Julkaistu Image-lehden numerossa 11/2018

Koodaamisen aikana on tärkeää tehdä koko ajan muistiinpanoja. Niitä kutsutaan kommenteiksi, ja niiden on tarkoitus helpottaa koodin lukemista.

Esimerkiksi peliä koodatessa on tapana kirjoittaa heti alkuun, mitä ollaan tekemässä.

Esimerkiksi Python-ohjelmointikielessä moniriviset kommentit erotetaan koodista kolmella lainausmerkillä. Näin:

”””

Joni Kämäräinen on 44-vuotias konenäköön erikoistunut professori, joka ajattelee tekoälyä ”positiivisen kautta”.

Ymir Mäkinen on 23-vuotias signaalinkäsittelyn jatko-opiskelija, joka vapaa-ajalla tekee Kalevala-tyyppistä peliä, jossa miehet haluavat naisia mutta eivät koskaan saa.

Antti Hietanen on 29-vuotias entinen koripalloammattilainen, jota kiinnostaa nykyään eniten se, mitä kaikkea robotin voi saada tekemään.

Quentin Houbre on 29-vuotias Ranskasta Suomeen houkuteltu jatko-opiskelija, joka haluaa kehittää robotille tietoisuuden.

Jukka Peltomäki on 35-vuotias pelialan jättänyt jatko-opiskelija, joka haluaisi, että ihmisillä olisi enemmän aikaa tehdä jotain muuta kuin töitä.

He kaikki kehittävät konenäköä Tampereella, josta on tullut Suomen konenäön keskus. Konenäkö saattaa olla suurin tekoälyyn liittyvä innovaatio.

”””

Oikeastaan on kaksi Tamperetta. Se, jolle on helppo naureskella. Se, jossa tornihotellille annetaan nimi Torni ja kannen lailla junaradan peittävälle monitoimiareenalle nimi Kansi. Sitten on teknologian huippuosaajien Tampere keskustan eteläpuolella Hervannassa.

Sateennuhjuisessa syysaamussa Tampereen teknillinen yliopisto eli tty näyttää kovin synkeältä, mutta se on vain pintaa. Sisällä nimittäin svengaa. Kun professori Joni Kämäräinen muutama vuosi sitten piti konenäön johdantokurssia, luennolla istui noin 50 oppilasta. Seuraavana vuonna ryhmäkoko kasvoi sataan. Sitten 180 henkeen. Tänä vuonna kurssilla on ollut 350 oppilasta.

Konenäön tarkoituksena on antaa tietokoneelle syvällinen ymmärrys näkemästään. Kameralla pitäisi pystyä ratkaisemaan kaikki samat tehtävät, mihin ihmissilmä pystyy. Pyrkimyksenä on automatisoida tehtäviä, joiden tekemiseen ei ihmistä tarvita.

Tunnetuin esimerkki konenäköön liittyvästä kehitystyöstä ovat itseajavat autot. Niissä tarvitaan erittäin älykkäitä kameroita, joiden pitäisi katsoa eteensä ja sivuille yhtä hyvin kuin Kimi Räikkösen. Tai oikeastaan paremmin.

Viime vuosina konenäkö ei ole ollut vain tiedeyhteisön keskinäistä puuhastelua, vaan autonomiset autot ovat lyöneet läpi myös mediassa. Osin teknisen kehityksen vuoksi, osin uutismedioiden perinteisen logiikan vuoksi. Viime keväänä laajaa huomiota sai tapaus, jossa Uberin automaattisessa ohjauksessa ollut auto törmäsi jalankulkijaan, joka kuoli vammoihinsa.

Joidenkin mielestä tekoäly on yksi historiamme isoimmista mullistuksista. Joni Kämäräinen uskoo, että kun konenäön ongelmat saadaan ratkaistua, myös tekoälyn ongelmat ratkeavat.

Se on aika paljon sanottu.

Kämäräisellä on tiukka kädenpuristus. Kämmenselkään peukalon ja etusormen väliin on kirjoitettu tussilla ”VR”.

Se ei suinkaan tarkoita ”virtual reality”. Kirjaimet ovat muistutus: pitäisi ostaa junalippuja jouluksi.

