Apu

Pohjolan naalikanta romahti, kun turkista tuli muodikas arvotavara − nyt naali on jälleen on vuosikymmenten tauon jälkeen jälleen pesinyt onnistuneesti Suomessa

Pohjolan naalikanta romahti, kun turkista tuli muodikas arvotavara − nyt naali on jälleen on vuosikymmenten tauon jälkeen jälleen pesinyt onnistuneesti Suomessa
Kesällä saimme kuulla ilouutisen: pitkäjänteisen suojelun ansiosta naali onnistui pesimään Suomen tuntureilla ensimmäistä kertaa sitten kevään 1996. Miltä näyttää Pohjolan naalin tulevaisuus ilmaston lämmetessä entisestään?
Julkaistu: 3.10.2022

Kyllähän se tuntui erittäin mukavalta, kun kuulin uutisen, Metsähallituksen ylitarkastaja Tuomo Ollila sanoo vienosti hymyillen muistellessaan heinäkuista aamua, jolloin hän sai kauan toivotun puhelinsoiton.

Pitkin kesää Ollilan tiimin jäsenet ja useat vapaaehtoiset olivat kartoittaneet naalin vanhoja pesäpaikkoja Enontekiön ja Utsjoen tuntureilla. Reilut 200 pesäkumpua oli tarkistettu, ja viimein yhdestä niistä Käsivarren erämaassa oli löytynyt elämää. Naalipariskunta ja kolme pientä poikasta!

Nyt yli kymmenen vuotta aktiivisesti naalin suojelutyössä mukana olleelle Tuomo Ollilalle naalin pesintä oli jonkinlainen ympyrän sulkeutuminen.

– Kyllä tässä on työura omistettu tunturilajien seuraamiseen ja suojeluun. Tämä on hieno huipennus näin eläkeiän kynnyksellä, Ollila naurahtaa aamukahvin äärellä, mutta lisää heti perään, ettei ilouutinen tarkoita työn olevan lopussa.

– Oikeastaan naalin kohdalla ensimmäinen pesintä on vasta kaiken alku. Nyt meidän täytyy jatkaa lajin suojelua entistä aktiivisemmin, jos haluamme, ettei tämä jää yksittäistapaukseksi.

Vaihtoturkkinen naali ­vaeltaa Huippuvuorilla ­alkukesästä. Naali on ­sirkumpolaarinen laji, eli se elää kaikkialla pohjoisen ­pallonpuoliskon arktisella alueella. Fennoskandian kanta on erittäin uhanalainen.

Norjalla, Suomella ja Ruotsilla on yhteinen naalikanta

On syyskuun alku ja ylitarkastaja Tuomo Ollila istuu aamukahvilla Metsähallituksen luontopalveluiden mökissä Kilpisjärven kylän tuntumassa. Tänään suojelutyö jatkuu konkreettisesti tuntureilla. Ollila on lähdössä yhdessä kollegansa, Metsähallituksen suunnittelija Antti Ohenojan kanssa huoltamaan eri puolilla Käsivarren erämaata sijaitsevat ruokinta-automaatit sekä riistakamerat. Ne ovat olleet keskeisiä välineitä naalin suojelussa jo vuosikymmeniä.

Naalin hätään herättiin Pohjoismaissa toden teolla jo 1980-luvun alussa, ja silloin perustettiin yhteispohjoismainen työryhmä.

Norjalla, Ruotsilla ja Suomella on yhteinen naalikanta, joka voidaan jakaa lukuisiin pienempiin osapopulaatioihin. Naalit eivät välitä maiden välisistä rajoista, vaan ne vaeltelevat vapaasti ­kolmen valtakunnan tuntureilla.

Naalin pesäpaikassa on lukuisia sisäänmenoaukkoja, jotka johtavat maanalaisten tunneleiden verkostoon.

Liikametsästys romahdutti naalikannan

Vielä 1800-luvulla koko Pohjolassa on elänyt arvioiden mukaan yli 10 000 naalia. Tilanne kääntyi päälaelleen verrattain nopeasti, kun naalin turkista tuli muodikas arvotavara, ja lajia ruvettiin metsästämään runsaasti miltei kaikkialla sen esiintymisalueilla.

Pohjolassa liikametsästys oli romahduttanut naalikannan 1900-luvun alkupuoleen mennessä. Laji rauhoitettiin Ruotsissa vuonna 1928, Norjassa 1930 ja Suomessa 1940, mutta valitettavasti kaikki olivat myöhässä. Pohjolan kanta oli jo ajettu liian ahtaalle, ja rauhoituksesta huolimatta jäljellä olevien naalien määrä näytti pienenevän entisestään – myös naalityöryhmän perustamisen ja suojelutoimien alkamisen jälkeen.

