Näemmekö urheilijat ihmisinä vai mitaleina – voisiko näköalamme huippu-urheiluun olla Suomessa terveempi?

Viestini kaikille nuorille on, että ei ole väliä haluatko urheilla kavereiden kanssa pihalla vai viedä urheilusi joku päivä olympiatasolle, urheilussa on kyse yhteisöllisyydestä ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, kaverisuhteiden luomisesta, sekä fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin ylläpitämisestä. Siinä on kyse upeiden elämäntaitojen oppimisesta, sitoutumisesta ja johtajuustaidoista.

Näillä sanoilla kuvailee urheilua Australian Jemima Montag. Sanat ovat peräisin ylistystä saaneesta haastattelusta, jonka Montag antoi sijoituttuaan Pariisin olympialaisissa kolmanneksi 20 kilometrin kävelyssä. Sanat ovat suunnattu nuorille, mutta niissä on meille kaikille jotakin silmiä avaavaa.

On ero tarvita mitali tai haluta se. Kun sitä ei tarvitse, tuntee oman arvonsa ihmisenä ja on rakastettu olo sellaisena kuin on. Mutta silti haluaa sen, koska on valmis laittamaan kaikkensa peliin, vaikka se ei tule olemaan helppoa. Silloin aurinko nousee myös huomenna, vaikka sitä mitalia ei saisikaan.

Montagin sanat tulevat yhä paremmin ymmärrettäväksi, kun kerrataan menestyneiden urheilijoiden ulostuloja siitä, mikä onkaan ollut menestyksen hinta.

Olympiahistorian menestynein urheilija, Michael Phelps, on julkisuudessa avannut tarinaansa menestyksen takana. Pitkään aikaan hän ei nähnyt itseään ihmisenä, vain urheilijana, uimarina. Hän on sanonut olleensa hyvin masentunut ja tunteneensa ettei halua enää elää.

Maailmanmestari, jalkapalloilija Thierry Henry on kertonut, miten hänen isänsä totesi saatuaan poikansa ensi kertaa käsivarsilleen, että tästä lapsesta tulee mahtava jalkapalloilija. Siitä seurasi ohjelmoitu menestyminen. Henry on kertonut olleensa masentunut lapsesta asti.

Ei ole vaikeaa ymmärtää vaikeuksia, jos urheilijalta murtuu jalka. Mutta kun voimistelija Simone Bilesin mieli murtui Tokion Olympialaisissa, ymmärrystä ei vastaavalla tavalla enää löytynyt. Silloin kysyttiin: minkälainen esikuva nuorille on luovuttaja?

Biles laittoi Tokion jälkeen mielenterveytensä etusijalle. Hän palasi kilpailemaan Pariisin olympialaisiin, koska koki haluavansa kirjoittaa loppuun oman tarinansa urheilijana. Biles käyttää asemaansa urheilun toimintakulttuurin muutoksen puolesta puhumiseen. Pariisin kolme kultaa ja yksi hopea tekevät voimistelijan arvokisamitalisaldoksi lukeman 41.

Pieni, mutta sitäkin merkittävämpi sanoma Montagin sanoissa on juuri tässä – tarvitseeko mitalin vai haluaako sitä? Mitä aikaisemmin huippu-urheilutuotanto alkaa, sitä vaikeampi on erottaa, onko urheilumenestys lapsen, vanhemman, vai yhteiskunnan tahto.

Suomi, tarkemmin vielä Suomen itsetunto, on tarvinnut olympiamitaleita. Sodasta toipuva pieni maamme pohjolasta, pystyi suurtekoihin maailman näyttämöllä, kun ensimmäistä kertaa itsenäisenä valtiona edustimme vuoden 1920 Antwerpenin olympialaisissa. Saldo 34 mitalia, joista 15 kultaista. Urheilusta ja urheilijoista – kuten Paavo Nurmi – nousi Suomessa elämääkin hienompi asia.

29 maata edusti Antwerpenissä, nykyisin olympialaisissa on yli 200 osallistujamaata. Tämä on yksi seikka, joka on hyvä ottaa huomioon, jos verrataan menneisiin.

Urheilun merkitys Suomelle oli itsenäistymisen aikaan niin valtava, että sen jäänteisiin vedoten, vielä tuoreimmassakin hallitusohjelmassa kerrotaan huippu-urheilijoiden tarjoavan sekä innostavia esikuvia että suuria elämyksiä, jotka ovat tärkeitä erityisesti lasten kannustamisessa urheilun pariin. Tällä verukkeella usein selitetään huippu-urheiluun uppoavaa rahaa.

Suomen itsetunto ei kuitenkaan enää tarvitse olympiamitaleja, vaikka urheilun toimijat niin haluavat väittää. Akatemiatutkija Ilkka Heinonen on avannut julkisesti tutkimustuloksia, joiden pohjalta urheilujohtajat tuovat vahvasti esiin, että suomalaisista 60–70 prosenttia pitää huippu-urheilumenestystä tärkeänä.