Kämäräisellä näyttää olevan niin kova vauhti päällä, että muistutus lienee tarpeen. Hän puhuu paljon ja haroo sekaisin olevia hiuksiaan entistä enemmän sotkuun. Hän siristelee silmiään kuin jokainen aivojen tuottama ajatus olisi tiukan puristuksen takana.

Kämäräinen on signaalinkäsittelyn laitoksen professori, joka on paneutunut erityisesti konenäköön. Hän on puuhamies, varsinainen pöhinäprofessori, joka osaa puhua vieraille karismaattisesti ja innostavasti.

Sekin auttaa, että Kämäräisellä on kiva tarina. Kuin suoraan inspiroivasta TED Talk -videosta.

Hänestä ei pitänyt tulla insinööriä vaan Suomen Francis Ford Coppola. Kämäräinen halusi Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan elokuva-alaa mutta ei päässyt sisään.

”Katsoin, että sinne hakee 500 ihmistä, joista kaksi otetaan sisään. Tänne Tampereelle hakee kaksi ja 500 otetaan sisään. Se helpotti mun valintaa hirveesti.”

Kämäräisen opiskeluaika 90-luvulla oli hänen mukaansa sitä ”boheemia guruaikaa”, jolloin tyyppejä oli vain muutama ja kaikki todella hyviä. Opiskelijoita rekrytoitiin kansainvälisiin firmoihin töihin kesken opintojen. Tietotekniikan opiskelijat kulkivat tukka sekaisin Iron Maiden -paidoissa, kun muut tty:n opiskelijat kulkivat flanellipaidoissa salkku kädessä.

”Ajattelin heti, että tämä on mun verrokkiryhmä.”

Viime vuosina Kämäräinen on kehittänyt tutkimusryhmänsä kanssa jotain, mitä hän kutsuu kuvien Googleksi. Eli voisit hakea yhdellä kuvalla netistä, missä kaikkialla tämä kuva ja siinä olevat asiat esiintyvät. Kämäräisen ominta tutkimusaluetta on erilaisten kohteiden tunnistaminen kuvista.

Kämäräisen mielestä mielikuvat insinööreistä ovat vääriä. Kämäräinen haluaisi houkutella tty:lle opiskelemaan luovaa porukkaa, jolla viiraa päässä hyvällä tavalla. Siksi häntä ärsyttääkin se, miten yliopisto markkinoi diplomi-insinöörin tutkintoa.

”Mainoksen esimerkkityyppi on joku semmonen, joka sanoo että minä rakastin matematiikkaa jo 2-vuotiaana, ja minä opin lukemaan 4-vuotiaana ja olin shakin suurmestari 8-vuotiaana. Siihen tuskin kukaan ihminen voi samastua. Ja erittäin harva edes haluaa samastua.”

Suomessa konenäköön on keskitytty erityisesti Tampereella. Yleinen vitsi kuulemma on, että Otaniemessä tehdään tekoälyä puku päällä, ja tty tekee tekoälyä rasvamontussa kypärä päässä.

”Ne tekee kaikkea pientä ja nättiä sisätiloissa, kun me taas kaikkea teollista kamaa isojen möyrivien traktorien kanssa.”

Ensikosketuksensa konenäköön Kämäräinen sai Matti Pietikäisen kautta, joka on tehnyt uraa Oulun yliopistossa. 1980-luvulla Pietikäinen oli tekemässä väitöskirjaa Yhdysvalloissa tutkimusryhmässä, jota veti yhtenä konenäön pioneereista pidetty Azriel Rosenfeld.

”Meillä on vitsi, että Matti kuljetti lentokoneessa päässään konenäön Suomeen.”

Palattuaan Suomeen Pietikäinen alkoi kertoa oppimastaan myös muille.

”Ja me kaikki tietysti esitettiin, että tiedettiin mistä se puhui. Sitten kun se lähti niin sanottiin, että tilataan helvetti äkkiä jotain kirjoja, että tajutaan mistä se horisee.”