Taustalla näyttää olleen useita ­tekijöitä, kuten ilmaston lämpenemisen vaikutukset. Ne näkyvät muun muassa sopuli- ja myyräsyklien epäsäännöllistymisenä, naalin vihollisen ketun yhä ­voimakkaampana levittäytymisenä ­tunturialueille sekä mahdollisten tautien iskiessä jo valmiiksi liian pieneen ­kantaan.

Vuonna 2000 Pohjoismaissa todettiin enää kaksi pesintää, molemmat Ruotsissa. Tuolloin näytti uhkaavasti siltä, että ­Pohjolan naali on kovaa vauhtia matkalla kohti sukupuuttoa.

Tarhoilta vapautetut naalit ovat osa elvytystoimia

Työryhmän oli kehitettävä ­toimintaa ennen kuin olisi liian myöhäistä. Vuonna 2005 perustettu naalien tarhakasvattamo oli käännekohta.

Alun epäonnistumisien jälkeen ­toiminta alkoi tuottaa tulosta, ja tarhalla kasvaneita poikasia päästiin vapauttamaan luontoon eri puolilla Norjan ­vuoristoa. Vapautetut yksilöt vaelsivat myös eri puolille Ruotsin vuoristoa, sieltä laji oli jo ehtinyt hävitä. Samaan aikaan naalityöntekijät vähensivät tunturi­alueilta kettuja, joiden määrä oli alkanut kasvaa etenkin 1990-luvulta lähtien.

Taustalla näyttää olleen ihmisen ­läsnäolon voimistuminen ja sitä kautta ravinnon runsastuminen sekä ilmastonmuutos.

Kesään 2022 mennessä Norjan tarhakasvattamolta on vapautettu luontoon yli 430 naalinpoikasta, joista osa on perustanut omia perheitä ja niiden jälkeläiset omiaan. Talvina 2021 ja 2022 naaleja vapautettiin myös lähelle Suomen rajaa Käsivarren erämaan tuntumassa.

Sinetöikö tuo kaikki naalin paluun Suomeen?

Naali vaihtaa kevään aikana ­tuuhean talvi­turkkinsa tummaan ja kevyempään kesäasuun. ­Turkin naamioväri on naalille ­tärkeä keino piilotella suuremmilta pedoilta kuten maakotkalta.

Kettu ei suvaitse naalia reviirillään

Kopteri nousee ilmaan pieneltä kentältä Kilpisjärven rannalta ja kiitää Saanatunturin viereltä Käsivarren erämaata kohti. Tuomo Ollila kertoo, että näin syysaikaan on tehokkainta toteuttaa huoltotoimet heli­kopterilla, koska ­kahdeksan ruokinta-automaattipaikkaa sijaitsee kymmenien kilometrien päässä ­toisistaan.

– Mönkijällä meiltä kuluisi viikko saada työt tehtyä vaikeakulkuisessa tunturimaastossa. Kopterin avulla huollamme ja tarkistamme kaikki seuranta-alueet yhden päivän aikana, Ollila perustelee.

Ollila uskoo, että Suomen rajan tuntumaan vapautetut naalit ovat vaikuttaneet suuresti siihen, että havaintojen määrä on kasvanut kahden viime vuoden aikana merkittävästi etenkin Enontekiön tuntureilla. Ylitarkastaja painottaa silti, että kyse on suojelutoimien yhteisvaikutuksesta – ja siitä, että toimet ovat olleet yhteneväisiä kaikissa kolmessa maassa.

– Meillä on ollut palkattuna henkilöitä, jotka ovat keskittyneet kettujen poistamiseen naalin pesimisalueilta. Ilman sitä tänä kesänä pesinyt pari ei välttämättä olisi onnistunut yrityksessään.

Ilmasto on lämmennyt arktisella alueella neljä kertaa nopeammin kuin maa­pallolla keskimäärin. Ihmisen vaikutus tuntureilla on kasvanut ­merkittävästi viime vuosien aikana. Se kaikki on hyödyttänyt naalin kilpailijaa, punakettua.

Kettu ei suvaitse ­naalia reviirillään. Se voi olla kaksi kertaa suurempi kuin naali ja joskus jopa tappaa ­naalin tai sen ­poikaset.

– Nyt, kun kettuja on poistettu systemaattisesti jo vuosien ajan, on naaleilla ollut tilaa yrittää palata, Ollila toteaa ja jatkaa, että ruokinta-automaattien merkitys on todella suuri.