Heinonen on painottanut, että kertomatta kuitenkin jää, ettei huippu-urheilu suomalaisilla kuitenkaan mahdu edes kymmenen kärkeen, kun tutkimuksessa kysytyt asiat on pyydetty laittamaan tärkeysjärjestykseen.

Heinonen on itsekin urheiluihmisenä todennut, miten hienoa olisi, jos urheilu tarjoaisi nuorille esikuvia. Mutta viime vuonna julkaistussa meta-analyysissa tutkijat kävivät läpi 12 563 tutkimusta, ja tulos oli selvä: urheilumenestys, eliittiurheilijoiden esikuvavaikutus tai urheilukilpailujen tai -tapahtumien järjestäminen eivät Suomessa lisää väestön fyysistä aktiivisuutta, eikä liikuntaan tai urheiluun osallistumista.

Suomessa urheilumenestystä tai menestymättömyyttä paljon suurempia ongelmia ovat muun muassa mielenterveysongelmat ja nuorten syrjäytyminen, jotka ovat elintärkeitä asioita Suomen kansantaloudelle ja selviämiselle.

Suomalaisten liikkumattomuuden tiedetään aiheuttavan yhteiskunnallemme miljardien kustannukset, mutta sen korjaamista huippu-urheilun esikuvilla ei enää pystytä selittämään.

Sen lisäksi huippu-urheilulla on käynnissä oma korjausprojektinsa, koskien rikkinäisiä urheilijoita, joiden tarinat kertovat urheilussa vallalla olleen toimintakulttuurin surullista tarinaa.

Urheiluvaikuttajat ovat halunneet nyt nostaa esiin muut pohjoismaat, joissa menestytään olympialaisissa Suomea paremmin ja esiin on tuotu yksittäisten urheilijoiden yksittäisiä menestystarinoita. Sen sijaan, että lähdemme vertailemaan urheilijoiden harjoitusohjelmia, tutkimustuloksista nousee esiin jotakin kokonaisvaltaisesti merkittävämpää.

Heinosen mukaan tutkimukset osoittavat Suomen valtion huippu-urheilumenojen vuonna 2020 olleen 29,05 miljoonaa euroa. Ruotsilla vastaava summa oli 18,3 miljoonaa euroa, koska Ruotsi panostaa enemmän terveysliikuntaan.

Kun lukuja pyörittää lisää, voi löytää vuonna 2019 Ruotsissa urheiluun kohdistuvan sponsorirahan olleen 510 miljoonaa euroa, kun vastaava summa Suomessa oli 162 miljoonaa euroa.

Ruotsissa on siis Suomeen verrattuna käytetty vähemmän julkista rahaa huippu-urheiluun, mutta huomattavasti enemmän rahaa urheiluun on tullut yksityisiltä rahoittajilta. Näistä luvuista löytyy oleellinen kysymys suomalaiselle urheilulle: onko nyt tullut se aika, kun suomalainen urheilu alkaa ottamaan vastuuta itse itsestään ja toden teolla alkaa miettimään omaa ansaintamalliaan? Hattu kourassa kulkenut satavuotias kerjäläinen on saapumassa tiensä päähän.

Kun Suomen historiaa tarkastelee lisää, voi ammattiurheilun tilaa kuitenkin ymmärtää hieman paremmin. Itsenäistymisen kynnyksellä, päätään nostanut ammattiurheilu ajettiin Suomessa alas. Parhaat urheilijat tarvittiin kipeästi olympialaisiin edustamaan Suomea. Siihen maailman aikaan ei ollut sopivaa julkisesti ottaa vastaan korvausta urheilusta. Ja tiedämme, että urheilun asema suomen itsenäistymisen aikaan on ollut niin merkittävä, että vielä nykypäivänäkin sen arkijärjellä ajatteleminen on osin haastavaa.

Nyt kun julkista rahaa on urheiluunkin jaettavaksi koko ajan vähemmän, pitäisikö vähäistä tukea jatkossa jakaakin siihen tarkoitukseen, etteivät urheilijat, seurat ja muut sidosryhmät tukirahaa enää kohta tarvitsisi? Onko vielä jokin este, miksi urheilu ei voisi alkaa toimia varteenotettavana ammattimaisena toimialana nykypäivän Suomessa?

Ammattiurheilu tarvitsee ammattijohtajat.