Nykyään Kämäräinen tajuaa, ja yhä enemmän myös ihmiset hänen ympärillään. Vielä 2000-luvun alussa Kämäräiseltä kului tunnin konenäköluennosta puolet rautalangasta vääntämiseen. Nykyään jokainen on kuullut itseajavista autoista ja ihmiset tekevät somessa itsestään meemejä Google Arts -työkalulla. Nämä kaikki perustuvat konenäköön.

Jos Kämäräistä pyytää nyt tiivistämään, mitä konenäkö on, hän ilmoittaa sen tavoitteen kautta. ”Mulle se tarkoittaa sitä, että tehdään samanlainen näköjärjestelmä kuin ihmisellä. Ellei parempi.”

Ihmisen näkö itsessään ei ole kovin kummoinen. Olemme aina tarvinneet apuvälineitä. Linssin avulla olemme voineet katsoa kauas avaruuteen ja toisaalta pieniä arkisia objekteja yksityiskohtaisesti.

Kamera on terävämpi kuin ihmissilmä. Mutta kamera ei osaa kertoa, mitä kuvassa on. Analysoida näkemäänsä tai tehdä itsenäisiä päätöksiä kuvan perusteella ja toimia sen mukaan.

”Se hankala osuus ei ole tämä silmä vaan tämä täällä”, Kämäräinen sanoo ja osoittaa päätään.

Nykyään robotteja opetetaan yhä enemmän antamalla niiden oppia itse. Robotti on kuin lapsi, joka oppii laittamalla esineitä suuhun. Robotille annetaan jokin alkudata ja annetaan sen itse kerätä loput. Se laitetaan ajelemaan ja tutkimaan ympäristöään.

Jos ihminen odottaa, että robotti tekisi sen työt, ei ihminen jaksa enää edes itse opettaa robottia.

”Ihminen on siinä vähän kuin valmentaja. Välillä se robotti tulee esittelemään taitojaan, ja sitten tehdään pieniä korjauksia liikkeisiin.”

Kämäräinen antaa esimerkin. Robotille on helppo opettaa esimerkiksi astioiden nostamista. Jos robotti pitää astioita liian korkealla, ihminen voi konkreettisesti ohjata robotin kättä alemmas.

”Tästä robotti oppii, että okei, tämä ihminen ehkä haluaa, että mä pidän näitä astioita vähän alempana.”

Mutta voiko robotti opetella ajattelemaan kuin ihminen? On olemassa niin kutsuttuja vahvan tekoälyn kannattajia, jotka uskovat, että koneelle voi opettaa kognitiivisia taitoja. On myös aika paljon niitä, jotka ovat sitä mieltä, että ei missään nimessä voi.

TTY:llä on heitä molempia.

Tampereen teknillinen yliopisto muistuttaa it-yhtiö Tiedon parin vuoden takaista Value for Life -mainosvideota, jossa laulettiin IT-englannilla ”start-up culture everywhere/winners take it all”. Suomen kielen lautakunta ei olisi välttämättä innoissaan, että TTY:n käytävillä suomen kielen seassa vilahtelee sanapareja, kuten machine learning, benchmark ja meeting memo. Yhden kampusrakennuksen ikkunoihin on kirjoitettu ”Eat well think big”. Keskellä kampusta on miesten tukanleikkuuseen keskittynyt M Room -parturi.

Sanotaan, että seura tekee kaltaisekseen, ja tty:llä se tuntuu tosiaan pitävän paikkaansa. Täällä kaikki haluavat kertoa tutkimuksestaan. Kaikki julkisuus on julkisuutta ja jokainen tuntematon on mahdollinen uusi yhteistyökumppani.

tty on sokkeloinen ja sen käytäviä reunustavat milloin jännittävän näköiset laboratoriot ja milloin Tapparan logolla koristeltu toimisto. Signaalinkäsittelyn harjoituslaboratoriossa on pieniä teollisuusrobotteja ja nukke, jolle on puettu Kim Jong-un -naamari.