Runsaan kymmenen minuutin kuluttua kopteri laskeutuu ensimmäiselle paikalle. Pilotti Olli Korvanen laskeutuu rutiininomaisesti kivikkoiselle tunturinlaelle. Heti propellien lakattua pyörimästä ­Metsähallituksen naalintyöntekijät ­rientävät töihin. Antti Ohenoja nappaa helikopterista 15 kilon säkin koirannappuloita ja astelee ruokinta-automaatille.

– Tyhjä on, ei ole murustakaan jäljellä. Ja sehän on hyvä asia, Ohenoja toteaa ­kurkatessaan ruokinta-automaattiin.

Automaatti on suunniteltu varten vasten naalia varten. Sen sisäänmenoaukko on niin kapea, että naali mahtuu siitä sisään, mutta suurempi punakettu ei pääse hyötymään apuruokinnasta. Siten naalin vihollinen joutuu etsimään ruokaa muualta, mikä antaa naalille kilpailuedun.

– Luulenpa, että ruokinta-automaatit edesauttoivat Käsivarren alueen naaleja selviytymään talvesta, kun ravinnon löytäminen on haastavaa. Ruokinta hyödytti myös pesivää naalipariamme, kun se oleili pesäpaikallaan, Ohenoja kertoo ja tyhjentää koirannappulasäkin automaattiin.

– Tästä riittää sapuskaa pitkäksi aikaa.

Tuomo Ollila irrottaa ruokinta-automaatissa kiinniolevan riistakameran. Hän vaihtaa siihen muistikortin sekä paristot.

– Muistikorttien sisällön käyn läpi toimiston lämmössä, ylitarkastaja naurahtaa ja sujauttaa kortin taskuunsa.

Kaksikolta ei mene huoltohommissa kuin muutama minuutti. Ruokinta-auto­maatti on taas valmis ottamaan vastaan alueella vaeltavia naaleja, jotka jo valmistautuvat pitkään ja pimeään talveen. Arktiset luonnonvoimat antavatkin jo vihiä tulevasta, vaikka on vielä syksy. Kolea pohjoistuuli puhaltaa suurtuntureilla, ja taivaalta satelee kosteita lumihiutaleita.

– Tällaista tämä on, arvaamattomat ovat tunturiluonnon voimat. Joskus tulee lunta keskellä kesää, Antti Ohenoja ­naurahtaa hypätessään takaisin kopteriin. Matka jatkuu seuraavalle ruokinta-automaatille.

Metsähallituksen ylitarkastaja Tuomo Ollila on vastannut yli kymmenen vuotta naalin suojelusta Suomessa. – Sukupuuton partaalla olevien lajien suojelu on hidasta ja resursseja vaativaa. Näissä hommissa kvartaali on 25 vuotta.

Viimeisin pesinrä vuonna 1994

Antti Ohenoja huoltaa ruokinta-­automaatin monen vuoden kokemuksen tuomalla rutiinilla sillä välin, kun Tuomo Ollila piipahtaa alhaalla laaksossa naalipariskunnan pesäpaikalla.

– Itse aloitin naalihommissa jo 90-luvun lopulla nuorena jantterina. Oli hienoa päästä naalinsuojelun pioneerien kuten Asko Kaikusalon mukaan. Varmaan nuo ajat inspiroivat hakeutumaan myöhemmin Metsähallitukselle näihin hommiin, Ohenoja tuumii vaihtaessaan riistakameran pattereita.

– Käsivarren erämaassa viimeinen pesintä onnistui tiettävästi vuonna 1994. Ehdin vielä kokea viimeiset vuodet, ennen kuin naali katosi yhden sukupolven ajaksi. Sen jälkeen tuntui, että moni unohti koko naalin, Ohenoja tuumii.

Kilpisjärveltä kotoisin olevan Metsähallituksen suunnittelija Antti Ohenoja on seurannut naalin liikkeitä Käsivarren erämaassa 1990-luvulta lähtien. – Upeaa nähdä, että viimein pesintä onnistui Suomessa, Ohenoja iloitsee.

Alkoiko usko loppua saatossa? Ohenoja pudistelee jämäkästi päätään.

– Kyllä se pitkään näytti aika huolestuttavalta, mutta kyllä meillä on ollut ­selkeänä se asenne, että enemmin tai myöhemmin naali palaa, kunhan me teemme oman osamme johdonmukaisesti ja tarkasti. Ruotsin ja Norjan tilanne on kehittynyt etenkin viime vuosina melko nopeasti parempaan suuntaan, joten kyllä naalin pesintää osattiin odottaa myös Suomessa.

