat samoihin jälkiin. Vain yksi vuorollaan joutuu avaamaan latua, perässä tulevat pääsevät hieman helpommalla.
Eräänä kevättalvena otin itsekin Pohjois-Lapissa tuntumaa siihen, miten raskasta hirvien liikkuminen on hankien ollessa paksuimmillaan.
Ajoimme maantietä kuvauskaverini kanssa, kun yhtäkkiä näin tien lähellä neljä tummaa hahmoa, jotka seisoskelivat tiheässä tunturikoivikossa. Olimme löytäneet hirvien päivälepopaikan, aivan tien vierestä. Selvästikin hirvet käyttivät tätä syrjäistä maantietä siirtymiseen ruoka-apajien välillä.
Otimme muutaman varmistuskuvan auton ikkunasta. Kun huomasimme, että hirvet eivät pelkää meitä, lähdimme lähestymään niitä paksussa umpihangessa. Lunta oli nivusiin asti, ja kulkeminen läkähdyttävää. Ei ihme, että eläimetkään eivät mielellään lähde tällaisessa lumessa liikkeelle, vaan jatkavat ruokailuaan ja lepäilyään muina hirvinä.
Kuvasin komistuksia pitkällä teleobjektiivilla matkan päästä, jotta en tarpeettomasti häiritsisi niitä. Isot eläimet eivät näyttäneet olevan moksiskaan ohikulkijoista. Pari muutakin matkailijaa pysäytti autonsa pientareelle ja tuli kameroineen ihastelemaan Suomen suurinta eläintä.
Harvoin niitä on päässyt näkemään näin avoimesti, eläimet olivat kuin tarjottimella.
Mitä hirvet syövät talvella?
Hirvet suosivat taimikoita, joiden lähellä on tiheälatvaista metsää. Tällaisissa metsissä on yleensä vähemmän lunta, ja liikkuminen on helpompaa.
Talvella hirville maistuvat etenkin pihlaja, haapa, pajut, kataja ja rauduskoivu. Mäntyä ne mättävät silti eniten, onhan se Suomen yleisin puulaji.
Talvella puissa ei ole lehtiä, joten hirvet joutuvat tyytymään oksiin. Haavasta ja pihlajasta hirvelle maittavat paksutkin oksat, kun taas koivusta hirvet syövät lähinnä muutaman millimetrin paksuisia oksia. Hirvet myös katkovat paksumpia taimia päästäkseen käsiksi latvan ohuempiin oksiin.
Pohjoisessa huomasi, että hirvet ovat viihtyneet alueella jo tovin, sillä muutenkin kitukasvuinen tunturikoivikko oli kaluttu aika pahannäköiseksi. Eniten vahinkoja hirvet aiheuttavat keski- ja kevättalvella. Myös sarvien hankaaminen puuta vasten vaurioittaa puita.
Hirvi kuuluu niihin lajeihin, jotka ovat hyötyneet metsämaiseman muutoksesta. Nykyisin suuri osa metsistä on nuorta taimikkoa. Myös esimerkiksi sähkölinjojen alustat ovat hirville oivallista elinaluetta, ja niihin syntyy ravintoa itsestään.
Hirvi ansaitsee Pohjolan kuningaseläimen arvon jo silkan kokonsa perusteella: sen ruumiin pituus vaihtelee kahdesta ja puolesta metristä reiluun kolmeen metriin, ja säkäkorkeus on enimmillään 230 senttimetriä. Suurimmat sonnit painavat jopa 600 kiloa.
Useimpien hirvieläinten tapaan hirvilläkin vain uroksille kasvaa sarvet. Lapiosarvissa on leveä, yhtenäinen lapa, jonka leveys on jopa metrin. Hankosarvissa lapa on kapea, ja se koostuu yksittäisistä kapeista sivuhaaroista.
Suomalaisten hirvien, etenkin Etelä-Suomessa elävien, sarvet ovat useimmiten mallia hanko. Venäjällä sekä Ruotsissa hirvillä näkee usein valtavia lapiomaisia sarvia, ja myös Suomen Lapissa hirvet ovat usein jykevämmän oloisia kuin etelärannikolla.
Hirven sarvet vaihtuvat vuosittain, ja ne ovat suurimmillaan syksyn kiima-aikana. Sarvet viestittävät kilpakosijoille sekä naaraille uroksen voimaa ja mieskuntoa. Sarvilla ei juuri ole käyttöä puolustautumisessa saalistajia vastaan, vaan esimerkiksi susia hirvet hätistelevät potkimalla.
Kuvaussessiomme Pohjois-Lapissa päättyi, kun valo koivikossa kävi auringon laskettua vähiin. Omatkin voimat olivat lopussa tarvottuani upottavassa hangessa kameralaitteita kantaen. Mutta olipa elämys päästä katselemaan metsän kuningasta näinkin läheltä.
Tosin iso hirvi tekee vaikutuksen kauempaakin: toisena reissupäivänä pääsimme näkemään, kun kolmen hirven lauma juoksi tunturijärven jäällä. Kuin olisi päässyt seuraamaan Avara luonto -dokumenttia livenä.