Haluatko nähdä robotin, mies sanoo englanniksi ja kohta ovesta kärrätään sisään Ilmarinen. Se on Kalevalan mukaan nimetty robotti, jolle halutaan opettaa kognitiivisia taitoja. Ilmarinen on valittu Kiinassa järjestettävän konferenssin suunnittelukilpailun finaaliin. Eli kuuden parhaan joukkoon monista kansainvälisistä töistä. Kisa on marraskuun lopussa.

Ilmarisen on kehittänyt Quentin Houbre, joka muutti Ranskasta Suomeen tekemään väitöskirjaa. Kognitiotieteitä opiskellut Houbre haki alun perin reilu vuosi sitten Aaltoon jatko-opiskelijaksi. Aallosta tty:lle siirtynyt professori Roel Pieters muisti Houbren hakemuksen, ja pyysi häntä tulemaan Tampereelle. Nyt Houbren käyntikortissa lukee ”Cognitive robotics”.

”Ammatillisessa mielessä pelkäsin aluksi, että tutkimus täällä olisi liian teollisuusorientoitunutta ja joutuisin tekemään tutkimusta nimenomaan teollisuuden tarpeisiin.”

Houbrelle kuitenkin luvattiin, että hän saa tehdä mitä vain. Ja niin hän teki Ilmarisen. Robotin, jolla on 3D-tulostettu pää ja sen sisällä kamera. Yksi käsi, joka on tehty ihmisen käden kaltaiseksi. Alla kätevät pikku pyörät. Ensivaikutelma on hyvin häiriintynyt.

Kalevalassa Ilmarinen takoi sammon, jolla kuulemma pystyi tekemään monenmoista mukavaa, vaikka koskaan ei oikeastaan kerrottu, että mitä. Robotti-Ilmarinen on kuin kuka tahansa Kalevalan miehistä: tunne-elämältään tyhjä.

Vaan siihen saattaa tulla muutos. Houbren on tarkoitus kokeilla, voisiko Ilmarinen kehittyä lapsen tavoin itsenäisesti ajattelevaksi yksiköksi. Että kone itse kokeilisi yrityksen ja erehdyksen kautta, mitä se voi tehdä ja millaisia vaikutuksia sen toimilla on.

”Tärkeää olisi, että kone ymmärtäisi, mitä se tekee.”

Houbre korostaa, että olemme vielä ainakin 50 vuoden päässä siitä skenaariosta, missä koneella olisi tietoisuus. Rako tekemisen ja ymmärtämisen välillä on vielä ammottavan suuri.

”Emme itsekään ymmärrä, miten tietoisuus syntyy.”

Ilmarinen on korkeintaan vain alku jollekin. Houbren visiossa Ilmarisesta voisi kehittyä esimerkiksi kotirobotti, joka auttaa tiskaamaan, pyykkäämään ja laittamaan ruokaa. Tai mikä parempaa: itsenäisesti ajattelevat robotit voisivat hoitaa kaikki ikävät työt, ja ihmisille jäisi enemmän vapaa-aikaa.

Houbre siis näkee, että robotit voisivat vapauttaa ihmiset kapitalismin kourista. Hän ei ole ajatuksen kanssa yksin.

Antti Hietanen, 29, luopui koripallohaaveista ja alkoi koodata. Lukioikäisenä Hietanen pelasi koripalloa Suomen maajoukkueessa, mutta nyt hän haluaa olla algoritmisti.

Kun Hietanen aloitti opintonsa tty:llä 2010, hän ei ollut koodannut riviäkään. Nyt Hietasella on työpiste tty:n kellarin uumenissa. Työpöytä on keskellä konehallia, joka on mahdollisimman kaukana nykyisestä avokonttorikulttuurista.

Hietasen opiskelua tukee traktori- ja maatalouskonevalmistaja AGCO. Hietasen tehtävänä on tutkia, miten moottorin kokoamista voisi automatisoida enemmän. Nykyään, kun teollisuusrobotti kokoaa moottoria, siihen kuuluvien osien on oltava juuri tietyssä paikassa ja tietyssä asennossa. Hietasen on tarkoitus tehdä algoritmi, jonka avulla kone tunnistaisi moottoriin tarvittavat osat mistä tahansa asennosta ja osaisi laittaa osat oikeisiin paikkoihin ja oikeassa järjestyksessä.