Kilpisjärveltä kotoisin olevalle Ohen­ojalle naalin pesinnän onnistuminen oli erityisen hienoa siksi, että se tapahtui ikään kuin hänen kotituntureillaan.

– Toivottavasti tämä uutinen muistuttaa ihmisiä eri puolilla Suomea siitä, että naali on osa Suomen alkuperäisluontoa. Pesinnän onnistuminen vaatii rauhallisen ympäristön aina parinmuodostuksesta poikasten pesästä lähtöön saakka, minkä vuoksi naalin vanhat pesäpaikat tulisikin jättää rauhaan.

Korvamerkit paljastavat tarhoista vapautetut naalit

Ohenoja oli oikeassa: tunturiluonnon voimat osaavat ­muuttaa mieltään ahkerasti. Lumisade ei kestä varttia pitempään, aurinko pääsee pilvien välistä esiin, ja tuntureiden rakkakivet hehkuvat kirkkaassa valossa.

Tuomo Ollila nousee rinnettä pitkin kopterille.

– Kyllä siellä oli kasapäin tuoreita jätöksiä, keräsin ne talteen, Ollila huohottaa.

Näyttää siis siltä, että naalipariskunta asuttaa edelleen pesäpaikkaa, toivottavasti kolmen poikasensa kanssa. Ollila kertoo, että tällä hetkellä yritetään selvittää, keitä Enontekiön tuntureilla pesineet naalit ovat. Juuri kerätyt jätökset voivat auttaa, sillä kaikista Norjan tarhakasvattamolta vapautetuista yksilöistä on otettu yksilölliset DNA-näytteet Pohjoismaiden tietokantaan. Lisäksi niille annetaan ­yksilöväriset korvamerkit.

Onko mahdollista, että pesivä pari on viime tai edellistalvena vapautettuja ­tarhakasvatteja?

– Riistakamerakuvien perusteella näyttää siltä, että pariskunnasta toisella ei ole korvamerkkejä lainkaan. Se voi siis olla kotoisin vaikka Ruotsista tai Norjasta ja edustaa täysin itsenäisesti luonnonvaraisesti syntynyttä sukupolvea. Se on tietysti hyvä merkki, että naalin luontaiset vaellukset maasta toiseen ovat jälleen käynnissä. Nyt meidän täytyy vain jatkaa suojelua, jotta yhä useammat yksilöt vaeltaisivat Suomen puolelle ja asettuisivat tyhjille pesäpaikoille, Ollila sanoo.

Syksyistä väriloistoa Saanatunturin ympäristössä.

Pahimmat ilmastoskenaariot eivät lupaa naalille hyvää

Helikopterin propellien jälleen pyöriessä Ollila kiinnittää ­turvavyön ja kertoo, että tänä syksynä hän odottaa erityisen innokkaasti toimistotöitä. Tarkoitus on selvittää yhteistyössä norjalaisten ja ruotsalaisten tutkijoiden kanssa Suomessa pesineen pariskunnan identiteettiä.

Suunnatessamme seuraavalle pesäpaikalle kysyn vielä tuhannen taalan kysymyksen. Miltä naalin tulevaisuus näyttää Pohjoismaissa, kun ilmasto lämpenee ja koko tunturiluonto muuttuu?

Ollila pohjustaa ­vastaustaan sanomalla ymmärtävänsä, että jotkut suhtautuvat tilanteeseen skeptisesti edelleen, vaikka naali onnistui pesimään viimein Suomessakin. Hän tiedostaa, että pahimmat ilmasto­skenaariot eivät lupaa naalille hyvää, eivät varsinkaan Pohjolassa. Täällä laji elää erillään muista arktisen alueen ­kannoista. Metsähallituksen ylitarkastaja ei silti pidä toiveikkuuttaan tuulesta ­temmattuna.

– Pohjoismaiden naali näytti 2000-luvun alussa olevan tuhoon tuomittu. Nyt Ruotsin ja Norjan yhteinen kanta on yli 450 aikuista yksilöä, ja näyttää siltä, että ­Suomenkin kanta alkaa kasvaa.

– Voimme paikallisilla toimilla auttaa naalia voimistumaan ja antaa sille lisäaikaa samalla, kun ilmasto jatkaa lämpenemistä. Samalla voimme vain toivoa päättäjien etenkin läntisessä maailmassa viimein heränneen siihen, että heidän täytyy tehdä päätöksiä ja lakeja, jotka hillitsevät lämpenemistä.

Kommentoi »