Naalin paluu ei ole ihme, vaan ihmisen avun tulosta – Miten käy, jos Lappi lämpenee edelleen?

Luontokadon aikana hyvät uutiset piristävät. Naalin paluu Suomeen on epäilemättä juuri sellainen uutinen. Pientä arktista koiraeläintä ehdittiin pitää jo käytännössä hävinneenä maamme luonnosta.

Tänä kesänä naali pesi Suomessa onnistuneesti ja todistetusti jo kolmatta vuotta peräkkäin. Nyt pesinnässään onnistui kolme naaliparia. Naalikanta on tosiaan vahvistunut paitsi Suomessa myös Ruotsissa ja Norjassa. Itse asiassa naalimme kulkevat myös Ruotsin ja Norjan puolella.

Nyt tulee se mutta. Naalin nousu on hyvin pitkälti ihmisen luomaa, ja laji tarvitsee todennäköisesti tulevaisuudessakin ihmisen apua selvitäkseen lämpenevässä Pohjolassa.

Naali on pieni koiraeläin, sukua ketulle. Sitä voikin kuvailla pienen ketun näköiseksi. Häntineen se voi olla reilun metrin mittainen, mutta toisaalta häntä voi olla puoli metriä pitkä. Naali painaa yleensä kolmesta neljään kiloon, mutta iso uros voi olla kahdeksankiloinenkin.

Kesäturkissaan naali on naamasta ja selästä ruskeanharmaa, vatsasta vaaleampi. Talvella turkki on kokonaan puhtaanvalkea. Jotkin yksilöt tosin pysyvät siniharmaina koko vuoden.

Naali on äärimmäisen sopeutunut arktisiin oloihin. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa sen ydinelinalueita ovat olleet tunturipaljakat. Turkki on paksu, ilmava ja lämmin. Karvaa on myös tassuissa polkuanturoita suojaamassa.

Vielä 1800-luvulla naali oli Suomessa kohtalaisen yleinen eläin. Yksilöitä liikkui kaukana avotunturista, satunnaisesti jopa eteläisessä Suomessa. Toukokuussa 1877 turkulainen Åbo posten -lehti kertoi, että naali oli ammuttu Turun Kakolanmäellä.

Vaikka naaleja metsästettiin tuuhean turkin vuoksi ahkerasti, viime vuosisadan alussa niitä oli Lapissa edelleen paljon, ja tiettävästi vielä talvella 1908–1909 niitä nähtiin vaeltamassa Etelä-Suomessa.

Kanta alkoi pian taantua koko Pohjolassa, ja naali rauhoitettiin suurimmassa osassa Pohjoismaita ennen toista maailmansotaa, Suomessa vuonna 1940.

Naalin turkki on talvella valkoinen ja kesällä harmaanruskea. Tässä turkki on vaihtumassa.

Rauhoituksesta huolimatta naalin alamäki Suomessa jatkui. Vuoden 1996 pesintä jäi pitkäksi aikaa Suomen viimeiseksi varmaksi naalin pesinnäksi. Sen jälkeen Suomessa ei ollut varsinaista naalikantaa yli kahteenkymmeneen vuoteen.

Miksi rauhoitus ei pelastanut naalia Suomessa?

– Syynä on useita osatekijöitä. Naaleja oli hyvin pieni määrä, ja ne elivät toisistaan irrallaan osapopulaatioissa. Samaan aikaan kettu alkoi levitä kohti tuntureita, selittää luonnonsuojelun erityisasiantuntija Jukka Ikonen Metsähallituksen luontopalveluista.

Kettu on naalia isompi, se painaa keskimäärin viidestä kahdeksaan kiloa. Jos kettu kotiutuu samalle seudulle naalin kanssa, naali ei pärjää kookkaammalle sukulaiselleen.

Ilmaston lämpeneminen on suosinut kettua. Naali kestää äärimmäisen kovia pakkasia toisin kuin kettu. Kun sellaiset kelit vähenevät, ketun elintila kasvaa.

Ikonen kertoo, että ihminen on auttanut kettujen leviämistä myös tarjoa- malla niille tahattomasti enemmän ruokaa tunturiympäristössä. Ruoantähteet, kalanperkeet ja poromäärän – ja siten myös poronraatojen määrän – kasvu ovat niille hyödyksi.