Konenäön kehittäminen on pitkälti algoritmien kehittämistä. Monet istuvat vain koneen ääressä hakkaamassa koodia, mutta Hietanen saa leikkiä robottien kanssa.

Hän opettaa koneelle, millaisia sen näkemät esineet ovat, miten ne pyörivät ja miten niihin tulisi tarttua. Nyt AGCO:n tehtaalla tähän tarvitaan ihmisiä, mutta toiveissa olisi robotisoida kokoonpanoa. Hietasen avokonttorissa työkavereina ovat lähinnä kaksi teollisuusrobottia, iso veneen runko ja ärsyttävä surina. Välillä hallissa työskentelevät myös autonomista venettä kehittävät opiskelijat.

”Täällä nimenomaan puuhastellaan”, Hietanen sanoo, kun kysyn, onko tekoälylle jotain tavoitetta, vai perustuuko kaikki tty:llä pikemminkin puuhasteluun, joka ajan myötä poikii läpimurtoja.

Hietanen puhuu ”industry neljäpistenollasta”. Se on uusi teollinen vallankumous, joka tarkoittaa käytännössä esimerkiksi täysin automatisoituja tehtaita, joissa robotit puuhastelevat keskenään. Hietanen pitää toivottavana, että tulisi aika, jolloin ihmisten ei enää tarvitsisi tehdä niin paljoa töitä.

”Sellaisia tehdaslinjastolla olevia työpaikkoja häviää, mutta toisaalta ne on sellaisia työpaikkoja, joita kukaan ei varmaan halua.”

Sanopa se tehdastyöntekijälle. Olemme nähneet hirveästi vaivaa kapitalismin eteen, ja nyt teemme pitkää päivää sen eteen, että robotit veisivät työmme.

Televisioruudussa pitäisi näkyä, ketä julkkista muistutan. Se on yksi signaalinkäsittelyn laitoksen demoista. Käytävälle ripustetussa ruudussa on kamera, joka lukee kasvot ja hakee koneelle syötetystä data-aineistosta kasvot, joita ruudun edessä seisova eniten muistuttaa.

Ensin kone ehdottaa pikselimössöistä Steve Buscemia. Sitten jotain pitkähiuksista äijää, joka juo suoraan pullosta Jägermeisteria. Ikä menee seitsemällä vuodella väärin.

Jos konenäkö on tätä, siitä on vaikea olla vielä vakuuttunut.

”Insinöörin ensimmäinen sääntö on, että se tekee kaiken mikä on mahdollista”, sanoo Joni Kämäräinen. Hänen mielestään yliopisto on juuri se paikka, jossa pitää kokeilla kaikkia kreisejä ideoita.

Kuten tällaisia: Kämäräisellä on suunnitteilla laitokselle robotti, joka osaisi keittää kahvia ja sitten kärräilisi sitä ympäriinsä.

”Jos me ei saataisi tehdä täällä mitä halutaan, me tehtäisiin tosi paskaa tutkimusta.”

Tamperelaiset yritykset käyttävät mielellään tätä eetosta hyväkseen. tty:llä on jo pitkä historia takana yritysyhteistyössä. Laitoksen käytävän seinälle on liimattu lehtileike, jonka otsikossa lukee: Research partnership between university and businesses proving fruitful. Yhdellä laitoksen laboratorioista on erikseen yritysvieraista huolehtiva koordinaattori, joka esittelee labran hienouksia, kuten VR-laseja, jättimäistä droonia tai PlayStation-ohjaimella ohjattavaa robottikärryä.

Kämäräinen taas on se mies, johon yritykset ottavat yhteyttä, kun haluavat tty:n porukalta apua jonkin asian automatisoimiseksi. Näitä yrityksiä on koko ajan enemmän.

”Mä aina sanon niille, että tulkaa käymään kahvilla. Me kuunnellaan niiden murheita ja mietitään yhdessä, että voitaisko tehdä jotain. Yhteydenottoja tulee todella paljon. ”

Kämäräinen sanoo, että heidän yritysyhteistyölle on myös vinoiltu yliopistopiireissä. Jollain tapaa puuhastelu on kuitenkin rahoitettava. ”Me ollaan tuhottoman hyviä saamaan yrityksiltä rahaa tutkimukseen.”