Urheilun rahoituksen varmistamiseksi urheilun tulisi panostaa ammattilaisiin, joiden osaamiseen kuuluu kestävien kumppanuuksien rakentaminen ja urheilutapahtuman viihdearvon valjastaminen. Urheilun havitellessa ammattilaistumista, sen tulee luoda tapahtumia, joihin ihmiset ja perheet tulevat viihtymään. Erilaisille ihmisille viihtyminen tarkoittaa erilaisia asioita. Myös elämykset urheilussa syntyvät toisille elementeistä, joilla ei lajitaidon kanssa ole mitään tekemistä. Viihdebisneksessä, johon urheilu kuuluu, keskiössä olisi hyvä pohtia viihtyvyyttä.

Jos lähdemme edistämään ammattiurheilua ja haluamme suunnata yksityistä rahoitusta kohti, tiedämme selvityksistä, että suomalaisille yrityskumppaneille halu näyttäytyä urheilussa on vahvasti arvopohjaan sidonnaista.

Urheilun ammattilaisuuden ollessa Suomessa vielä suhteellisen vieras käsite, meillä asuu syvässä kulttuuri, jossa ihaillaan urheilijoiden lisäksi myös muita urheilun toimijoita, jotka kestävät urheilun ”kovan koulun”, jossa työoikeudella ei ole sijaa. Kumppanuuksia rakentaessa voisi kuitenkin olla vaikeaa löytää ne yritykset, eli rahoittajat, jotka nykypäivänä allekirjoittavat tämän toimintamallin.

Urheilun ammattilaistuminen Suomessa varteenotettavana toimialana tulisi hoitaa kerralla tyylikkäästi kuntoon. Tapahtuman viihdyttävyys, toimijoiden työoikeudet tai urheilijoiden hyvinvointi, eivät pois sulje intohimoa, työmoraalia tai korkeaa vaatimustasoa, näitä ominaisuuksia, joita huippu-urheilussa tarvitaan ja syystäkin ihaillaan.

Enenevässä määrin hyvinvoinnin ajatellaan jopa parantavan tuloksia. Ja ajatus hyvinvoivista työntekijöistä varmasti myös tukee monen yrityksen haluttua imagoa, näiden yritysten, jotka arvopohjalta miettivät minkälaisia kumppanuuksia lähtevät urheiluun solmimaan.

Heinonen kertoo, että tutkimusten mukaan suomalaisille ihmisille kaikista tärkeintä on läheisten ihmisten terveys. Se on meille omaakin terveyttä tärkeämpää. Urheilun hienous piilee juuri siinä, että se voisi parhaimmillaan myös toimia esikuvana terveydelle. Aivan kuten Montag sanoi, urheilussa on kyse yhteisöllisyydestä ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, kaverisuhteiden luomisesta, sekä fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin ylläpitämisestä. Siinä on kyse upeiden elämäntaitojen oppimisesta, sitoutumisesta ja johtajuustaidoista. Tässä on listattuna paljon asioita, jotka tukevat terveyttä.

Kun mitalittomat Pariisin olympialaiset aktivoivat monet urheiluvaikuttajat kritisoimaan suomalaista urheilua peräpeilistä, voisiko Olympiakomitea tässä hetkessä sen verran puolustaa itseään, että kertoisivat rakenteista, joiden päälle kestävää ja terveellisempää huippu-urheilua on Suomessa alettu rakentaa?

Julkisissa keskusteluissa voitaisiin esimerkiksi avata suomalaiseen urheiluun vahvasti tuotua kaksoisura-ajattelua. Mitä se on mahdollistanut suomalaisessa urheilussa kokonaisvaltaisesti? Onko surulliset urheilijakohtalot maailmalta tai Suomen omat olympiamenestyjät, kuten Matti Nykänen tai Mika Myllylä, toimineet motivaattorina, kun tähän ratkaisuun on päädytty?

Onko meillä Suomessa, historiastamme huolimatta, mahdollista tulevaisuudessa päästä sellaiseen terveelliseen suhteeseen huippu-urheilun kanssa, jossa urheilumenestystä ei toden teolla tarvita, mutta se olisi varsin mukava lisä? Että itseluottamuksemme erottaisi tärkeän seikan verbien tarvita ja haluta välillä.

Jos onnistumme Suomessa saamaan lapsille terveellisen suhteen liikuntaan, voiko se rakentaa pohjan myös niille yksilöille, jotka itse haluavat myöhemmin lähteä tavoittelemaan menestystä urheilussa? Sen pohjan päälle voisimme kehittää Suomeen entistä vahvemmin ammattiurheilua, elämysteollisuutta, joka elättää itse itsensä ja tarjoilee katsojille viihdettä, luoden yhteisöllisyyttä ja esikuvia.

Ja kun saamme enemmän suomalaisia ”Montageja” myös näkyville nuoret tavoittaviin kanaviin, aidosti levittämään urheilun tuomaa hyvää, uskallan väittää, että huippu-urheilijoiden esikuvavaikutus lasten liikuntaan, voisi tulevissa tutkimuksissa näyttää taas paljon valoisammalta.