Lisäksi kettukanta on kasvanut ylipäätään. Susi tappaa ja syö kettuja ja pitää siten omilla reviireillään kannan kurissa, mutta poronhoitoalueella ei ole pysyviä susireviirejä.

Naalin pärjäämismahdollisuuksiin vaikuttaa myös sopulien määrä. Sopuli on naalin pääsaaliseläin.

Toissa vuonna naali palasi neljännesvuosisadan tauon jälkeen Suomeen. Enontekiön tunturialueella elänyt pari sai kolme poikasta. Paluu oli uutinen, mutta ei suuren suuri yllätys ainakaan niille ihmisille, jotka olivat tehneet työtä naalin tilanteen parantamiseksi.

Yksi tärkeä syy on kettujen systemaattinen metsästäminen naalin mahdollisilta pesimäalueilta, toinen on tukiruokinta.

– Tukiruokinta auttaa naaleja tuottamaan pentueita myös huonoina sopuli- ja myyrävuosina, Jukka Ikonen kertoo.

Naaleja ruokitaan koiranruoalla täytetyistä automaateista. Ruokintalaitteet on rakennettu niin, että kettu ei mahdu sellaisesta syömään.

– Vielä kriittisempää on vähentää kettuja naalin ydinalueilta Suomessa.

Ketut valtaavat naalien reviirejä ja pesäpaikkoja. Suomen naalille sopivat tunturiylängöt ovat varsin pieniä, joten sillä ei ole tilaa väistää kettuja toiselle seudulle. Norjassa ja Ruotsissa sopivia pesimisalueita on enemmän.

Noiden kahden tukitoimen lisäksi naalikantaa on vankistettu Norjassa vapauttamalla luontoon tarhassa kasvatettuja yksilöitä, Ikosen mukaan vuodesta 2006 lähtien kaikkiaan 464. Tarhanaalit vaikuttavat merkittävästi koko kantaan..

– Myös Suomen pesinnöissä on mukana tarhasta vapautettuja yksilöitä, Ikonen sanoo.

Suomen tuntureilla liikkuu vuosittain 10–20 naalia, mutta ne kulkevat myös Norjassa ja Ruotsissa, sillä elinalueet ovat lähellä rajoja. Viime vuosina pesinnässään on onnistunut vuosittain kolme tai neljä paria. Tänä vuonna pesintöjä oli Suomessa varmistetusti kolme.

Suomessa on syntynyt naalinpentuja pitkän tauon jälkeen kolmena viime kesänä. Tämän vuoden kesällä havaittiin kolme pentuetta.

Pohjoismaiden yhteinen kanta on vahvistunut viime vuosina: naaleja on täällä nyt noin 560, Norjassa ja Ruotsissa paljon enemmän kuin Suomessa. Tänä vuonna Norjassa todettiin 58 pesintää, ja ne tuottivat 232 pentua.

Pohjoismaiden naalikanta on silti edelleen jakautunut osapopulaatioihin, joiden välillä yhteydet ovat heikkoja.

– Erityisesti pohjoisimmat kannat ovat erillään eteläisistä, Ikonen kertoo.

Kaikki osapopulaatiot ovat Norjan luonnontutkimuslaitoksen Ninan mukaan edelleen liian heikkoja ollakseen elinkelpoisia pitkällä aikavälillä.

Ikosen mukaan tavoitteena on, että ainakin osa nykyisistä tukitoimista voitaisiin lopettaa tulevaisuudessa. Toistaiseksi naali tarvitsee ihmisen tukea selviytyäkseen.

Miltä tulevaisuus näyttää?

– Riippuu paljon siitä, millaiseksi talviolosuhteet tunturiylängöillä lopulta muuttuvat, Ikonen sanoo.

Jos talvet lämpenevät ja lyhenevät, kettu hyötyy. Naalille sopivat elinalueet taas pienenevät. Paljon riippuu myös ravintotilanteesta.

– Jos talvet muuttuvat parempia sopulikantoja tuottaviksi, se edesauttaa naalia. Jos taas sopuli- ja myyrävuodet huonontuvat vielä nykyisestä, se on Fennoskandian naalien elinmahdollisuuksille hyvin hankala tilanne.

Ikonen muistuttaa, että Pohjoismaissa tunturialueet ovat varsin pieniä. Naalilla ei ole loputtomiin tilaa paeta sopiville seuduille.