Tekoälyä ja konenäköä voi käyttää myös väärin. Kämäräinen sanoo tiedostavansa riskit. ”Ihmiskunnan kolme suurinta uhkaa ovat ydinaseet, ilmastonmuutos ja tekoäly”, hän sanoo ja vilkaisee taakseen kuin katsoakseen, kuuliko joku kollega rimpsun viimeisen sanan. Mutta Kämäräinen ei halua rajoittaa tekoälyn kehittämistä, koska joku ”kehittäisi sitä anyway”.

”Me ollaan funtsittu niitä skenaarioita, ja aika usein se on äkkiä lopetettava, koska tajutaan että eihän tätä uskalla edes kertoa kenellekään. Jos me kerrottaisiin se, mitä on tehtävissä, joku hullu saa siitä sen idean ja toteuttaa sen.”

Tästä huolimatta Kämäräinen mainitsee yhdeksi pelokseen droonit eli lennokit.

”Sä voit iisisti ladata sen täyteen räjähdysaineita ja metallinosia ja sanoa sille, että lennä tuonne ja pamahda tähän aikaan. Ja kenellä tahansa on siihen mahdollisuus. Tätä on käytännössä katsoen mahdoton estää. Jos joku terroristijengi alkaa käyttää niitä, niin nämä ihmisten yliajot kadulla ei ole mitään sen rinnalla.”

Entä jos Patria ottaisi yhteyttä ja pyytäisi Kämäräiseltä apua kehittämään aseisiin älykkäitä kameroita, joiden avulla kohteisiin voisi osua helpommin?

”Se on vähän arka aihe. Aseteollisuus on aina vähän eettinen kysymys. Sanotaan, että me ei olla ainakaan nyt niin epätoivoisessa tilanteessa, että tarvitsisi olla aseteollisuuden kanssa tekemisissä. Mieluiten sanoisin ei. En haluaisi nukkua öitäni tietäen, että jollain minun kehittämällä asialla surmataan ihmisiä.”

Kämäräinen sanoo kuitenkin pitävänsä eettisesti parempana tilanteena, jos hän kehittäisi jotain puolustustarkoituksiin. Mutta yhtä lailla puolustustarkoituksissa surmataan ihmisiä. Ja teknologia voi myös joutua vääriin käsiin.

”Niin. Mieluiten sanoisin ei.”

Signaalinkäsittelyn tuoreet jatko-opiskelijat Ymir Mäkinen ja Jukka Peltomäki eivät usko, että mitään heidän kehittämäänsä voisi hyödyntää aseteollisuudessa. He eivät ole oikeastaan edes ajatelleet asiaa.

Siinä missä tty:n uudemmissa tiloissa on rentoja co-working -tiloja sekä ThinkPodeiksi kutsuttuja yhden hengen työpisteitä, signaalinkäsittelyn laitoksella ulkokuori ei pahemmin kiinnosta. Käytävien seinillä on kellastuneita julisteita. Tampereen kartta, jossa on keskellä Hervanta. Teekkarihuumoria.

Kahvihuoneessa on kenties maailman rumimmat verhot.

Mäkinen ja Peltomäki istuvat kahvihuoneen upottavilla sohvilla ja miettivät, mitä he oikein täällä tekevät. Molemmat aloittivat vuoden 2018 alussa laitoksella jatko-opiskelijoina.

Peruskoulussa Jukka Peltomäki ajatteli, että tekoälytutkija olisi siistein ammatti ikinä. Kun Helsingin Sanomissa oli juttu professori Teuvo Kohosesta, Peltomäki leikkasi sen irti ja teippasi huoneensa seinälle. Peltomäen mielestä Kohonen oli siisti äijä.

Alalla moni muu on samaa mieltä. Ja sitä mieltä, että Kohonen on myös huomattavan fiksu äijä. Hän on yksi Suomen siteeratuimmista tutkijoista.

1980-luvulla Kohonen julkaisi uraauurtavan elämäntyönsä eli tutkimuksen itseorganisoituvasta kartasta. Se on neuroverkkomalli, joka perustuu ohjaamattomaan oppimiseen.

Kohosen kehittämästä menetelmästä on tullut tärkeä osa konenäköä. Sitä tärkeämpi, mitä enemmän dataa meillä on käytössä. Lyhyesti selitettynä Kohosen algoritmin avulla kone voi seikkailla isossa datamassassa ja oppia omin avuin, mitä tärkeää kerrottavaa aineistossa on. Kohosen itseorganisoituvaa karttaa käytetään etenkin datan visualisoinnissa, mutta sitä voi käyttää myös robotiikassa. Robotti voi Kohosen algoritmin avulla esimerkiksi kerätä kokemuksia, verrata niitä aiempiin ja oppia siitä. Se muistuttaa ihmisten tapaa prosessoida ja on samalla sitä, miten robotteja halutaan nykyään kehittää.

Peltomäki ehti työskennellä muutaman vuoden pelialalla, mutta se alkoi maistua puulta, joten hän palasi tänä vuonna Hervantaan jatkamaan lapsuutensa haaveen parissa.

”En halunnut olla tällaisessa yhteiskunnallisessa murroksessa vain sivustakatsoja”, hän sanoo.

Peltomäki näkee, että tekoäly ja konenäkö mahdollistavat hienoja tulevaisuuskuvia. Utopioita. Robotit voisivat viljellä ruoat ja rakentaa talot. Ihmisillä olisi perustulo ja mahdollisuus toteuttaa itseään. Yhteiskunta perustuisi tasa-arvoon, eikä enää tarvitsisi riistää luontoa, koska kapitalismia ei tarvittaisi.

Peltomäen hengailun yliopistolla tekee mahdolliseksi teollisuusyhtiö Sandvik AB. Yritys on kiinnostunut automatisoimaan sen kaivostoimintaa. Kaivokset ovat työpaikkoina vaarallisia, ja mitä vähemmän niissä tarvitaan ihmisiä, sen parempi. Ihmisen sijaan kaivoksessa voisi pyöriä robotti, joka Peltomäen ansiosta osaisi havainnoida ympäristöään paremmin.

Niin ikään tänä vuonna jatko-opiskelut aloittanut Ymir Mäkinen puolestaan on täysin toisenlaisissa tehtävissä. Hän sanoo tekevänsä päivät pitkät lähinnä kuvankäsittelyä. Hän kirjoittaa koodia parantaakseen kuvan laatua. Sitten hän tuijottaa kuvia ja koodaa lisää.

Mäkisen nykyistä kehitystyötä voidaan jatkossa hyödyntää terveydenhuollossa. Tarkoituksena on esimerkiksi vähentää lääketieteellisissä tutkimuksissa tarvittavaa röntgensäteilyä parantamalla kuvien laatua. Mäkisen mielestä iso ongelma terveydenhuollossa tekoälyn ja konenäön käytön suhteen on ihmisten luottamus.

”Vaikka diagnosointi voitaisiin ihan hyvin laittaa hyvin opetettuun neuroverkkoon ja se olisi tarkempi kuin yhdenkään lääkärin arvio, niin ihmiset kuitenkin haluaa, että siinä on lääkäri, joka sanoo jotain.”

Joni Kämäräisen mukaan esimerkiksi rintasyöpätutkimusta voitaisiin helpottaa konenäön avulla. ”Meillä olisi sitä kuvadataa jo kymmeniltä vuosilta, jos joku vain olisi ajatellut pyytää lupaa käyttää mammografiakuvia tutkimuksessa.”

Nyt tty on alkanut kerätä dataa yhdessä Tampereen yliopistollisen sairaalan kanssa. Jos dataa olisi alettu kerätä jo aiemmin, niin Kämäräisen visiossa meillä voisi olla nyt koppeja, joissa voisi käydä kuvaamassa itsensä, ja kone ilmoittaisi, onko kyse pahanlaatuisesta kasvaimesta vai ei.

Viime keväänä koomikko Jordan Peele ja Buzzfeed latasivat nettiin hyvin aidon näköisen videon, jossa Barack Obama sanoo ”President Trump is a total dipshit”. Obama ei ole oikeasti sanonut niin. Eikä hän edes esiintynyt videolla.

Konenäön kehitys tulee edellyttämään ihmisiltä jatkossa entistä parempaa medialukutaitoa. Sen avulla voi kehittää jo hyvin aidon näköiset kasvot vaikkapa videoon.

Nyt konenäköä olisi mahdollista hyödyntää jo vaikka bisnesneuvotteluissa tai kuulusteluissa ja tutkia kasvojen ilmeistä, että valehteleeko vastapäätä istuva ihminen.

Ensimmäiset isot arjen innovaatiot konenäön saralla ovat Kämäräisen mukaan kotirobotit ja autonomiset autot. Viimeksi mainittujen esteenä ei ole Kämäräisen mukaan enää mikään muu kuin lainsäädäntö. Autoteollisuuden Kämäräinen uskoo ajan myötä sopeutuvan itseohjautuviin autoihin.

Ensimmäiset kotirobotit tulevat Kämäräisen mukaan olemaan vielä aika tyhmiä: ne osaavat esimerkiksi etsiä puhelimen tai viedä sen lataukseen. Eli aika yksinkertaisia, arkisia asioita, jotka alleviivaavat etenkin ihmisen laiskuutta. Tämä skenaario voisi olla totta noin kymmenen vuoden kuluttua.

Mutta siitä eteenpäin roboteista tulisi koko ajan fiksumpia. Yksi alan graalin malja on kehittää sellainen kotirobotti, joka voisi auttaa vanhustenhoidossa.

”Jos sä menet palvelutaloon ja kysyt joltain hoitajalta, että milloin olet viimeksi istunut ja jutellut jonkun asukkaan kanssa, niin he vastaavat ettei ehdi. Pitää vaihtaa vaipat, ruokkia ja niin edelleen.”

Kämäräisen visiossa robotti voisi hoitaa vanhustenhoitoon liittyvät raskaat työt tai vaihtoehtoisesti jopa jutella asukkaiden kanssa. Kun roboteista tulee riittävän fiksuja, ne voivat esittää täsmällisiä kysymyksiä ja reagoida keskustelussa hyvin ihmismäisesti. Että kerrotko vielä Matti vähän siitä 1990-luvun lamasta ja siitä konkurssiin menneestä konepajasta.

Aiemmin tänä vuonna Google esitti demon, jossa tekoäly soittaa ihmisen puolesta parturiin ja varaa tälle ajan. YouTubesta löytyvällä videolla konferenssiyleisö taputtaa innoissaan parturiaikaa varaavalle tekoälylle.

Tällaisten esimerkkien kohdalla tulee mieleen, että ihan oikeastiko tällaista tarvitaan. Mikä ihmisen rooli on enää maailmassa, jos on tarkoitus olla jokin passiivinen möllöttäjä, jolla on kotirobotti.

Kämäräinen tiedostaa vaaran, että ihminen ulkoistaa liikaa päätöksentekoa roboteille.

”On riski, että niistä tulee niin fiksuja, että me ei edes tajuta miten fiksuja ne on.”

Se nyt ei kuulosta vielä kovin dystooppiselta, että robotti varaa sinulle mahdollisimman edullisen ja järkevän lomamatkan, mutta sitten Kämäräinen antaa absurdin esimerkin.

Hän esittää skenaarion, jossa kertoisi kotirobotille aikeistaan kosia kumppaniaan, jonka nimi voisi olla vaikka Mari.

”Kone voisi hyvin sanoa, että okei, ymmärrän sun pointin, mutta toisaalta tuolla markkinoilla olisi myös tällainen Satu. Ja itse asiassa näen, että on todennäköisempää, että te olette vielä 10 vuoden kuluttua Satun kanssa naimisissa. Ihminen saattaisi siinä tilanteessa alkaa sitten ajatella, että okei, ehkä mä kosin sitten sitä Satua.”